Tervehdys!
Tahdon kertoa teille minun tilanteestani, jospa se vaikka helpottaisi hiukan oloani.
Olen 29 -vuotias, arvostettuun akateemiseen ammattiin opiskeleva (gradun kirjoittaminen häämöttää edessä) ja kohtuullisen vaativassa osa-aikatyössä käyvä mies. Elän pitkässä, tyydyttävässä parisuhteessa, minulla on paljon ystäviä ja kavereita ja olen pienestä pitäen ollut se luokan showmies. Luonteeltani olen täydellisyyteen pyrkivä, älykäs, itsepäinen, erittäin empaattinen ja sosiaalisesti kyvykäs, mutta myös ikuinen jännittäjä ja stressaaja. Olen jo vuosia kärsinyt pelosta, että oksennan tai että vatsa menee sekaisin paikassa jossa ei ole WC:tä, ja näin olen lopulta psykkattuani luonut itselleni myös todellisia oireita. Tämä on tietysti aiheuttanut monta erittäin kiusallista tilannetta mm. matkoilla, joissa erilaiset vatsavirukset ovat yleisiä ja minä luon niitä vielä pään sisältäkin. Ensimmäinen asia nykyään onkin uudessa, julkisessa paikassa se, että tarkistan WC:n sijainnin. Se auttaa vähän, muttei täysin. Pitkät bussi- tms. matkat lomakohteessa ovat järisyttäviä, niissä kun ei ole WC:tä. Ja, minullahan vetää heti vatsan kurttuun.
Mielestäni kärsin myös poikkeuksellisen voimakkaasta libidosta ja tästä seuraakin taipumus yrittää iskeä lähes pakkomielteisesti naispuolisia kulkijoita. Huomattakoon nyt, ettei kyse siis ole siitä, että olisin varsinainen "naistenkaataja", "don juan" tai muukaan vastaava, vaan siitä, että saan tyydytykseni jo silloin kun huomaan naisen kiinnostuneen minusta. Sänkyyn asti en siis mene, vaan varastan naisen huomion silmiin katsomalla ja kuuntelemalla, käyttämällä keskustelutaitojani ja ymmärtämällä tämän mielipiteitä, ehkä satunnaisesti käytän ulkonäköäni.
Hiljattain olen kokeillut nyt myös nettiseksiä, saanut kielenkäytöstäni monelta naiselta positiivista ja imartelevaa palautetta ja yllätysyllätys: minulla on tunne, että olen nyt jopa koukuttunut noihin kehuihin enemmän kuin itse "tapahtumaan".
Ja painotan edelleen, minä OIKEASTI elän ihanan ja rakastavan naisen kanssa avoliitossa, jota en vaihtaisi toiseen mistään hinnasta. Minä rakastan Häntä. Aivan varmasti. Me puhumme keskenämme kaikesta ja olen kertonut myös hänelle kaikista viimeaikaisista oireistani, joista seuraavassa teille kerron. Paitsi em. libidostani johtuvista ongelmista. Ja kyllä, hän tukee ja ymmärtää minua, ja se onkin elintärkeää. Nyt saan kuitenmin huonoa omaatuntoa siitä, että rasitan häntä jatkuvalla ruikutuksella. Ja kas, siitähän minäpoika stressaan lisää.
Noh, kuinka ollakaan, vaikka en sänkyyn asti menekään, koen VALTAVAN huonoa omaatuntoa noista (tietysti alkoholin kyllästämistä) "iskutuokioista", joita poikain kanssa rellestäessä harjoitan. Ja nyt tunnollani ovat myös nuo "virtuaaliset lemmenhetket". Yritänkö todistella noilla teoilla itselleni omaa viehätysvoimaani, kuka tietää. Olenko riippuvainen, s**tana soikoon? Outoa on kuitenkin se, että olen ollut kohtuullisen suosittu mielestäni aina, minulla on kolme siskoa sekä kannustavat, terveet vanhemmat, jotka auttavat pyyteettömästi minua sekä taloudellisesti että henkisellä tasolla ja he ovat luoneet minulle mielestäni terveen ja vahvan perustan, hyvän itsentunnon, elämälleni. Tai näin olen ainakin luullut.
