nowhere man

Haen sanoja tälle kaikelle, mitä koen sisälläni. On ollut etenkin tänään niin outsider-olo. Siinä kahvihuoneessa vain ryypit sumppia ja olet olevinaan sosiaalinen. Et vaan pääse mukaan keskusteluun. Puheliaat pitävät huolen siitä, ettei hiljaisuus pääse laskeutumaan. Mietit mitä sanoisit. Yritätkin jotain, mutta äänesi ei kantaudu, sillä juuri samaan aikaan joku avaa suunsa. Melkein kuin sinua ei olisi lainkaan. Kipu, kaipuu ja yksinäisyys, tyhjyys... Ne tunteet tunnet ja tiedät olevasi sittenkin elossa.
Päivät vierähtävät nopeasti, eikä töitä paiskiessa ehdi onneksi liikoja miettiä, joten ahdistukseen asti tämä tyhjyys ei onneksi mene.

Töiden jälkeen otan polkupyörän ja jään odottamaan valojen vaihtumista. Viimeistään siinä herään taas huomaamaan, kuinka yksinäinen olenkaan. Minne menen, kenen kanssa vietän illan? Tiedän aina vastauksen.

Ihmiset puhuvat puolisoistaan ja siitä, miten yhteinen asunto sisustetaan. Useilla on sormus, eli he ovat kelvanneet. He ovat olleet rakastettavia. Joku puhuu lapsistaan. Usein he puhuvat koko perheestä, kuinka he viettivät yhteisen viikonlopun yhdessä.

Tänään oli hieman pelokas olo, sillä unohdin ottaa aamulla antidepressantin. Kaupungilla kävellessä tunsin olevani entistäkin suojattomampi. Kävin apteekista ostamassa uuden laatikon troppeja. Oli jotenkin vaisu olo ja farmaseuttikin katsoi jotenkin ihmetellen, ehkä säälienkin.

Toiset eivät ymmärrä sitä menneisyyden taakkaa, mitä minäkin kannan sisälläni. He voivat kehottaa sen unohtamista ja uskaltautumista elämään normaalia elämää. Monelle olisi täysi yllätys, että minä joudun käyttämään masennuslääkkeitä. Että joudun estämään lääkkeiden avulla mielen synkistelyä. Tällaista lääkkeillä säätämistähän tämä on.

Ne joilla on kumppani, ovat yleensä rohkeita ja sosiaalisia. He kykenevät toimivaan vuorovaikutukseen ja siksi ovat tavoittaneet rakkauden. Mietinkin heidän olemustaan ja he ovat jotenkin parempia. He loistavat ja eivät ole estyneitä, eivätkä häpeileviä.

Onneksi kuitenkin löysin hyvät lääkkeet avuksi ja pysyn joten kuten toimintakykyisenä. Niiden teho perustuu tunteiden latistamiseen, jolloin mietin vähemmän huonouttani. Ilman troppeja en pysyisi mukana terveiden ylläpitämässä järjestelmässä. Persoonallisuushäiriöisenä (oma diagnoosi) ei jaksaisi ilman tunteiden tukahduttamista. Haittapuolena näissä vaan on lisääntynyt apaattisuus. Tosin apaattisuuskaan ei haittaa, sillä lääkenosteessa voi olla enemmän mukana. Ilman troppeja sitä eläisi paljon rajoitetumpaa elämää.
12721
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 12

Vanhimmat

kaikkien niiden muidenkin kumppaneiksi on valikoituneet ne henkilöt, jotka ovat voineet luottaa toisiinsa, ja jotka ovat voineet yhdessä sen puolison kanssa jutella asioista.

Rakkauden perään huutaessa unohdetaan usein, että parisuhteessa suuri osa on suoraa ystävyyttä ( seksuaalisuutta yms.). Sun kohdalla seurustelukuviot tulevat kanssa menemää niin, että saat kumppanin sellaisesta ihmisestä, kenen kanssa sulla toimii rakkauden lisäksi ystävyys. Eli sellainen, keneen sä voit luottaa, sellainen kuka kuuntelee sua, kuka on sun asioista ja sun hyvinvoinnista kiinnostunut. Ja samoin sun tuleva kumppani odottaa sulta samanlaista ystävyyttä ystävällisyyttä. Yhdessäollessa tulee voida jakaa ajatuksiaan ja sopia yhteisistä asioista. Siitä parisuhteessa on kyse, ei salatieteestä tai jostain ylimaallisen maagisesta henkisestä kokemuksesta. Ja sun pitäis pystyä juttelemaan sun asioista sun kumppanin kanssa eli sen pitäis olla sellanen henkilö. Hyvät kaverit on harvassa, ja eipä siis ole ihme, ettei niitä sopia naisia tai miehiä tule joka kulmassa vastaan.

