Onko paikallaan että ihmisellä on salaisuuksia, joita hän ei koskaan kerro kenellekään, ei puolisolleen (jos sellainen on) eikä ystävilleen (jos sellaisia on) tai muuten tuttavilleen?
Onko raskasta pitää niitä pelkästään omina tietoinaan hautaan asti?
Näin intiimejä asioita voisivat olla esim. rikokset, joko tietoon tulleet tai tietymättömiin jääneet samoin kuin intiimielämän puolet, esim. seksikokemukset jne.
Entä pitäisikö lasten tietää kaikista vanhempien yhteisistä salaisuuksista?
Luulisin että salaisuuksiakin pitää sietää.
Onko raskasta pitää niitä pelkästään omina tietoinaan hautaan asti?
Näin intiimejä asioita voisivat olla esim. rikokset, joko tietoon tulleet tai tietymättömiin jääneet samoin kuin intiimielämän puolet, esim. seksikokemukset jne.
Entä pitäisikö lasten tietää kaikista vanhempien yhteisistä salaisuuksista?
Luulisin että salaisuuksiakin pitää sietää.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Totta kai jokaisella on asioita, mistä ei haluaa kertoa kellekään. Ei tarvitse olla kyse rikoksesta tai musta vastaavasta, vaan ihan omista yksityisistä asioista ja tapahtumista vuosien varrelta. Enemmän ihmettelen henkilöä joka hölöttää kaikki asiansa kaikkien tietoon.
Kaikki asiat eivät kuulu edes läheisille. On paljon tapahtumia elämässäni mistä en esimerkiksi lähtisi kertomaan lapsilleni, koska haluan että he säilyttävät oman myönteisen kuvan heille läheisestä ihmisestä, enkä tässä tarkoita itseäni.
että ihmisellä on seitsemän kuorta ympärillään. Sisimmän kuoren alla olevaa hän ei paljasta kenellekään. Minulla ainakin on tällaisia asioita. Sanotaan "joka tietoa lisää, se tuskaa lisää". Miehelleni sanoin, että jos on jotain vipinää toisten naisten kanssa, pidä huoli, etten saa kuulla. En tiedä oliko, mutta korviini ei tullut ja hyvä niin. Emme esim. kertoneet toisillemme entisistä suhteista. Hänen kuoltuaan kyllä vähän ajattelin pulpahtaako jostain muitakin lapsia kuin yhteisiämme. Eihän sitä koskaan voi tietää....
Olen varmaankin liian luottavainen, mutta olen aina kertonut suhteen alussa aikaisemmat kokemukseni. Mitäpä niissä on salaamista? Samoin kumppanini, niin uskon. Eri asia sitten on, jos kumppani ei halua kuulla, silloin tietysti on turha kertoa.
Minut vain panee miettiliääksi, miksei häntä kiinnosta minun entinen elämäni. Onko syynä se, ettei hän vastavuoroisesti halua kertoa omia kokemuksiaan, ja mitä sellaista hän on tehnyt, mitä ei halua minun tietävän.
Itseään koskevat asiat jokainen saa kertoa, mutta ei sellaista, mikä voi vahingoittaa kolmatta osapuolta.
Mikäli on kyse ns. suhteesta, on otettava huomioon, että siihen on kuulunut toinenkin osapuoli, eli oikeastaan kolmas osapuoli, jos kuulija/ lukija/ sanoman vastaanottaja myös otetaan huomion.
Tuossa edellinen kirjoittaja jocus* toteaa aina kertoneensa suhteen alussa aikaisemmat kokemuksensa (ilmeisesti tältä alalta). Ovatko kyseiset suhteet jääneetkin sitten järjestään lyhyiksi?
Hieno kuvaus oli 1943:lla ihmisen henkisestä puolesta - seitsemän kuorta.
Onhan meillä jokaisella salaisuuksia, totta kai. Aivan niitä sisimpiä en kerro kenellekään, mutta ehkä ne jollekin ihmistuntijalle ovat kuitenkin nähtävissä olemuksestani. Joitakin asioita sisimmässäni pyöritän vuosia. Ajattelen, että se on kehittymistä ihmisenä.
On asioita, joita olen kertonut vain yhdelle ihmiselle enkä suinkaan lapsilleni. En toivo myöskään lasteni kertovan minulle kaikkia asioitaan.
Äitini kuoleman jälkeen isä kertoi asioita, joita en olisi halunnut kuulla. Mutta se on kääntynyt ymmärrykseksi ajan mittaan.
Keskustelun aloittaja mainitsi rikokset. Sellaisia ei pitäisi kenenkään piilotella, nehän syövät ihmistä sisältä päin. Lienee parempi sovittaa syntinsä heti tavalla toisella.
Pisin suhteeni kesti 30 vuotta ja viimeisinkin seitsemän. Eivät ne minusta lyhyitä suhteita ole. En minäkään näitä suhteitani tietysti kelle tahansa kerro, vain uudelle naisystävälleni, mikäli hän haluaa ne kuulla.
Ja miksi entisten suhteiden kertominen lyhentäisi uutta? Eikö avoimuus ja rehellisyys olekaan positiivinen asia? Siinähän sitten valikoituvat samalla ne, jotka hyväksyvät minut itsenäni.
Kyllä mä tähän antaisin pienen "kokemuksella" neuvon, et mitä vähenpi puhut entisistä sen parempi.
Kun se arki tulee ja monta monessa, voi ne jutustelut kääntyä vastaan.