Tässä asetelmassa olen elänyt siis elämäni kolme ensimmäistä vuosikymmentä ja tämä olkoon taustana tapahtumille. Hiljattain viime kuun puolella olen saanut fyysisiä oireita jatkuvasta stressistä. Stressiä koen eritoten opinnoista, mutta jossain määrin myös työstä ja kiireestä jota asioiden päällekkäinen hoitaminen aiheuttaa. Lomamatkalla ollessani sain ensin vain sydämen tykytystä ja korkeaa verenpainetta ja sittemmin käsien puutumista, kylmää hikeä ja pahoinvointia. Napsin beetasalpaajaa ja iltaisin olutta ja olo oli joka päivä samanlainen; pelotti ja vapisutti, beetasalpaaja auttoin vain vähän: Mitä jos täällä saan jonkun kohtaukse? Eihän kukaan osaa edes kunnolla englantia, minähän voin kuolla!
Lopulta monen kiireellisen, pitkän työpäivän ja tuon lyhyen lomamatkan jälkeen, seuraavalla viikolla, sain kohtauksen, jossa happi tuntui loppuvan, sydän löi vimmatusti ja epätasaisesti, kroppa kramppasi ja hyperventiloin. Olin varma, että noutaja korjaa satoaan. Tämä tapahtui kotona, kihlattuni ollessä töissä. Se oli äärimmäisen pelottavaa, koti oli kuitenkin aina ollut se turvallinen paikka.
Hakeuduin ambulanssilla lääkäriin ja sydänkäyrät näyttivät normaalia; minulle sanottiin, ettei minussa ole fyysistä vikaa. Korkea verenpaine on kuulemma perinnöllistä ja että "stressiä on kuule elämässä aina, pitäisikö sinulle aloittaa verenpainelääkitys?". Kammottavaa, sisätautilääkäri yksityisellä lääkäriasemalla kertoo minulle, ettei minussa ole vikaa eikä mitään voi tehdä, sen jälkeen kun olen luullut tunti aiemmin kuolevani johonkin käsittämättömään kohtaukseen, jossa kroppa kramppasi urakalla rytmihäiriöiden takia.
Seuraavalla viikolla kävin toisella lääkärillä, joka diagnosoi voimakkaan stressin, ja sanoi, että minun on nyt tosissani mietittävä, mikä on oikeasti elämässäsi tärkeää. Nyt pitäisi tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan, joko työtä tai opintoja ja lopettaa jatkuvaa stressaamisen; hoitaa asia kerrallaan pois päiväjärjestyksestä. Elämä pitäisi aikatauluttaa paremmin.
Tämä käynti helpottikin oloani pariksi viikoksi, kunnes, aivan yllättäen aloin saamaan töissä, kesken palaverien, paniikinomaisia tuntemuksia. (Apua, tuleeko minulle taas kohtaus? Mitä jos nyt luhistun tähän? Onkohan minulla niin paha olo, että pitää juosta vessaan? Mitä muut läsnäolijat siitä ajattelisivat? jne.) Noh, kuten ymmärtää saattaa, syke vain kiihtyi, kädet hikosivat lisää, sydän löi epätasaisesti ja oli kuvottava olo. Mitä enemmän oireita mietin, sitä pahempi olo tuli. Kaksi kertaa kestin kokoukset loppuun asti, mutta tänään keksin äkkiä tekosyyn poistua palaverista. Oikeastaan pelkäsin kohtausta jo ennen kokousta, koska minulla oli aiemminkin tullut kohtauksia vastaavissa tilanteissa ja tiesin kuinka kaameaa se oli. Lähdin kiireesti pois, vatsa oli sekaisin ja oli oksettava olo ja kylmä hiki. Otin beetasalpaajan, olo helpotti hitusen, jatkoin töitä työpisteessäni ja nyt tulin kotiin.
Karmea päivä. Nyt samalla tajusin, että minä olen sairas. Jotain täytyy tehdä, mutta mitä. Pelottaa. Kauheasti. Miten käy mun työpaikan, huomaako ne mun oireet, miten hoidan jatkossa hommani. Saanko opintojani koskaan päätökseen, pystynkö edes siihen? Tarkoittaako tämä myös uranvaihtoa vaikkapa johonkin puutarhurin ammattiin, joka kohtelee mieltäni hellemmin? Ei käy, olen panostanut ikuisuuden tutkintooni...sehän olisi silkkaa haaskausta! Mitä kaikki läheisetkin ajattelisivat, ne ovat tukeneet mua vuosia! Jos saan lääkityksen, miten hoidan työni "kamoissa"? Entäpä urheilu, tiukat punttitreenit voi unohtaa, sehän on ollut henkireikä tähän asti.
