Olen tavallinen 40 suomalainen mies. Hoikahko (178/86) vaalea sinisilmä. Sopivassa valaistuksessa näytän kuulemma ikäistäni nuoremmalta. Olen varattu, ollut jo 20 vuotta. En omaa muita paheita kuin uudelleenaloitettu (8 vuoden lakon jälkeen) tupakanpoltto. En ole harrastanut irtosuhteita (ei ole ollut tarvetta). Oikea äidin kultapoika siis.
Reilu vuosi sitten työmatkaani alkoi kaunistaa noin kolmekymppinen mukavannäköinen nainen. Ei mikään keskitysleiristä karannut malli, vaan sellainen rehevä, sensuelli nainen. Sellaista katsoo kai jokainen (?) mielelllään. Niin minäkin. Huomasin että hänkin katseli perääni. Ajattelin joskus että mitä minussa on katsottavaa, mutta ei sen kummempaa. Myöhemmin törmäsin häneen kaupassa ja näytti siltä kuin hän olisi halunnut lähestyä minua. Ujona käänsin päätäni pois, enkä vastannut suoraan katseeseen. Se jäi kuitenkin mieleeni. Tällaista sattui useamminkin. Jäin miettimään mitä tässä pitäisi tehdä. Aloin ihastua tuohon naiseen. Vähitellen nainen kai kyllästyi kun ei saanut kohdaltani vastakaikua. Aivan ilmeisesti häntä vitutti se miten jätin lähestymisen huomiotta.
Ihastuminen teki tehtävänsä. Kaipasin noita katseita. Tunsin että on pakko selvittää mistä on oikein ollut kysymys. Oli ihan helppo selvittää, missä tämä nainen oli töissä. Kuljimme molemmat yhtä matkaa peräkkäin työpaikoillemme. Takaovi, josta hän livahti töihin oli oman työpaikkani lähellä, vajaan 100 m päässä. Loogisesti päättelin, mihin tuo ovi johtaa. Onnistuin löytämään netistä potretin, jossa hän oli työkavereidensa kanssa.
Miten siis lähestyä naista joka ei enää vastannut katseisiin? Lähetin hänelle kukkia, kukkakauppias oli mukavan avulias. Mukaan liitin viestin ja puhelinnumeron valitusosoitteeksi. Kun en kuullut päivään mitään, keräsin kaiken rohkeuteni ja soitin hänen työpaikalleen ja jätin soittopyynnön. Hämmennyin kun hän todella soitti minulle. Puhuimme lyhyesti, mutta sovimme että voin moikata hänelle kun seuraavan kerran nähdään. Nimikin meni ohi, kun olin niin hämmentynyt. En älynnyt edes kysellä puhelinnumeroa, hän soitti minulle turvallisesti duunipuhelimesta.
Tuo seuraava kerta tulikin jo samana päivänä. Moikkasin hänelle ja kiitin häntä yhteydenotosta. Vaikka olinkin kuvaillut lyhyesti itseäni tuon puhelun aikana, ei hän ilmeisesti ollut osannut yhdistää asioita toisiinsa. Hän oli hämmentynyt, pidättyväinen mutta ystävällinen. Hänellä oli kiire junalle, mutta hän kiitti kauniisti kukista ja minä torvi toivotin hänelle vain hyvää matkaa.
Seuraavan kerran kun kohtasimme ei mikään ollut muuttunut. Hän käveli edelläni kahvilaan, eikä ollut huomannut mua. Seuraavana päivänä kaikki toistui vaikka lähes pysähdyin hänen kohdallaan sanoakseni jotakin.
Mikä siis meni pieleen? En ole mikään auervaara enkä namusetä. Olisin kai odottanut että olisin saanut jään murrettua tuolla kukkatempulla, mutta eipä. Voisiko toinen loukkaantua tällaisesta niin paljon. Tai olisiko vaan käynyt niin että minua on huijattu.