Jaettu suru on puoli surua. Juttele sun asioista henkilöille, joihin sä luotat, niin saat tuoretta näkökantaa asioihisi ja saat puhuessa jäsennettyä omia ajatuksiasi lisää. Ystävät ei tuomitse sua.

Äänestä

Miksemme voisi joskus antaa vain "let the flow go" mennä ja olla vapaa murheista ja huolista...

Elämä on hyvää joten me voimme ainakin katsastaa sen läpi ja nauttia, pitää hauskaa sen lomassa kun taistelemme haasteita vastaan( parisuhde, työpaikka, pelot yms). Ilman haasteita elämä olisi tylsää. Paratiisi, mutta tylsä sellainen.

Me miehet tarvitsemme tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi ja tottakai "to get laid", koska miehinen ego on niin hauras. Se on jo alkuperäisissä koiralaumoissa se sama vietti, että naaraan hävinnyt uros on merkityksetön. Sama meno jatkuu tässä maailmassa vaikka kuinka koitamme hyssytellä ja lällytellä muuta! :D

Alright man, tottakai ne tropit laittaa pään soimaan, oikein kohina käy kun SSRI:t jyystää aivoja ja estää serotoniinin takaisinottoa aivoissa :P Hypomania vaihe on se paras :D

Tänään minulla on syntymäpäivä xD. Sain lahjaksi kirjan Virosta, Latviasta ja Liettuasta Neuvostoliittovuosina. Täytän 20 wee, woohoo, olen jo iso mies :D

Menen kirjastoon lukemaan sen kirjan läpi ja lord knows what I will do after that....:P

Äänestä
  • Paljon onnea pyöreistä vuosista! Olen aika puhki. Taidan lähteä lenkille.

    Äänestä

Jännittäminen, se on niin tuttua, ettei sitä edes huomaa. Se on kuin osa itseä. Väännän itseni kuin vahingossa jäykkään asentoon. Se on kai sala-ahdistusta, kun en enää tunne edes ahdistusta. Näin terapeutinkin kahtena, kun ahdisti, mutta en tuntenut mitään. Terapeutti sanoi, että aikuiselle ei ole mitään hyötyä epätodellisesta olosta. Sitten minun piti nousta seisomaan ja tunnustella jalkapohjilla maata, maan vetovoimaa. Terapeutti näytti mallia. Maa on puolellani, niin hän sanoi. Piti "kasvattaa juuria" kuin puu ja vähän liikehtiä, huojua, että jalkapohjien eri osat tunnustelivat maata. Piti etsiä "hyvää oloa". En käsittänyt kunnolla.

En tiedä, mikä on hyvä olo. Tahtoisin vain olla yksin. Kaikki ihmiset jäykistävät minut, oma perhekin, vaikkei uskoisi. Tahtoisin olla yksin "autiolla saarella", etten näkisi ketään, etten kuulisi ketään, ettei kukaan voisi vaatia minulta mitään, ettei minua voisi kukaan keskeyttää. Ruumiini tuntee olemattomia. "Tunnen", että joku hipelöi minua, vaikka se on vain työhaalarin lahkeen sisäsauma. "Näen", että joku tulee, vaikka se on vain omenapuun runko pihalla tai pimeä kaistale valoisan tilan ulkopuoleella.

Mitä on hyvä olo? Se pitäisi voida määrätellä. Pitäisi olla ehdot, kuten koulussa opettaja sanoi, että fysiikan laskut lasketaan normaaliolosuhteissa, vakiolämmössä ja -ilmanpaineessa. Olen ajatellut, että hyvä olo on sellainen, ettei ole paha olla, ettei tunnu missään viiltävää kipua, voi liikkua, pääsee sängystä ylös aamulla. Mutta eihän se niin ole. Pitäisi olla sellainen hyvä olo, etä voi olla rento ja tuntee olonsa turvalliseksi, ei uhatuksi. Vaikka tiedän järjelläni, ettei ole mitään uhkaa tai vaaraa, ruumiini ei usko järkeäni. Terapeutti sanoi, että ruumiin kautta opettelen hyvää oloa, tutustun ruumiini olotilaan. Eikö ole hullua, näin vanha ihminen ei tajua mitään itsestään tai omista tuntemuksistaan. On se. Tässä iässä pitää opetella niitä taitoja, joita jokainen lapsi osaa jo syntyessään. Olen vain opettanut itseni vieraaksi itsellenikin.