Apua. Itkettää. Mitä ihmettä minä elämälläni nyt teen? Tilannehan tuntuu vain pahenevan, tästä ei taida olla koskaan paluuta luovaan ja tehokaaseen elämään. Koskaan. Uraa ei tule, tuleekohan edes perhettä? Onko koko loppuelämäni pelkkää kärsimystä?
Kiitos rakkaat ihmiset kun jaksoitte lukea ja voimaa kohtalotovereille.
Ystävällisin terveisin,
Illusion Only
Tahdon kertoa teille minun tilanteestani, jospa se vaikka helpottaisi hiukan oloani.
Olen 29 -vuotias, arvostettuun akateemiseen ammattiin opiskeleva (gradun kirjoittaminen häämöttää edessä) ja kohtuullisen vaativassa osa-aikatyössä käyvä mies. Elän pitkässä, tyydyttävässä parisuhteessa, minulla on paljon ystäviä ja kavereita ja olen pienestä pitäen ollut se luokan showmies. Luonteeltani olen täydellisyyteen pyrkivä, älykäs, itsepäinen, erittäin empaattinen ja sosiaalisesti kyvykäs, mutta myös ikuinen jännittäjä ja stressaaja. Olen jo vuosia kärsinyt pelosta, että oksennan tai että vatsa menee sekaisin paikassa jossa ei ole WC:tä, ja näin olen lopulta psykkattuani luonut itselleni myös todellisia oireita. Tämä on tietysti aiheuttanut monta erittäin kiusallista tilannetta mm. matkoilla, joissa erilaiset vatsavirukset ovat yleisiä ja minä luon niitä vielä pään sisältäkin. Ensimmäinen asia nykyään onkin uudessa, julkisessa paikassa se, että tarkistan WC:n sijainnin. Se auttaa vähän, muttei täysin. Pitkät bussi- tms. matkat lomakohteessa ovat järisyttäviä, niissä kun ei ole WC:tä. Ja, minullahan vetää heti vatsan kurttuun.
Mielestäni kärsin myös poikkeuksellisen voimakkaasta libidosta ja tästä seuraakin taipumus yrittää iskeä lähes pakkomielteisesti naispuolisia kulkijoita. Huomattakoon nyt, ettei kyse siis ole siitä, että olisin varsinainen "naistenkaataja", "don juan" tai muukaan vastaava, vaan siitä, että saan tyydytykseni jo silloin kun huomaan naisen kiinnostuneen minusta. Sänkyyn asti en siis mene, vaan varastan naisen huomion silmiin katsomalla ja kuuntelemalla, käyttämällä keskustelutaitojani ja ymmärtämällä tämän mielipiteitä, ehkä satunnaisesti käytän ulkonäköäni.
Hiljattain olen kokeillut nyt myös nettiseksiä, saanut kielenkäytöstäni monelta naiselta positiivista ja imartelevaa palautetta ja yllätysyllätys: minulla on tunne, että olen nyt jopa koukuttunut noihin kehuihin enemmän kuin itse "tapahtumaan".
Ja painotan edelleen, minä OIKEASTI elän ihanan ja rakastavan naisen kanssa avoliitossa, jota en vaihtaisi toiseen mistään hinnasta. Minä rakastan Häntä. Aivan varmasti. Me puhumme keskenämme kaikesta ja olen kertonut myös hänelle kaikista viimeaikaisista oireistani, joista seuraavassa teille kerron. Paitsi em. libidostani johtuvista ongelmista. Ja kyllä, hän tukee ja ymmärtää minua, ja se onkin elintärkeää. Nyt saan kuitenmin huonoa omaatuntoa siitä, että rasitan häntä jatkuvalla ruikutuksella. Ja kas, siitähän minäpoika stressaan lisää.
