olen mietinyt tässä muutaman päivän, että miksiköhän yleensäkin sairastuin tähän...
kun kelaa taakse päin elämässä, voi muistaa kaikkee ikävää mm. ala-asteelta. siellä minua alettiin hyljeksiä, kun olin 4 luokalla. ei enää haluttu leikkeihin mukaan jne. ja koska olen tunnesyöjä (toisinaan, ainakin silloin olin) lihoin vähäsen, koska söin ikävään olooni.
lomien tullessa, päätin, että laihdutan, jotta muut ottaisivat minut leikkeihin. (ajattelin olevani epämiellyttävän näköinen ). eihän se onnistunut. sain ahmimiskohtauksia -> lihoin...
yläasteella laihduttelin, lukiossa sitten tajusin, että olen ehkä pipi päästä. (kun olin laihtunut rajummin). eristäydyin... en halunnut lähtä minnekkää , koska inhosin itseäni. omatuntoni oli niin maassa. ja eihän sekään auttanut, että jotku vielä haukkuivat lihavaksi ja läskiksi!
edelleen laihdutan. saan siitä hyvän olon (aivan uskomattoman) kun puntari näyttää edes puoli kiloa vähemän. tuntuu, että "jes, olen sentään jossakin onnistunut!" ja siitä tulee taas mieleen kontrollointi. kun muuten elämä on hullunmallin niin edes jokin asia on pysyvää ja hyvin. saan jotakin turvaa laihduttamisesta. eikä sitä voi lopettaa...
että kaikille teillekkin, jotka puhutte ja kysytte "miten voisi saada anoreksian", tiedoksi, että se ei tule kuin posti laatikkoon, tai se ei ole kuin synttärilahja jota odotetaan ja lopulta saadaan... se hiipii hiljaa, sinun tietämättä salakavalasti jostain syvemmällä olevasta ongelmasta, kuin "jälkitauti", joka ei paranekkaan... se ei ilmoita oven koputuksella että "tulin jo". se ryömii kuin varas naamioituneena mieleesi. siellä se kypsyy ja muhii. käskee satuttaa itseäsi nälkiintymisellä. ja syitä voi olla lukemattomia. se syöpyy hiljaa mieleesi, kuin pöly laskeutuu hiljaa pöydälle.
vasta vuosien ja vuosien päästä EHKÄ saatat HYVÄLLÄ TUURILLA ennen kuin tapat itsesi nälkään, tajuta, että oletkin sairas. mutta sitäkään ei niin vain voi hyväksyä. en minäkään lohduttaudu sillä mitenkään - ei sitä voi oikein käsittää.
Oletteko te löytäneet syytä siihen, minkä vuoksi sairastuitte?
kun kelaa taakse päin elämässä, voi muistaa kaikkee ikävää mm. ala-asteelta. siellä minua alettiin hyljeksiä, kun olin 4 luokalla. ei enää haluttu leikkeihin mukaan jne. ja koska olen tunnesyöjä (toisinaan, ainakin silloin olin) lihoin vähäsen, koska söin ikävään olooni.
lomien tullessa, päätin, että laihdutan, jotta muut ottaisivat minut leikkeihin. (ajattelin olevani epämiellyttävän näköinen ). eihän se onnistunut. sain ahmimiskohtauksia -> lihoin...
yläasteella laihduttelin, lukiossa sitten tajusin, että olen ehkä pipi päästä. (kun olin laihtunut rajummin). eristäydyin... en halunnut lähtä minnekkää , koska inhosin itseäni. omatuntoni oli niin maassa. ja eihän sekään auttanut, että jotku vielä haukkuivat lihavaksi ja läskiksi!
edelleen laihdutan. saan siitä hyvän olon (aivan uskomattoman) kun puntari näyttää edes puoli kiloa vähemän. tuntuu, että "jes, olen sentään jossakin onnistunut!" ja siitä tulee taas mieleen kontrollointi. kun muuten elämä on hullunmallin niin edes jokin asia on pysyvää ja hyvin. saan jotakin turvaa laihduttamisesta. eikä sitä voi lopettaa...
että kaikille teillekkin, jotka puhutte ja kysytte "miten voisi saada anoreksian", tiedoksi, että se ei tule kuin posti laatikkoon, tai se ei ole kuin synttärilahja jota odotetaan ja lopulta saadaan... se hiipii hiljaa, sinun tietämättä salakavalasti jostain syvemmällä olevasta ongelmasta, kuin "jälkitauti", joka ei paranekkaan... se ei ilmoita oven koputuksella että "tulin jo". se ryömii kuin varas naamioituneena mieleesi. siellä se kypsyy ja muhii. käskee satuttaa itseäsi nälkiintymisellä. ja syitä voi olla lukemattomia. se syöpyy hiljaa mieleesi, kuin pöly laskeutuu hiljaa pöydälle.
vasta vuosien ja vuosien päästä EHKÄ saatat HYVÄLLÄ TUURILLA ennen kuin tapat itsesi nälkään, tajuta, että oletkin sairas. mutta sitäkään ei niin vain voi hyväksyä. en minäkään lohduttaudu sillä mitenkään - ei sitä voi oikein käsittää.
Oletteko te löytäneet syytä siihen, minkä vuoksi sairastuitte?
Vastaukset 2
Vanhimmat
tiedän oman syyni: äiti. olin hänen mielestään liian lihava lapsi ja sain hyväksyntää vain kun laihdutin. se lapsuudesta opittu kierre on yllättävän vaikea katkaista, vaikka tietäisikin, että kelpaa tällaisenaan.
Mun kohdalla on melkein sama, joskin syyttävä sormi osoittaa isää. Me ollaan kaikki perheen lapset sekopäisiä painoista, opiskeluista, menestymisestä. Ollaan koko ikä (kaikki jo aikuisia) kilpailtu isän huomiosta yrittämällä olla toinen toistamme täydellisempiä. Isä on todella 'mainetietoinen' ja kaiken täytyy olla hallinnassa. Auta armias jos joku meistä tyttäristä olis vähääkään 'epänormaali'.. Pahinta on, kun meitä on neljä tytärtä ja isä on ihan suoraan sanonut aina halunneensa poikia.