Terapeutti sanoi, että luentojen pitäjät "hakevat maata", liikuttavat siis itseään vähän. He ovat rentoja. Osaan katsoa muista, ovatko he rentoja vai ei. Asennosta sen näkee. Osaan kyllä seistä näennäisen rauhallisena, valerentona. Seison kädet sivuilla, valerauhallisena. Mutta olen kuin kuivettunutta kipsiä. En tunne maatakaan jaloillani. Sellaista se on, kun jännittää. Tämän kirjoittaminenkin jännittää. Välillä valuu "tuskan hiki".

Äänestä
  • Osaat hyvin kuvailla tunteitasi, vaikka joskus sanoit olevasi melko tunteeton. Minua kirjoittaminen ei jännitä, eli se on vähän kuin "peace of space cake". Koen arkuutta, enkä osaa olla avoin kohdatessani ihmisiä. Siksi en osaa löytää hyvää naista kumppaniksi. Pelkään näyttää kiinnostusta, vaikka monesti minua katsellaan kiinnostuneesti. Toissa kesänä saksalainen eläkeläisrouva iski minulle silmää kun kävelin iltalenkillä shortseissa ja t-paidassa ;D

    Äänestä

Sinä se jaksat valittaa.

Äänestä

tuli mieleeni juttu vuosien takaa.
Kuusihenkinen porukka istui kahvilla, heitellen kaikenlaisia juttuja.
Yksi porukan jäsenistä istui naama peruslukemilla koko ajan, puuttumatta sanallakaan keskkusteluun, oli vähän kuin esimiestasoa, vuosia samassa työpaikassa ollut.

Pöydästä poistuessaan tokaisi, näin hauskaa en muista koskaan olleen kahvitauolla.

Seuraavilla kerroilla oli ollut jutuissa mukana kuten toisetkin, uskalsi avata suunsa harkinnan jälkeen.

Se huomisen hyvä päätös!
t mummo

Äänestä
  • Se huomisen hyvä päätös tekisi minut onnelliseksi. Mutta miksen siinä päätöksessä useinkaan pysy? Kai siksi, kun olen ollut niin suuren osan elämästäni yksin ja synkistely ja toivottomuus kaappaa ajatukseni. Miksihän sen muutoksen tekeminen on niin vaikeaa? Emme saa muutosta sormia napsauttamalla, vaan kaikki lähtee ajatuksen tasolta. Jos olen allapäin ja häpeän itseäni, toiset vihaavat minua. Kun olen sujut itseni kanssa (en ole ahdistunut=lääke auttaa), olen hymyileväinen ja minusta pidetään.
    Se on tämä masentuneen mieli sellainen keinu, jota edes onnellisuuspillerit eivät aina saa pysymään plussan puolella. Plussan puolella ollaan silloin kun positiiviset ajatukset ovat voitolla. Itsetuhoon kehottavia ajatuksia en toivo kenellekään.

    Masennuksesta kärsii hyvin moni ja uskoisin, että onnellisuuspillereitä käytetään maassamme yleisesti. Harvassa on sellainen ryhmä, jonka jäsenistä kukaan ei olisi jossakin vaiheessa saanut lääkehoitoa masentuneeseen mieleen.
    Joskus kun kuljen ihmisten joukossa ja alan kokea pelkoa, ahdistusta, epävarmuutta yms., yritän ajatella että ei tässä mitään hätää kun luotan vain lääkkeeseen. Mikäs tässä ollessa, kun muistaa ottaa napullaa aamuin illoin.
    Minulla on joitakin nuoria tuttavia, jotka elävät onnellista ja rakkaudella kyllästettyä elämää. He eivät ole kärsineet estyneestä persoonallisuudesta, vaan ovat osanneet tavoittaa elämäänsä seurustelukumppanin. He eivät ymmärrä minua. Heille mielenterveyden ongelmat ovat tuntemattomia, koska he eivät ole joutuneet altistumaan terveyttä uhkaaville kokemuksille. Ehkä he ovat kasvaneet rakkaudellisessa kodissa ja rakkaus ja yhteenkuulumisen tunne on ollut heillä aina mukana. He joskus kysyvät, mitä kuuluu ja onko jo nainen löytynyt? En aio enää kaunistella asioita, vaan aion myöntää jatkossa avoimemmin heikkouteni. Vastata, että ahdistus pysyy siedettävänä kun on hyvät lääkkeet. Joku kerran ihmetteli, että on kai se yksinäistä kun ei ole tyttöystävää? No, ei se oikeastaan ole kun on toimivat lääkkeet. Välillä minulla oli väärä lääkitys ja ahdistus oli päällä voimakkaasti. Nyt olen yhtä yksinäinen, mutta tunne-elämään vaikuttavat mielialalääkkeet eivät anna ahdistuksen tulla :-).