Noh, kuinka ollakaan, vaikka en sänkyyn asti menekään, koen VALTAVAN huonoa omaatuntoa noista (tietysti alkoholin kyllästämistä) "iskutuokioista", joita poikain kanssa rellestäessä harjoitan. Ja nyt tunnollani ovat myös nuo "virtuaaliset lemmenhetket". Yritänkö todistella noilla teoilla itselleni omaa viehätysvoimaani, kuka tietää. Olenko riippuvainen, s**tana soikoon? Outoa on kuitenkin se, että olen ollut kohtuullisen suosittu mielestäni aina, minulla on kolme siskoa sekä kannustavat, terveet vanhemmat, jotka auttavat pyyteettömästi minua sekä taloudellisesti että henkisellä tasolla ja he ovat luoneet minulle mielestäni terveen ja vahvan perustan, hyvän itsentunnon, elämälleni. Tai näin olen ainakin luullut.
Tässä asetelmassa olen elänyt siis elämäni kolme ensimmäistä vuosikymmentä ja tämä olkoon taustana tapahtumille. Hiljattain viime kuun puolella olen saanut fyysisiä oireita jatkuvasta stressistä. Stressiä koen eritoten opinnoista, mutta jossain määrin myös työstä ja kiireestä jota asioiden päällekkäinen hoitaminen aiheuttaa. Lomamatkalla ollessani sain ensin vain sydämen tykytystä ja korkeaa verenpainetta ja sittemmin käsien puutumista, kylmää hikeä ja pahoinvointia. Napsin beetasalpaajaa ja iltaisin olutta ja olo oli joka päivä samanlainen; pelotti ja vapisutti, beetasalpaaja auttoin vain vähän: Mitä jos täällä saan jonkun kohtaukse? Eihän kukaan osaa edes kunnolla englantia, minähän voin kuolla!
Lopulta monen kiireellisen, pitkän työpäivän ja tuon lyhyen lomamatkan jälkeen, seuraavalla viikolla, sain kohtauksen, jossa happi tuntui loppuvan, sydän löi vimmatusti ja epätasaisesti, kroppa kramppasi ja hyperventiloin. Olin varma, että noutaja korjaa satoaan. Tämä tapahtui kotona, kihlattuni ollessä töissä. Se oli äärimmäisen pelottavaa, koti oli kuitenkin aina ollut se turvallinen paikka.
Hakeuduin ambulanssilla lääkäriin ja sydänkäyrät näyttivät normaalia; minulle sanottiin, ettei minussa ole fyysistä vikaa. Korkea verenpaine on kuulemma perinnöllistä ja että "stressiä on kuule elämässä aina, pitäisikö sinulle aloittaa verenpainelääkitys?". Kammottavaa, sisätautilääkäri yksityisellä lääkäriasemalla kertoo minulle, ettei minussa ole vikaa eikä mitään voi tehdä, sen jälkeen kun olen luullut tunti aiemmin kuolevani johonkin käsittämättömään kohtaukseen, jossa kroppa kramppasi urakalla rytmihäiriöiden takia.
Seuraavalla viikolla kävin toisella lääkärillä, joka diagnosoi voimakkaan stressin, ja sanoi, että minun on nyt tosissani mietittävä, mikä on oikeasti elämässäsi tärkeää. Nyt pitäisi tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan, joko työtä tai opintoja ja lopettaa jatkuvaa stressaamisen; hoitaa asia kerrallaan pois päiväjärjestyksestä. Elämä pitäisi aikatauluttaa paremmin.
Tämä käynti helpottikin oloani pariksi viikoksi, kunnes, aivan yllättäen aloin saamaan töissä, kesken palaverien, paniikinomaisia tuntemuksia. (Apua, tuleeko minulle taas kohtaus? Mitä jos nyt luhistun tähän? Onkohan minulla niin paha olo, että pitää juosta vessaan? Mitä muut läsnäolijat siitä ajattelisivat? jne.) Noh, kuten ymmärtää saattaa, syke vain kiihtyi, kädet hikosivat lisää, sydän löi epätasaisesti ja oli kuvottava olo. Mitä enemmän oireita mietin, sitä pahempi olo tuli. Kaksi kertaa kestin kokoukset loppuun asti, mutta tänään keksin äkkiä tekosyyn poistua palaverista. Oikeastaan pelkäsin kohtausta jo ennen kokousta, koska minulla oli aiemminkin tullut kohtauksia vastaavissa tilanteissa ja tiesin kuinka kaameaa se oli. Lähdin kiireesti pois, vatsa oli sekaisin ja oli oksettava olo ja kylmä hiki. Otin beetasalpaajan, olo helpotti hitusen, jatkoin töitä työpisteessäni ja nyt tulin kotiin.