Mitä sitten olisin halunnut? Vaikka vain jutella. Sen oma moraalini sallii vaikka olenkin varattu. Järjellä ajatellen kaikkihan on hyvin. Selvisin kohdalleni tulleesta kiusauksesta kuin koira veräjästä. Vaan tuo tunnepuoli pistää vastaan. Usean kuukauden ajan on tuo nainen pyörinyt mielessä. Vaivaako se minua? Kyllä. Entäs se moraalinen puoli? Itseasiassa oma tilanne muistuttaa paljon tällä foorumilla kerrottua "Iltasatua". Siihen voikin sitten ottaa monenlaista kantaa.
No miksi ihmeessä kirjoittelen tämän tarinan tänne, ei sitä kukaan ota tosissaan. Häpäisen vain itseni. Tässä iässä, kun kuolemattomuus on jo menetetty, ei kai sen häpeänkään ole väliä. No miksen sitten etsi ikäisiäni leikkikavereita? Niin, tämä nainen nyt vain sattui kohdalle ja kolahti - pahasti! Mitä aion nyt tehdä? En tosiaan tiedä. Voisin tietysti soittaa hänelle duuniin, tietäisin ihan hyvän verukkeenkin (enpäs kerrokaan!) mutta jos taas vastaanotto on viileä, maksaako vaivaa... Haluaisinko jatkaa tästä eteenpäin hinnalla millä hyvänsä? Ehkä, se riippuu myös vastapuolesta.
Reilu vuosi sitten työmatkaani alkoi kaunistaa noin kolmekymppinen mukavannäköinen nainen. Ei mikään keskitysleiristä karannut malli, vaan sellainen rehevä, sensuelli nainen. Sellaista katsoo kai jokainen (?) mielelllään. Niin minäkin. Huomasin että hänkin katseli perääni. Ajattelin joskus että mitä minussa on katsottavaa, mutta ei sen kummempaa. Myöhemmin törmäsin häneen kaupassa ja näytti siltä kuin hän olisi halunnut lähestyä minua. Ujona käänsin päätäni pois, enkä vastannut suoraan katseeseen. Se jäi kuitenkin mieleeni. Tällaista sattui useamminkin. Jäin miettimään mitä tässä pitäisi tehdä. Aloin ihastua tuohon naiseen. Vähitellen nainen kai kyllästyi kun ei saanut kohdaltani vastakaikua. Aivan ilmeisesti häntä vitutti se miten jätin lähestymisen huomiotta.
Ihastuminen teki tehtävänsä. Kaipasin noita katseita. Tunsin että on pakko selvittää mistä on oikein ollut kysymys. Oli ihan helppo selvittää, missä tämä nainen oli töissä. Kuljimme molemmat yhtä matkaa peräkkäin työpaikoillemme. Takaovi, josta hän livahti töihin oli oman työpaikkani lähellä, vajaan 100 m päässä. Loogisesti päättelin, mihin tuo ovi johtaa. Onnistuin löytämään netistä potretin, jossa hän oli työkavereidensa kanssa.
Miten siis lähestyä naista joka ei enää vastannut katseisiin? Lähetin hänelle kukkia, kukkakauppias oli mukavan avulias. Mukaan liitin viestin ja puhelinnumeron valitusosoitteeksi. Kun en kuullut päivään mitään, keräsin kaiken rohkeuteni ja soitin hänen työpaikalleen ja jätin soittopyynnön. Hämmennyin kun hän todella soitti minulle. Puhuimme lyhyesti, mutta sovimme että voin moikata hänelle kun seuraavan kerran nähdään. Nimikin meni ohi, kun olin niin hämmentynyt. En älynnyt edes kysellä puhelinnumeroa, hän soitti minulle turvallisesti duunipuhelimesta.
Tuo seuraava kerta tulikin jo samana päivänä. Moikkasin hänelle ja kiitin häntä yhteydenotosta. Vaikka olinkin kuvaillut lyhyesti itseäni tuon puhelun aikana, ei hän ilmeisesti ollut osannut yhdistää asioita toisiinsa. Hän oli hämmentynyt, pidättyväinen mutta ystävällinen. Hänellä oli kiire junalle, mutta hän kiitti kauniisti kukista ja minä torvi toivotin hänelle vain hyvää matkaa.