    Jos saan lääkkeiden avulla pidettyä itseni mukana työelämässä, voin saada jotain työtä ja maksaa opintolainat pois. Haluaisin saada jonkun työn ja alkaa maksella velkoja. Se velkamäärä on kai se 'punainen lanka', jonka vuoksi yritän sinnitellä. Useimmat näkevät elämäänsä niin kauas, että ottavat vaikkapa asuntolainaa. Rakkaus kun leimahtaa, pitää suunnitella ja rakentaa yhteistä pesää. Sitä meillä yksinäisillä taivaltajilla ei ole. Kyllähän moni yksineläjäkin sijoittaa tuloja laadukkaseen asumiseen.

    Äänestä

  • Yleinen vuodattaja kirjoitti:

    Se huomisen hyvä päätös tekisi minut onnelliseksi. Mutta miksen siinä päätöksessä useinkaan pysy? Kai siksi, kun olen ollut niin suuren osan elämästäni yksin ja synkistely ja toivottomuus kaappaa ajatukseni. Miksihän sen muutoksen tekeminen on niin vaikeaa? Emme saa muutosta sormia napsauttamalla, vaan kaikki lähtee ajatuksen tasolta. Jos olen allapäin ja häpeän itseäni, toiset vihaavat minua. Kun olen sujut itseni kanssa (en ole ahdistunut=lääke auttaa), olen hymyileväinen ja minusta pidetään.
    Se on tämä masentuneen mieli sellainen keinu, jota edes onnellisuuspillerit eivät aina saa pysymään plussan puolella. Plussan puolella ollaan silloin kun positiiviset ajatukset ovat voitolla. Itsetuhoon kehottavia ajatuksia en toivo kenellekään.

    Masennuksesta kärsii hyvin moni ja uskoisin, että onnellisuuspillereitä käytetään maassamme yleisesti. Harvassa on sellainen ryhmä, jonka jäsenistä kukaan ei olisi jossakin vaiheessa saanut lääkehoitoa masentuneeseen mieleen.
    Joskus kun kuljen ihmisten joukossa ja alan kokea pelkoa, ahdistusta, epävarmuutta yms., yritän ajatella että ei tässä mitään hätää kun luotan vain lääkkeeseen. Mikäs tässä ollessa, kun muistaa ottaa napullaa aamuin illoin.
    Minulla on joitakin nuoria tuttavia, jotka elävät onnellista ja rakkaudella kyllästettyä elämää. He eivät ole kärsineet estyneestä persoonallisuudesta, vaan ovat osanneet tavoittaa elämäänsä seurustelukumppanin. He eivät ymmärrä minua. Heille mielenterveyden ongelmat ovat tuntemattomia, koska he eivät ole joutuneet altistumaan terveyttä uhkaaville kokemuksille. Ehkä he ovat kasvaneet rakkaudellisessa kodissa ja rakkaus ja yhteenkuulumisen tunne on ollut heillä aina mukana. He joskus kysyvät, mitä kuuluu ja onko jo nainen löytynyt? En aio enää kaunistella asioita, vaan aion myöntää jatkossa avoimemmin heikkouteni. Vastata, että ahdistus pysyy siedettävänä kun on hyvät lääkkeet. Joku kerran ihmetteli, että on kai se yksinäistä kun ei ole tyttöystävää? No, ei se oikeastaan ole kun on toimivat lääkkeet. Välillä minulla oli väärä lääkitys ja ahdistus oli päällä voimakkaasti. Nyt olen yhtä yksinäinen, mutta tunne-elämään vaikuttavat mielialalääkkeet eivät anna ahdistuksen tulla :-).

