Oksetan itseäni!

Moi !

Mulla ihan sama juttu, lihonu just 10-15kg lyhyessä ajassa. :( Farkut ei enää mahu jalkaa... Välil ihan itkettää tää paska.
Liikuntaki on jääny kauheen vähii, ja täl hetkel oon kipee ni tulee vaa makoiltuu kotona ja syötyy.
En edes tiedä mistä tää on alkanu... Joulun aikana vaa paheni. Ennen olin kauheen tarkka mitä syön, ja mitat oli jossain vaiheessa 171/63, nyt 171/78.

Onks sul meseä tai sähköpostia?ois kiva jutella enemmänki (:

No hei kannattaisko olla tyytyväinen, että sulla sentään on poikaystävä, joka ilmeisesti (?) hyväksyy sut sellaisena kuin olet. (vai onko hän kommentoinut jotain negatiivista, uhannut jättämisellä tjsp?)
Läheinen hyvä ystävä ei nimittäinen ole itsestäänselvyys varsinkaan syömishäiriöisten elämässä, koska he häpeilevät itseään niin, etteivät he onnistu luomaan seurustelusuhteita.
Sulla kuitenkin on poikaystävä...

Mikään ei ole niin paha asia kuin yksinäisyys, usko pois. Sen tietää vasta sitten kun on yksinäinen.

Olen kateellinen sulle :(

Mulla tilanne melkein sama. Olisi kivaa vaihtaa ajatuksia, vaikka messengerin kautta..?

Opiskelen yliopistossa ja naistutkimuksen opinnoissani luin "koolla on väliä!" nimistä artikkelikokoelmaa, jossa on lihavuudentutkimukseen liittyviä artikkeleita. Koin shokin yliopiston kirjastossa, kun yhdessä artikkelissa käsiteltiin BEDiä ja löysin siitä itseni! Minun maailma on vuosia pyrinyt ruuan ympärillä: ahmimista (sipsit ja tavallinen ruoka on pahin!), itseinhoa, alkupäivän paastoa ja lopulta taas ahmimiskohtaukseen lankeamista. Täysin järjetöntä toimintaa, joka lihotti minut mittoihin 173/83 muutamassa vuodessa. Vieläkin on jätesäkillinen -15kg vaatteita tallessa..

Mutta. En ole ahminut noin puoleen vuoteen kuin ihan pari kertaa! Minua auttoi yhden tärkeän asian tajuaminen: minun kuuluu syödä 3-4 tunnin välein. Nyt olen orjallisesti noudattanut tällaista aikataulua ja kellosta vahdannut joko on aika syödä. Yhtäkkiä huomaankin että "normaalisti" ihmisen kuuluu syödä melkein koko ajan! Näin olen yhtäkkiset ahmimiskohtaukset pidettyä kurissa ja huomaan heti jos ruokailun välillä menee pitempään kuin 4 tuntia, että ahmiminen on lähellä. Ihan kauheaa se tietysti on, eihän nyt normaalin ihmisen kuuluisi kellon mukaan syödä vaan nälän tunteen. Ilmeisesti joillain se ei vaan toimi niin. Nyt minua jo harmittaa että näin myöhään, noin 8 vuoden kamppailun ja jojo-lihomisen jälkeen olen tämän tajunnut ja voin alkaa etsiä tietä normaaliin ei ruokarajoitteiseen elämään. Kaikkein vaikeinta on päästä itseinhon tunteesta, varsinkin kun kilot eivät ole vielä tippuneet. Terveys on kuitenkin tärkeämpää kuin kilot! Alan olla sinut itseni kanssa pikkuhiljaa ja ihmettelen jo kuinka vääristynyt kuva minulla oli itsestäni 173/73 kokoisena kun luulin olevani lihava! Nyt olen ja alan jopa hyväksyä itseni.

BEDistä vielä sen verran: olen ollut aina varma että jokin sairaus tämän on oltava, eihän siinä ole mitään järkeä, että jos alkaisin oksentaa minulla olisi bulimia, mutta pelkällä ahmimisella olen vain laiska ja tyhmä. Äärettömän vapauttava tunne kun itselle löytyy nimi ja kaikki piina ei olekaan vain omasta itsekurin puutteesta johtuvaa!

Niin että tsemppiä teille kaikille kanssani BEDistä kärsiville! Kannattaa oikeasti kokeilla tuota 3-4 tunnin sääntöä. Siinä menee kuukausia ennenkuin se sujuu, mutta normaalin kyllä se jossain vaiheessa toimii.. Pitää myös huomata että syödyssä ruuassa on alhainen GI (ruisleipää, tummaa pastaa, kyllähän te tiedätte..), jotta sokeriarvot ei pompsahda pilviin ja laske yhtä äkkiä -> ahmiminen uhkaa taas..