Seuraavan kerran kun kohtasimme ei mikään ollut muuttunut. Hän käveli edelläni kahvilaan, eikä ollut huomannut mua. Seuraavana päivänä kaikki toistui vaikka lähes pysähdyin hänen kohdallaan sanoakseni jotakin.
Mikä siis meni pieleen? En ole mikään auervaara enkä namusetä. Olisin kai odottanut että olisin saanut jään murrettua tuolla kukkatempulla, mutta eipä. Voisiko toinen loukkaantua tällaisesta niin paljon. Tai olisiko vaan käynyt niin että minua on huijattu.
Mitä sitten olisin halunnut? Vaikka vain jutella. Sen oma moraalini sallii vaikka olenkin varattu. Järjellä ajatellen kaikkihan on hyvin. Selvisin kohdalleni tulleesta kiusauksesta kuin koira veräjästä. Vaan tuo tunnepuoli pistää vastaan. Usean kuukauden ajan on tuo nainen pyörinyt mielessä. Vaivaako se minua? Kyllä. Entäs se moraalinen puoli? Itseasiassa oma tilanne muistuttaa paljon tällä foorumilla kerrottua "Iltasatua". Siihen voikin sitten ottaa monenlaista kantaa.
No miksi ihmeessä kirjoittelen tämän tarinan tänne, ei sitä kukaan ota tosissaan. Häpäisen vain itseni. Tässä iässä, kun kuolemattomuus on jo menetetty, ei kai sen häpeänkään ole väliä. No miksen sitten etsi ikäisiäni leikkikavereita? Niin, tämä nainen nyt vain sattui kohdalle ja kolahti - pahasti! Mitä aion nyt tehdä? En tosiaan tiedä. Voisin tietysti soittaa hänelle duuniin, tietäisin ihan hyvän verukkeenkin (enpäs kerrokaan!) mutta jos taas vastaanotto on viileä, maksaako vaivaa... Haluaisinko jatkaa tästä eteenpäin hinnalla millä hyvänsä? Ehkä, se riippuu myös vastapuolesta.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tunnelmasi osasit kuvata aika kivasti ja vaivaa olit nähnyt, joten koitan vastata.. tokko siitä sulle iloa on, mutta yrittänyttä ei laiteta.
Tulipa vaan mieleeni josko tämä daami olisi löytänyt sun jahkailusi aikana toisen ja mennyt vaikka päätä pahkaa rakstumaan. sellaistahan sattuu tämän tästä; näkee kiinnostavia ihmisiä joihin luo katseita jne. mutta itte tulee se JOKU joka vie jalat alta.
Tärkein kysymys lienee kai kuitenkin se mikä on oma tunteesi nyt.. Et tunne saavasi rauhaa tältä naiselta. Ehkä on paras soittaa, menettää sitten vaikka ne kasvonsa ja pyytää lasilliselle, ja katsoa mihin tarina menee.. Joko saat rukkaset tai sitten katsot miten tarina jatkuu.. Hae itsellesi kuitenkin jotakin kautta mielenrauha, se on tärkee kaikkien kannalta sinun tapauksessasi. En ole mestari neuvomaan, tämä oli vain siis erään ulkopuolisen mielipide.:)
vaarittelu. 40 , nuorihan sä olet.
Todella herrasmiesmäistä että lähetit kukkia naiselle - voisitko kertoa tuon kaikille miespuolisille ystävillesi, niin hekin lähettäisivät ja kertoisisvat taas omille tuttavilleen:)
Mieleeni tuli nyt vain sellainen kuitenkin, että miten sinä toimisit jos olisit tuo nainen? Tietääkö hän että olet varattu? Silloinhan ei oikein uskalla tehdä mitään, ehkä hän ajattelee että pelleilet hänen kanssaan - vaikka oikeasti olet aidosti ihastunut......ja parisuhteessa. Vaikeita mutta elämää piristäviä juttuja. Tsemppiä, miten ikinä sitten käykään. Toivottavasti saat kuitenkin tavalla tai toisella mielenrauhan.