    Jos saan lääkkeiden avulla pidettyä itseni mukana työelämässä, voin saada jotain työtä ja maksaa opintolainat pois. Haluaisin saada jonkun työn ja alkaa maksella velkoja. Se velkamäärä on kai se 'punainen lanka', jonka vuoksi yritän sinnitellä. Useimmat näkevät elämäänsä niin kauas, että ottavat vaikkapa asuntolainaa. Rakkaus kun leimahtaa, pitää suunnitella ja rakentaa yhteistä pesää. Sitä meillä yksinäisillä taivaltajilla ei ole. Kyllähän moni yksineläjäkin sijoittaa tuloja laadukkaseen asumiseen.

    Hyvä että olet avoin ja myönnät ongelmasi. Se on jo 50% ongelman ratkaisua :)

    Elämässä on haasteita, ja minusta se on kivaa, koska muuten elämä olisi liian helppoa :F

    Isoin haasteeni on saada leipätyö ja perustoimeentulo + tietysti vaimo ja mukulat xD

    Käyn lukion loppuun lähivuosina ja sitten menen amikseen jotta saan jonkun duunin jolla voin elättää itseni, siihen menee noin neljä vuotta. Asun vanhempieni nurkissa siihen asti kunnes valmistun amiksesta putkimieheksi tai sähköasentajaksi.

    Kirjani, jonka olen kirjoittanut koitan saada julkaistuksi tänä vuonna, saat siitä kopion sitten kun se julkaistaan :)

    Tietty autenttisen minuutensa toteuttaminen ja elämän perusmielekkyys on tärkeää. Kirjoittaminen voisi tuoda sinulle vähän etäisyyttä ahdistukseesi, en tiedä :( Mutta olet verbaalisesti lahjakas, joten voisit yrittää pukea ajatuksesi kirjan muotoon sanoiksi.

    Äänestä

  • Schorching Blood kirjoitti:

    Kiitos kunniasta, kun lupaat kopion kirjastasi :). Tsemppiä ja onnea kirjaprojektiin!

    Olen aika ihmeissäni kun sinä ja monet muut ovat kehuneet minua vaikkapa verbaalisesti lahjakkaaksi. Itse kun vuosien masennuksen aikana olen alkanut itsekin jo uskoa, ettei minusta taida olla mihinkään. Mutta tässä sitä yritetään edelleen työstää ja syöstää vääriä uskomuksia. Mieleni on niin kummallinen. Se vaan syöttää negatiivista ja väärää viestiä. Vaikka todellisuudessa minulla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin. Olen pitkästä yksinäisyydestä tehnyt syyn uskoa siihen, että olen läpeensä viallinen. Siitä ajattelumallista on opittava pois. Helpommin sanottu, kun se negatiivisuus ja arastelu on kimpussani.

    Sinulla on hyvät suunnitelmat. Ja olet hyvässä vauhdissa, kun olet jo noin nuorena hakeutunut asianmukaiseen hoitoon. Ja on hyvä kun voit kotona olla siihen saakka, kunnes pääset omillesi.

    Minulla on vaikeuksia lähestyä nuoria naisia. Vanhempien rouvien kanssa minun on helppo keskustella ja olen saanut paljon palautetta avoimuudesta, kyvystä keskustella, kuvailla tunteita. Niistä on kuulemma etua parisuhteessa.

    Ehkä olisi muutettava ajatteluaan. Pitää lopettaa itsensä aliarvioiminen ja ajatella, että kaikki muutkin ovat epävarmoja ja varmasti välillä yksinäisiäkin.
    On arvioitu, että olen saanut lapsena liian vähän kehuja ja kannustusta. Ehkä sen takia pidän itseäni huonompana ja monessa suhteessa taitamattomana. Mutta todellisuudessa osaan paljonkin asioita.

    Ehkä minunkin pitää olla ajattelematta liikaa lääkehoitoa. Hyväksyä vain se osaksi hoitoa ja ottaa edut irti ja kärsiä haitat.
    Nyt pitää mennä nukkumaan.

    Hyvää viikon jatkoa!

    Äänestä

Välillä tuntuu etten kuulu oikein mihinkään. Olen tällä hetkellä tekemisissä työkykyisten ihmisten kanssa. Mietin sitä, että olenko liian erilainen siellä muiden joukossa. Otanhan päivittäin kahta antidepressanttia. Olenko vain kemiallisbiologisesti viritetty näennäisesti terve yksilö? Valtaosa kun ei tietääkseni ole antidepressanttien varassa päivittäisessä kanssakäymisessä.

