Hei,
Täällä käydään tiivistä keskustelua teinivanhemmuudesta. Ajattelin kertoa oman tarinani. Tiedän, että jokaisessa ikäluokassa on parempia ja huonompia äitejä. Nuoret ja vanhatkin äidit tekevät virheitä, mutta lapsi kasvattaa vanhempiaan. Tiedän, että olisi varmaan ollut jotenkin erilainen äiti vanhempana, mutta ensimmäisen kannsa kävi näin:
Tulin raskaaksi 17-vuotiaana, isä oli minun lapsuuden ystäväni ja meillä oli suhdetta vain 3 kk:tta takana. Silloin en muista vanhempien tai sukuilaisten kovasti laittaneen vastaa, joka tietysti nyt ihmetyttää... Lukio jäi kesken, koska raskaus oli alusta asti vähän hankala. Menimme lapsen isän kanssa kihloihin ja muistan rakastaneeni häntä paljon. Olin hyvin ylpeä pyöristyvästä vatsastani ja koko elämäni oli siinä. Lapsen isä kuintenkin alkoi oireilla pahasti... Riitelimme paljon, ja hän alkoi väkivaltaiseksi. Se oli elämäni kauheinta aikaa. Miehelläni todettiin nuoruudeniän skitsofrenia ja hän joutui mielisairaalaan. Siinä minä sitten olin. Entinen 9.0 keskiarvon oppilas, raskaana, ei ammattia. Mietin, että miten jaksan illan loppuun. Jaksoin lapseni tähden ja päätin selviytyä. Se oli raskasta aikaa, tehdä kaikki yksin. Sukulaisista ei ollut paljoa apua, mutta muutama hyvä ystävä onneksi oli. Olin kotona pienen ihmeeni kanssa kunnes poikani oli 1,5 -vuotias, sitten takaisin kouluun opiskelemaan. Opiskelin vuosia ja tein yhtäaikaa töitä. Yöt läksyjä yms.. Oli rankaa, mutta nyt olen valmistunut vuosi sitten ja olen hyvätuloinen äiti, jolla on ihana pieni poika. Elämä on mallillaan. Poika toi äsken äitille ruusuja, jotka oli ostanut naapurin kukkakauppiaalta.. :)
Päiväkään en vaihtaisi pois, mutta helpompaa olisi ollut jos koulut olisi jo käyty, kun lapsia hankitaan. Toisaalta työkaverini, jotka ovat 35 -vuotiaana vielä lapsettomia säälittävät, koska he eivät uraputkessaa löydä sopivaa aikaa lapsentekoon...
Täällä käydään tiivistä keskustelua teinivanhemmuudesta. Ajattelin kertoa oman tarinani. Tiedän, että jokaisessa ikäluokassa on parempia ja huonompia äitejä. Nuoret ja vanhatkin äidit tekevät virheitä, mutta lapsi kasvattaa vanhempiaan. Tiedän, että olisi varmaan ollut jotenkin erilainen äiti vanhempana, mutta ensimmäisen kannsa kävi näin:
Tulin raskaaksi 17-vuotiaana, isä oli minun lapsuuden ystäväni ja meillä oli suhdetta vain 3 kk:tta takana. Silloin en muista vanhempien tai sukuilaisten kovasti laittaneen vastaa, joka tietysti nyt ihmetyttää... Lukio jäi kesken, koska raskaus oli alusta asti vähän hankala. Menimme lapsen isän kanssa kihloihin ja muistan rakastaneeni häntä paljon. Olin hyvin ylpeä pyöristyvästä vatsastani ja koko elämäni oli siinä. Lapsen isä kuintenkin alkoi oireilla pahasti... Riitelimme paljon, ja hän alkoi väkivaltaiseksi. Se oli elämäni kauheinta aikaa. Miehelläni todettiin nuoruudeniän skitsofrenia ja hän joutui mielisairaalaan. Siinä minä sitten olin. Entinen 9.0 keskiarvon oppilas, raskaana, ei ammattia. Mietin, että miten jaksan illan loppuun. Jaksoin lapseni tähden ja päätin selviytyä. Se oli raskasta aikaa, tehdä kaikki yksin. Sukulaisista ei ollut paljoa apua, mutta muutama hyvä ystävä onneksi oli. Olin kotona pienen ihmeeni kanssa kunnes poikani oli 1,5 -vuotias, sitten takaisin kouluun opiskelemaan. Opiskelin vuosia ja tein yhtäaikaa töitä. Yöt läksyjä yms.. Oli rankaa, mutta nyt olen valmistunut vuosi sitten ja olen hyvätuloinen äiti, jolla on ihana pieni poika. Elämä on mallillaan. Poika toi äsken äitille ruusuja, jotka oli ostanut naapurin kukkakauppiaalta.. :)
Päiväkään en vaihtaisi pois, mutta helpompaa olisi ollut jos koulut olisi jo käyty, kun lapsia hankitaan. Toisaalta työkaverini, jotka ovat 35 -vuotiaana vielä lapsettomia säälittävät, koska he eivät uraputkessaa löydä sopivaa aikaa lapsentekoon...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kaikki 35-v. eivät halua välttämättä tulla äidiksi. Ei se lapsi ole kaikilla se ihanne, jota tavoitellaan. Vai mitä? :)
By the way.. Eikö voisi myös ajatella, että on säälittävää tehdä lapsi 17- vuotiaana, vaikka itsellä olisi oma elämä edessä..?
Niinpä. Kaikki on suhteellista. Onnea valitsemallesi tielle! En itse haluaisi käydä tuota samaa elämänpolkua. Ihan siksi, koska järjen käyttö on sallittua ja minulla on mahdollisuus tehdä valintoja. Niinpä haluaisin kyllä turvata perheeni toimeentulon, joten ihan fiksua, ettei tee lapsia 17- vuotiaana, koska harvoin sen ikäisellä on kuitenkaan edes ensimmäistä työpaikkaa.. Mielestäni kyllä perusasiat edes pitäisi olla kunnossa ennen lapsia. Mielestäni tässä maassa on jo ihan liikaa eronneita vanhempia...yksinhuoltajia... Ei sillä ettei yksinhuoltajaperheestäkin tule onnellisia /normaaleja lapsia aikuisiksi, mutta kyllä mielestäni lapsi ansaitsisi isän ja äidin ja yhtenäisen perheen.
Niinhän se monesti tuntuu että täytyy olla perusasiat kunnossa, täytyy olla lapsella äiti ja isä, täytyy olla rahaa jne.
Itse sain lapseni 17-vuotiaana. Tai no, kahta kuukautta vaille. Kyllä minä sen sanon, että rahallisesti oli tiukkaa, ei saanut mitään ylimääräistä. Ja poikaystävä otti ja lähti kun poika oli n. 2v. Sitä en jaksanut kauan surra, meillä meni muutenkin niin huonosti ja olimme yhdessä lapsen vuoksi. Kun sitten tajusimme ettei se ole järkevää, onneksi erosimme. Nyt olen seurustellut pari vuotta miesystäväni kanssa. Hän hyväksyy lapseni täysin, ja he tulevat mainiosti toimeen keskenään. Poika tapaa isäänsä säännöllisesti. Eli hänellä ON äiti ja isä.
Miksi pitäisi olla yhtenäinen perhe? Joka toinen avioliitto päättyy nykyään eroon. Lapsi ansaitsee minun mielestäni rauhallisen ja turvallisen kodin. Sinustako isän ja äidin pitäisi olla yhdessä ihan sen vuoksi että se lapsi sen "ansaitsee", vaikka perheessä olisi väkivaltaa ja riitelyä?
Itse olen kasvanut ilman "yhtenäistä perhettä". Olin 7v kun vanhempani erosivat, se oli ihanaa. Oli hirveää katsella vanhempien riitoja ja isän juopottelua. En ole koskaan kärsinyt siitä etten ole isän kanssa kasvanut, olen häntä kumminkin säännöllisesti tavannut.Eli pyh ja pah nuo sinun puheesi.
Esitin oman mielipiteeni ja perustelin sen vielä mielestäni aika hyvin, joten turhaa siinä haukut "pyh ja pah"-tyyliin. Kertoo kyllä aika paljon sinusta...
Onnea kuitenkin valitsemallesi tielle! :)
Sanonpahan sen, että kaikki miehet ei välttämättä katso hyvällä, jos sinulla on teininä saatu lapsi... Mutta hienoa, kun olet löytänyt suvaitsevan miehen, onnittelut siitä!
Tuon kijoitukseni pointti oli siinä, että yhtenäinen perhe olisi se ihanne, jos lapsia "hankitaan". Tottakai on oikeus erota (vaikka olisi kymmenen lasta) jos on tuollainen alkoholisti/väkivaltainen mies, enhän sitä sanonutkaan!
MUTTA yleensä seurusteluvaiheessa kyllä huomataan, jos miehessä on jotain vikaa. Ehkäpä sinäkin olisit huomannut, ettet sovi sen ensimmäisen poikaystäväsi kanssa yhteen, jos olisit vaivautunut seurustelemaan hieman pidempään? Mikä kiire on valmiissa maailmassa? :)
Olen muuten työskennellyt paljon lasten parissa ja tulen itse kodista, jossa isä ja äiti olivat ja ovat edelleen onnellisesti naimisissa ja minulla on ihana veli. Kokemusteni perusteella arvioisin, että suurin osa lapsista toivoo äitinsä ja isänsä palaavan yhteen. Ajattele nyt itsekin: pienelle lapselle se voi olla kamalan kova paikka, jos vanhemmat eroaa. Olen myös huomannut, että aina parempi, jos lapsella on sisaruksia, ettei tarvitse yksin varttua, on se leikkikaveri, mutta oppii myös elämän tosiasioita kuten esim. kaikkea ei voi saada.
Eli tottakai erota voi, vaikka lapsia on, mutta kannattaisiko miettiä nämä asiat todella tarkkaan ennen lapsen saamista!!! Kuitenkin haluamme sille pienelle ihmiselle parasta, eikö vain? Ja anteeksi vain, uskon kyllä siihen, että jos isä ja äiti ovat onnellisesti yhdessä, niin lapsikin on onnellinen ja voi hyvin (kulissiavioliitossa ei kyllä kannata olla, koska teeskentelyn lapset huomaa ja se ei ole enää heidän parhaakseen). Vanhempien tehtävänä on näyttää esimerkkiä, ja mikä olisikaan parempi esimerkki, jos isä ja äiti ovat onnellisesti yhdessä?
Täytyy vielä sanoa rehellisyyden nimissä, että suoraan sanottuna ihmetyttää ja harmittaa sellaiset 17- vuotiaat, jotka ihquissaan haluu lapsia, siis ihan suunnitellusti (eri asia vahingot). Lapsen tulevaisuuden kannalta on fiksumpaa miettiä sitä oikeaa ajankohtaa, että voi tarjota edes ne perusasiat. Niin inhottavalta kuin se kuullostaa, niin raha on välttämätön paha ja ilman sitä on hankala tulla toimeen. Ei lasta kasvateta sillä pyhällä hengellä, vaan rahaakin tarvitaan.
Nyt perustelit kyllä hyvin viestisi, ensimmäisestä viestistä en saanut selvää että miksi pitäisi olla yhteinäinen perhe välttämättä.
Itsestäni sen verran, että emme silloisen poikaystäväni kanssa suunnitelleet lasta. Minulla ei ollut minkäänlaista vauvakuumetta tai mitään hinkua tulla äidiksi. Olin aika järkyttynyt kun olinkin raskaana. Punnitsin ja harkitsin tarkoin pidänkö lapsen. Olisinhan minä toisinkin voinut valita, mutta onneksi en valinnut. Olinhan minä silloin nuori ja typerä ja itsekin lapsi kun tulin raskaaksi. Kuulin kuittailuja siitä kun en "osannut käyttää ehkäisyä" ja enpä näköjään osannutkaan. Poikaystäväni kanssa suunniteltiin lapsellisesti naimisiin menoa ja kaikkea mutta vauva-arki eikä arki muutenkaan sitten yhdessä sujunut.
Kyllä minä sain monet monet pakit siinä vaiheessa kun kerroin että minulla on lapsi. Onneksi kumminkin löysin nykyiseni :) Ja sekin tapahtui kuin jossain elokuvassa.. Olin kauppakeskuksessa poikani rattaissaan ja kädet täynnä ostoksia, kun muovipussi ratkesi ja tavarat tippuivat maahan. Tämä mies tuli auttamaan koska oli töissä siellä kaupassa ja siitä se lähti. Kuulostaa tosissaan joltain sadulta mutta näin voi käydä. Eli hän tiesi alusta asti että minulla on lapsi, ei tarvinnut kapakan narikassa lähtöhetkellä sanoa että btw meidän pitää mennä meille vapauttaan lapsenvahti..
Kyllä minäkin olen sitä mieltä että yhtenäinen ONNELLINEN perhe olisi hyvä. Sellainen vaan kuulostaa utopistiselta nykypäivänä. En kumminkaan näe mitään pahaa siinä jos perhe ei olekaan yhtenäinen. Kyllähän jotkut lapset surevat vanhempien eroa, jotkut taas eivät.
En tiedä kannattaako kaikkea miettiä niin hirveän tarkkaan kun lasta hankkii. Koskaan ei voi olla varma onko kumppani juuri se sopiva. Pitäisi odottaa 50 vuotta ennen lasten hankintaa, siinä ajassa ehkä näkee onko kumppani se oikea. Olen nähnyt lähipiirissäni sellaistakin, että yli 30 vuotta naimisissa olleet eroavat.
Minä uskon ja toivon että nykyinen mieheni on minulle sopiva, mutta mistä sen varmaksi voi koskaan tietää!? Pääasia kumminkin että lapseni on onnellinen. Tällä hetkellä hän on. Ihan normaali ja iloinen 4-vuotias. Kukaan ei ihmettele kun hän puhuu isästään ja äidin poikaystävästä, se on niin yleistä nykyään.
Lapselleni en ole koskaan miestäni sanonut isäpuoleksi, hänellä on vain yksi isä eikä mitään puolikkaita. Sekaisinhan siinä pieni menee. Ja minulle on ehdottoman tärkeää että poika tapaa isäänsä ja onneksi isäkin on halukas olemaan pojan kanssa.
Ja mitä sisaruksiin tulee.. ;) Tulee sitten kun on tullakseen :) Ihan "täyssisarusta" poikani ei koskaan saa. Itselläni on pikkuveli, joka on oikeasti velipuoleni (sama äiti) mutta on minulle aivan kuin "oikea" veli.