Oma elämäni ei ole mennyt niin järkevästi, että olisin pätevä neuvomaan ketään, mutta mielestäni tuo vaikuttaa enemmän pakkomielteeltä kuin oikealta ihastumiselta. Olet ilmeisesti elänyt niin kauan nuhteetonta elämää ja lisäksi sinulla taitaa olla neljänkympin kriisi, että kaipaat sen vuoksi elämääsi jotain uutta ja jännittävää. Sanoit, että irtosuhteisiin ei ole ollut tarvetta. Miksi sitten olisit valmis riskeeraamaan ilmeisesti ihan hyvän avioliittosi tuntemattoman naisen takia? Koita löytää yhdessä vaimosi kanssa jotain uutta sisältöä ja jännitystä elämäänne. Kenties hänkin on kyllästynyt siihen tavalliseen arkeen, jota vietätte. Uskon, että olemalla rohkea ja avoin vaimollesi keksitte yhdessä elämäänne sellaista piristystä, että turha haikailu vihreämmän ruohon perään unohtuu. Muista, että jokainen suhde muuttuu arkiseksi jossain vaiheessa. Jos sinulla on hyvä avioliitto, ei se vaihtamalla parane. Anna ajan kulua, pääset kyllä yli tuosta elämänvaiheesta, älä hätiköi...
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000001456&posting=22000000034029401#22000000034029401
Jospa kävikin niin kuin on tarkoitettu, eli teitä ei ole tarkoitettu toisillenne. Vaan nykyinen suhteesi on se oikea?
Minä jos vähääkään olisin kiinnostunut jostain miehestä ja saisin kukkalähetyksen numeron kera, niin en kyllä voisi vastustaa ottamasta yhteyttä!
Siitähän pitäisi liidellä taivaissa että joku on niin ystävällinen, kohtelias jne.
Ehkä nainen on varattu? Muuta viisaampaa ei tule mieleen. En tiedä kannattaako enää ottaa yhteyttä. Ehkei hän kuitenkaan ollut kiinnostunut..
Oikeastaan tämä on epilogi jutulle Suomi24 > Keskustelu > Suhteet & tunteet > Tunteet > Järki ja tunteet Iltasatu 31.3.2008 klo 23.26. Kaikki tämä on ollut ja on terapiaa jota annan itselleni. Iltasatuunkin sain paljon viisaita vastauksia. Olette kaikki varmasti osaltanne oikeassa. Toki olisin halunnut puhua näistä tuon naisenkin kanssa, mutta eihän se niin vain käy. Siihen tarvitaan luottamuksen aste jota ei voitu saavuttaa. Ihminen on elämän karikoissa kärsimätön eikä voi ymmärtää, miksi tuokin kivi koskessa kohdalle sattui. Itselleni ei ole onni koskaan tullut odottamalla, vaan sitä onnenpyörää on tarvinnut itse pyöritellä. Tulos on kyllä aika sekalaista. Olisin ostanut vokaalin, ei ollut kaupan. Ihan varmasti on niin että seuraavat esteet voidaan tähän nimetä: vanhempi mies, varattu, vitkastelu alkumetreillä, skorpioni jne.
Yritän kovasti ymmärtää, mitä tästä pitäisi ottaa opikseen. Olisipa sellainen nappi jota painamalla tunteet häviäisivät.
Jostain syystä kevät ahdistaa taas tavallista enemmän...
oli vain koettelumus tielläsi. Sinua ja nykyisen suhteesi kestävyyttä koeteltiin. Jos rakastat, pidä pintasi. Ettet kaatuisi ojasta allikkoon. Niin se todellinen rakkaus punnitaan.