Karmea päivä. Nyt samalla tajusin, että minä olen sairas. Jotain täytyy tehdä, mutta mitä. Pelottaa. Kauheasti. Miten käy mun työpaikan, huomaako ne mun oireet, miten hoidan jatkossa hommani. Saanko opintojani koskaan päätökseen, pystynkö edes siihen? Tarkoittaako tämä myös uranvaihtoa vaikkapa johonkin puutarhurin ammattiin, joka kohtelee mieltäni hellemmin? Ei käy, olen panostanut ikuisuuden tutkintooni...sehän olisi silkkaa haaskausta! Mitä kaikki läheisetkin ajattelisivat, ne ovat tukeneet mua vuosia! Jos saan lääkityksen, miten hoidan työni "kamoissa"? Entäpä urheilu, tiukat punttitreenit voi unohtaa, sehän on ollut henkireikä tähän asti.
Apua. Itkettää. Mitä ihmettä minä elämälläni nyt teen? Tilannehan tuntuu vain pahenevan, tästä ei taida olla koskaan paluuta luovaan ja tehokaaseen elämään. Koskaan. Uraa ei tule, tuleekohan edes perhettä? Onko koko loppuelämäni pelkkää kärsimystä?
Kiitos rakkaat ihmiset kun jaksoitte lukea ja voimaa kohtalotovereille.
Ystävällisin terveisin,
Illusion Only
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kuvailemasi "oireet" ovat kuin minun omani.
Itse kävin tänään lääkärissä, ja keskustelin tilanteestani.
En tiedä miksi olet lääkätystä vastaan?
Itselläni toimii ihan seromex, joka on siis mielialalääke, ei rauhoittava. Eli missään kamoissa en ole, vaikka olen kyllä vuosia joutunut syömään kyseistä valmistetta. Töisä käyn, ja harrastaakin voi hyvin, joten ei sun salihommat kärsi.
Harkitse lääkärissä käyntiä. Mietit, missä olisi lääkäri, jolle voisit avautua aiheesta ihan kokonaan, ja saisit apua, jota selvästi tarvitset. Itse löysin sellaisen ihan terveyskeskuksesta. Ensin puhelinaika hänelle, pieni kertomus, mistä kyse. Kirjoitin alustavasti meilin, ja kun tänään menin, olimme heti asian ytimessä, ja saimme keskusteltua kunnolla, ja mietittyä, mitä kannattaa tehdä jatkossa. Suosittelen!
MInulla myös oksennuskammo, ja mulla tulee siis just samankaltaisia pahoinvointi kohtauksia, kun sun kuvailemasi. Myös vessan sijainnin tarkastus on tuttua puuhaa.
Tän kanssa oppii elämään, ja apua on saatavilla, ja ainoakaan et ole, tässä ainakin yks samanlainen. Ja kun hetken luet täältäkin näitä juttuja, huomaat et tilanne vois olla paljon pahempikin.
Hae apua, ja jatka elämääsi. Se, joudutko jostain luopumaan, on erijuttu. JOs pää ei kestä kovaa ressia, se ei sitä kestä, ja silloin on itsen kannalta mietittävä, se asioiden tärkeysjärjestys. Mulla on perhe, mies ja lapset, ja olen kiireinen yrittäjä. Yrittäjänä olossa on se hyväpuoli, että olet vastuussa periaatteessa vain itsellesi. JA jos on huonompi päivä, muutat aikataulua, ja teet hyvänä päivänä enemmän. Kaikkea oppii junailemaan, kun vuosikausia harjoittelee....
mutta nautin elämästä, ihan niin paljon, kun minäkin päivänä jaksan, yleensä paljon! :)
Miksei vastaukset näy?
harhaa vain kaikki ,niinpä on???
Olipa pitkä sepustus jossa viitteitä muihinkin
persoonanllisuus ongelmiin...paniikkihäiriö tulee
kyllä vähemmälläkin stressaamisella.
Ehkä kysymyksessä on vain luonnehäiriö, narsistinen ja huomionkipeä persoonallisuus?
Jolloin todennäköistä ettei pelot toteudu, vaan saat sillä teatraalisesti itsellesi huomiota.
narsisti mikä narsisti......
Moi.
Kiitos vastauksistanne ja eritoten Joannalle rohkaisusta; olet ihana ihminen! :) Tahtoisin vielä tuoda esiin sen, että kertomalla itsestäni noinkin valtavan liudan osin positiivisiksikin ymmärrettyjä luonteenpiirteitä ongelmieni lomassa, se ei suinkaan tarkoita sitä, että tahtoisin kehua tai tuoda itseäni "näytteille". Uskokaa, EN todella.
Tahdoin vain tuoda esiin sen faktan, että vaikka olen ollut jotakuinkin "tyytyväinen" itseeni ja luullut omaavani terveen itsetunnon, voi siitä huolimatta sairastua paniikkihäiriöön. Narsistinen persoonallisuushäiriö on lisukkeena toki mahdollinen, sitä en kiellä, mutta pelot kyllä toteutuvat ihan todella eivätkä ole mitään alitajuista huomionhakua. Tavoitteeni oli myös osoittaa, että nuo kadulla sekä aamujunissa ja -busseissa näkemämme pukumiehet ja -naiset kauniine ulkokuorineen ja koreine vaatteineen ovat vähintään yhtä haavoittuvaisia mielenterveysongelmille kuin muutkin ihmiset. Ulkoinen "menestys" jos asiaa voi edes sillä nimellä kutsua, ei korreloi pään sisäistä terveyttä ja eheyttä.
Valitettavan usein tämänkaltaista "elämäntapaa" kuitenkin kadehditaan, jostain ihmeen syystä. Kai se on se raha. Itse ihailen nykyään tasapainoisia ja onnellisia ihmisiä haudankaivasta bussikuskin kautta yritysjohtajiin ja kaupankassoihin, ammatista tai koulutuksesta riippumatta. Kyse on siis siitä, että ihailuni painopiste on ihmisen "kuoren sisäisissä" ominaisuuksissa enkä arvosta materiaa ylitse muiden vaikka ulkoisesti valitettavan usein minusta niin luulisikin, pukuun kun on minun alallani pukeuduttava. Tämä vinkiksi kaikille "leimaajille", jotka vetävät pitkällemeneviä johtopäätöksiä ihmisen ulkokuoren perusteella. En ole kylmä, tunteeton robotti, joka välittää vain itsestään. (En, vaikka tunnustan vahvasti tukevani kokoomuslaista ajattelumaailmaa. Tämä siistä syystä että olen vahva induvidualismin ja yksilönvastuun kannattaja ja kannatan myös sitä että jokaisen yrittäjän työlle on myös annettava tunnustusta. Fiksut huomatkoon tämän sarkastisen stereotypian rinnastaessani kokoomuslaisen ajatusmaailman ja kylmyyden ja kovuuden)
Mutta eritoten: Minä en missään olosuhteissa IKINÄ tahtoisi tuoda itseäni "teatraalisesti" esille saadessani paniikkikohtauksen. Sitä en todella toivo, päinvastoin. Joka muuta väittää, ei ole paniikkikohtausta saanutkaan. Se tuntuu niin inhottavalta, että tekisi mieli vajota maan rakoon suojaan, yksin.
Erityisen ystävällisin terveisin,
Illusion Only
Erittäin hyvä kirjoitus tuo viestiketjun ylin, hyvin avartava, jos suoraan sanon.
Jos määrittelen oman tilanteeni. Kaikki muut asiat ovat täysin tarkkaan samalla tavalla täällä paitsi, että mahaoireiden tilalla täällä pyörtymis pelko. Tuon naisvalloitusintressin kohdalla en tunnista myöskään itseäni.
Muut kuvailemasi oireet ja aika pitkälti myös taustasi samaistuvat omiini.
Olen siis parisuhteessa onnellisesti, akateemisesti koulutettu, mukava/haasteellinen ja koulutusta vastaava työ, mutta joku asia silloin tällöin mättää.