Olishan se hienoa kun pystyisi pitämään itsensä työkykyisenä. Se vaatii muutakin kuin fyysistä jaksamista. Siinähän edellytetään täyttä terveyttä. On oltava sujut itsensä kanssa, jotta voi tulla toimeen työpaikan ihmisten kanssa. Suurin huoleni on se, että kuinka saan itseni pidettyä sellaisena työympäristöön soveltuvana yksilönä. Työssä onnistuminen edellyttää sitä, että meidän asiamme siviillissäkin ovat kunnossa. Masentunut, ahdistuva ja sosiaalisesti rajoittunut henkilö ei ehkä voi kovin hyvin onnistua työnteossa.
Suurimmat haaveeni lähivuosina ovat ne, että saisin itseni työhön ja pääsisin makselemaan valtion takaamia opintolainoja pois. Siinä on se minun elämäntyöni näillä näkyminen. On hyvä olla haaveita. Välillä haaveilen myös parisuhteesta, että löytäisin sellaisen naisen, jolle minä riittäisin tällaisena vajaanakin.

Äänestä
  • take another point of view.

    Minun filosofiani lääkkeiden käytössä on että minulla on etulyöntiasema.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

Yleinen vuodattaja kirjoitti:

Haen sanoja tälle kaikelle, mitä koen sisälläni. On ollut etenkin tänään niin outsider-olo. Siinä kahvihuoneessa vain ryypit sumppia ja olet olevinaan sosiaalinen. Et vaan pääse mukaan keskusteluun. Puheliaat pitävät huolen siitä, ettei hiljaisuus pääse laskeutumaan. Mietit mitä sanoisit. Yritätkin jotain, mutta äänesi ei kantaudu, sillä juuri samaan aikaan joku avaa suunsa. Melkein kuin sinua ei olisi lainkaan. Kipu, kaipuu ja yksinäisyys, tyhjyys... Ne tunteet tunnet ja tiedät olevasi sittenkin elossa.
Päivät vierähtävät nopeasti, eikä töitä paiskiessa ehdi onneksi liikoja miettiä, joten ahdistukseen asti tämä tyhjyys ei onneksi mene.

Töiden jälkeen otan polkupyörän ja jään odottamaan valojen vaihtumista. Viimeistään siinä herään taas huomaamaan, kuinka yksinäinen olenkaan. Minne menen, kenen kanssa vietän illan? Tiedän aina vastauksen.

Ihmiset puhuvat puolisoistaan ja siitä, miten yhteinen asunto sisustetaan. Useilla on sormus, eli he ovat kelvanneet. He ovat olleet rakastettavia. Joku puhuu lapsistaan. Usein he puhuvat koko perheestä, kuinka he viettivät yhteisen viikonlopun yhdessä.

Tänään oli hieman pelokas olo, sillä unohdin ottaa aamulla antidepressantin. Kaupungilla kävellessä tunsin olevani entistäkin suojattomampi. Kävin apteekista ostamassa uuden laatikon troppeja. Oli jotenkin vaisu olo ja farmaseuttikin katsoi jotenkin ihmetellen, ehkä säälienkin.

Toiset eivät ymmärrä sitä menneisyyden taakkaa, mitä minäkin kannan sisälläni. He voivat kehottaa sen unohtamista ja uskaltautumista elämään normaalia elämää. Monelle olisi täysi yllätys, että minä joudun käyttämään masennuslääkkeitä. Että joudun estämään lääkkeiden avulla mielen synkistelyä. Tällaista lääkkeillä säätämistähän tämä on.

Ne joilla on kumppani, ovat yleensä rohkeita ja sosiaalisia. He kykenevät toimivaan vuorovaikutukseen ja siksi ovat tavoittaneet rakkauden. Mietinkin heidän olemustaan ja he ovat jotenkin parempia. He loistavat ja eivät ole estyneitä, eivätkä häpeileviä.

Onneksi kuitenkin löysin hyvät lääkkeet avuksi ja pysyn joten kuten toimintakykyisenä. Niiden teho perustuu tunteiden latistamiseen, jolloin mietin vähemmän huonouttani. Ilman troppeja en pysyisi mukana terveiden ylläpitämässä järjestelmässä. Persoonallisuushäiriöisenä (oma diagnoosi) ei jaksaisi ilman tunteiden tukahduttamista. Haittapuolena näissä vaan on lisääntynyt apaattisuus. Tosin apaattisuuskaan ei haittaa, sillä lääkenosteessa voi olla enemmän mukana. Ilman troppeja sitä eläisi paljon rajoitetumpaa elämää.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu