Avopuolisollani on mielenterveysongelmia, ollut jo pitkään. Yritän kestää hänen vierellä,ymmärtää ja olla kärsivällinen parhaani mukaan. Koen sen kuitenkin erittäin vaikeaksi ja harmittaa tosi paljon kun kotona on vaan ikävää, toisen vaan huokuessa pahaaoloa ja ollessa hiljaa.
En usein saa häneen kontaktia tai reaktiota, ainakaan mitään kovin innostunutta tai valoisaa. Itse olen oman masennukseni voittanut ja olen positiivinen luonteeltani. Silti koen tämän tilanteen kovin vaikeaksi.
Olisi mukava kuulla miten muut selviää vastaavassa tilanteessa. Kuinka välttää se ettei itse masennu ja menetä elämäniloaan?
Vertaistukea todellakin kaipaan ja olen etsiskellyt ryhmää tms johon mennä mukaan.
Onneksi aina on joitakin päiviä jolloin hän voi paremmin, niiden kanssa jaksaa aina hetken eteenpäin.
En usein saa häneen kontaktia tai reaktiota, ainakaan mitään kovin innostunutta tai valoisaa. Itse olen oman masennukseni voittanut ja olen positiivinen luonteeltani. Silti koen tämän tilanteen kovin vaikeaksi.
Olisi mukava kuulla miten muut selviää vastaavassa tilanteessa. Kuinka välttää se ettei itse masennu ja menetä elämäniloaan?
Vertaistukea todellakin kaipaan ja olen etsiskellyt ryhmää tms johon mennä mukaan.
Onneksi aina on joitakin päiviä jolloin hän voi paremmin, niiden kanssa jaksaa aina hetken eteenpäin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
kuin pitää huolta omasta jaksamisesta niillä konsteilla jotka sopivat juuri sinulle, eli ota tarpeeksi omaa aikaa, pidä yllä selkeää päivä ja ja muutakin elämänrytmiä, hanki harrastus jossa saat nollata oman pääsi ja joka virkistää sinua, selitä puolisollesi miten tärkeää se on pitää itsesi kunnossa ja virkeänä ja mitkä konstit siihen auttaisi.
Kukaan ei voi sairaudelleen mitään ja omaiset ovat kovilla, mutta kuten sanoitkin, että olet jo etsinyt vertaistukiryhmää ja se on oikein hyvä ajatus, toivottavasti sellainen löytyy! Lähin paikka kysellä onko paikkakunnallasi sellaista on varmaan lähin mielenterveystoimisto.
Itse olen se sairastunut ja minun puolisoni ei osannut pitää tarpeeksi huolta itsestään vaan uhrasi itsensä ja kaiken vapaa aikansa minun hoitamiseen ja paapomiseen ja paloi lopulta loppuun ja otti ja lähti. Näin jälkeen päin olisin todella halunnut hänen olevan terveesti paljon itsekkäämpi ja vähän potkinut siinä samalla minuakin omille jaloilleni ja pitävät huolta itsestäänkin, niin suhde olisi varmasti kestänyt.
Kiitos vastauksesta... Olet oikeassa. Tänään olen saanut olla kotona yksin ja tehdä kaikessa rauhassa niitä asioita joista nautin. Ihanaa! Ja pelkästään se että voi kirjoittaa näitä juttuja jonnekin on helpottavaa. Eikä vähiten se, että se pahanolonhenki, on pois kotoa. Kuinka kamalaa onkaan että tilanne on tälläinen. Oma, rakas ihminen, muistuttaa painajaista välillä... Onnenksi, onneksi on niitä parempiakin päiviä.
Ja itseasiassa olen lähestulkoon menettänyt ystävyyden, vanhaan, hyvään kaveriini, kun yritin olla hänelle tukihenkilö hänen kriisissään. Tietty etäisyys ja nimenomaan itsekkyys on näissä asioissa kai iso pointti. Ettei rupea uimaan sen toisen asioissa.
Kiitos, sain ajattelemisen aihetta!
Jaksamista sinullekin!!!
Mulle kävi niin että kun savopuoliso sai tietää masennuksestani niin jätti minu´t saman tien. Tuntuu ytosi pahalta, yksinäiseltä ja tyhjältä.
Moi!
Minä olen myös hieman vastaavassa tilanteessa.Tilanne on täällä päässä se,että minä olen masentunut osapuoli.Puoliso ei oikein kestä masennustani.Itse haluisin myös puhua asioista ja masennuksestani,mutta toinen taas ei halua käsitellä koko asiaa eikä oikein muitakaan asioita.Raskasta on.
Ps.Masentuneella voi olla myös sulkeutuneita kausia.Silloin masentuneella voit asit mennä vain "ohi".Lääkitys ja keskuteluapu voivat auttaa.Tilanteet ovat kuitenkin hyvin tapauskohtaisia.
Kyllä pystyisin. Olen itsekin masennuksesta toipunut ja käynyt terapiassa joten osaan kyllä hahmottaa asiaa. Tietysti jokaisen masennus on vähän erilainen... Hän ei välttämättä jaksa puhua tai osaa, ei osaa sanoa että miltä tuntuu jne. Ja sehän se vasta ärsyttää. Itse olen ollut aika nopea tekemään johtopäätöksiä että mistä kenkä puristaa omassa masennuksessani mutta tuntuu että hän on aika hukassa.
Välillä tuntuu että vaadinkin häneltä liikaa ja liian nopeita oivalluksia. Vierestä on niin helppo huudella. Olen asiaa pyytänyt anteeksikin, on niin vaikea tietää kuinka pitäisi käyttäytyä missäkin tilanteessa.
Kai tämä yhteiselo tässä sitten pikkuhiljaa opettaa. Ei ole helppoa hänelle, ahdistuksiensa kanssa mutta ei nyt niin kovin day in the park minullekkaan.