Keskustelisin esim. sähköpostitse kanssasi mielelläni, koska vertaistukea on vaikeahko saada, monesta asiasta riippuen.
pasi8081
elämä täynnä mahdollisuuksia,informaatioähkyä,menemisiä,tekemisiä,osallïstumista sinne ja tänne,halua kokea kaikki,ja mieluummin vielä tänään..
Sitä se on,elämä nyt ja nykyään..
Seuraksena siitä vain pakkaa olemaan että ei sitä voi..ei voi elää niin..
Sata vuotta sitten oli se 24h, ja niin se vain on edelleen.
Joo,paniikkihäiriö on minullakin,ollut n.20v.
Ensimmäinen kohtaus tuli kokoksessa.Sen jälkeen välttelin kokouksia.Ne nyt onneksi jokapäiväiseen elämääni eivät kuuluneetkaan.Pitkään jatkunut stressi sai aikaan tuon eka kohtauksen,näin sen olen ymmärtänyt.
En jaksa tässä nyt koko tarinaani kertoa,kuitenkin todettakoon että olen myös tosi usein "tehnyt kuolemaa" tämä perkeleellisen vaivan kanssa.Kerran olen myös ambulanssilla matkustanut sairaalaan toteamaan että ei tulekkaan noutaja nyt..
Lääkitys(mielialalääkitys)on päällä ja voin aika hyvin.Voin siis hyvin siksi että: en häpeä enää tätä,yritän välttää liikaa sähläämistä sinne ja tänne,nukun vähintään 6h,syön lääkkeeni,ja myönnän..en lähde lenkille,teatteriin,palavereihin,en ilman taskun pohjalla olevaa rauhoittavaa pikku pilleriä.
Läheskään aina en sitä tarvitse.Kainalokeppinä se kuitenkin mukana kulkee,siihen on minun tyytyminen.
Hyvä näin,minulla tämä sairaus jollain muulla joku muu.
ELÄMÄ ON ELÄMISEN ARVOINEN JA APU ON SALLITTU.
Pysähdy hetkeksi. Kiitos kun kerroit tarinasi, se oli jollain tavalla koskettavakin. Vaikka olen paljon nuorempi kuin sinä, tarinasi muistutti jokseenkin minua. =)
Miettiessäni, että mikä saa sinut "valloittamaan" toisia naisia ilman oikeita tunteita tai aikeita, tuli mieleeni, mikset jo riitä itsellesi? Kaiken työn ja opiskelun lisäksi vaadit itseltäs vielä niin suurta saavutusta kuin toisten kiinnostuminen.
Tunnetko silti sisimmässäsi että eivät he kiinnostu sinusta itsestäsi, vaan ihastuvat sinun keskustelutaitoihisi ja ulkonäköösi? Pelkäätkö rakkaasi jättävän sinut joskus, ja sitä kautta haluat varmuudeksi kerätä kiinnostuneita katseita että olisi jotain varalle jos menetätkin?
Olet ehkä saanut arvostusta opinnoistasi, saavutuksistasi, maineestasi, ulkonäöstäsi... Jotain on pakko puuttua koska et ole tyytyväinen.
Onko kukaan arvostanut sinua persoonana, herkkänä itsenäsi tai vain sinuna ilman vaatimuksia? Oletko koskaan saanut arvostusta ja ihailua siitä millainen olet syvällä sisimmässäsi kätkettynä?
Ole rohkeasti itsesi ja anna aikaa.. miettien.. "kuka ja millainen minä oikeasti olenkaan, mitä arvostan ja minkälaisien asioiden tekemisestä pidinkään?"
Itse olin yhtä eksyksissä. ja olen pyytänyt kaikilta anteeksi jotka sain puheillani ihastumaan. Ja olen huomannut, en enää tarvitsekkaan kenenkään huomiota kun olen hyväksynyt itseni niin hyvässä kuin pahassa. =)
Mitä tuohon paniikkiin... taidat potea kauheasti sitä syyllisyyttä teoistasi? Anna anteeksi itsellesi ja päätä että huomenna kun heräät, kaikki on toisin. Sinulla on jo elämäsi nainen, ja kaikki tarvittava. Miksi enään panikoida? :)