Ei minua voi totuudella loukata. Jos joku minua loukata haluaa, se haluaminen on se loukkaus, ei se, mitä itse olen hänelle kertonut. Koskaan ei totuus ole kääntynyt minua vastaan, mutta valheitani olen joutunut joskus katumaan.
Tottakai jokaisella on oikeus kertoa tai olla kertomatta asioita, joita ei itse halua paljastaa. Emmehän me kaikkia ajatuksiammekaan kailota ääneen. Ei minusta puoliso tai lapset tai muukaan läheinen tee tästä poikkeusta eli että juuri läheisyyden vuoksi pitää kertoa kaikki sellainenkin, minkä itse pitäisi omina tietoinaan.
Poikkeuksia voivat olla esimerkiksi sellaiset rikokset tai asiat, jotka väistämättä tulevat jokapäiväiseen eämään vaikuttamaan. Vanhat rikokset vaikkapa myymälävarkaudet tms. pikku rötökset eivät vuosien takaa tätä elämää enää hetkauta. Henkirikokset eli vakavat rikokset syinene ja seurauksineen ovat eri asia. Makuasia kuitenkin,kertooko vai ei.
Seksikokemukset ja muutkin hyvin henkilökohtaiset jutut ovat yhtä lailla makuasioita. En silti jakaisi aikaisempia tms. seksikokemuksiani vaikkapa puolison kanssa tai nykyisen partnerin. Mietipä itse, miten "ratkiriemukasta" on kuulla toisen kokemuksista. Minusta sellaisten kertominen on ensinnäkin tylsää, osoittaa aika huono makua ja ovat tietyllä lailla loukkaavia.
Lasten ei tarvitse tietää vanhempien kaikista salaisuuksista. Olen ehdottomasti tätä mieltä. Siitä huolimatta, että ne ehkä tulevat viimeistään kuoleman jälkeen esille. Vanhemmilla on oikeus pitää omat juttunsa ominaan. Yhtälailla lapsilla, kun ovat omillaan.
Ikä tietysti antaa joskus suhteellisuutta siihen, mitä pitää kertoa ja mitä ei. Niin tässäkin ja toki sekin, minkälaisia läheisiä ympärillä on. Minusta ihmisen sisin on kuin suljettu puutarha, portti on, mutta se ei ole avoin kaikille eikä aina.
Tietysti salaisuuksia pitää sietää ja mitä sietämistä niissä muuten on, jos ei tiedä? Edellytätkö sinä läheisiltäsi, että heidän pitää jakaa kanssasi kaikki entiset ja nykyiset kokemukset ja ns. salaisuudet? Eikö se ole aikamoista vallankäyttöä? En toivo enkä edellytä läheisiltäni,että minulle kerrotaan kaikki. Se olisi ensinnäkin piinallista ja toisaalta ajattelisin sellaisesta ihmisestä, että häneltä puuttuu omanarvontuntoa, enhän ole kenenkään rippipappi. Mutta asiasta on varmaan yhtä monta mielipidettä kuin ihmistä. Vallankäyttökään tässä asiassa ei ole vierasta.
Minä nimenomaan haluan tietää uuden kumppanini kaikki entiset seksijutut ja samoin kerron itse kaiken, mikäli hän haluaa kuulla. Minulle tämä on itsestäänselvyys, eikä minua kiusaa hänen menneisyytensä. En vain halua, että kukaan voisi tulla minulle kertomaan sellaisia juttuja kumppanistani, joita en tunne, ja jotka pitävät paikkansa. Kun tiedän kaiken, voin aina nolata juorukellon, ja haluan olla se, joka tietää kumppanistani eniten.
Lapset ovat aivan eri asia. Heille on kerrottava pääsääntöisesti vain ne asiat, jotka voivat koskettaa heitä itseään. Myymälävarkaudetkin ovat mielestäni sellaisia asioita, jotka voi kertoa lapsilleen varottavina esimerkkeinä. Kumppanille ne nyt ainakin on syytä kertoa, ettei tule ikäviä yllätyksiä tulevaisuudessa.
Itse en kertoisi, enkä tahtoisi toisenkaan kertovan historiaan jääneitä "seksijuttuja." Onneksi elän yksin, (jo 20 vuotta) ei tarvitse alkaa tilintekoon vuosikymmeniä sitten tapahtuneista asioista. Jokainen järkevä ihminen kai ymmärtää, että avioliitossa olleen ihmisen elämään on kuulunut myös seksi.
Tietysti voi itse päättää, kuinka yksityiskohtaisesti jutuistaan kertoo, mutta minulle minimi on, että tiedän kumppanini seksipartnerit, mikäli niitä on ollut niin vähän, että hän itse ne kaikki muistaa. Luetteloa voi täydentää, kun uusia palaa mieleen.
Voi siisus, en ikinä kertoisi , ei niin rakasta olekkaan!
Kun kaksi "jo elänyttä" kohtaa toisensa, se alkaa siitä, mikään muu ei kuulu siihen suhteeseen.
Lapset ja mahdolliset lapsenlapset elävät
meidän ehdoilla, emme heidän.
Mitään vaihtoehtoja ei ole, jos haluaa yhdessä olonsa toimivan
Eikö mitään muita vaihtoehtoja? No minun toimintatapani on toinen, ja silloin se on vaihtoehto. Minun kanssani et koskaan olisi suhteeseen voinut joutua, mikä luonnollisesti on meidän kummankin onni.
Mies, joka alkaisi kertoa menneistä suhteistaan, saisi välittömästi "kenkää"!
Koskaan en ole saanut keneltäkään kenkää siksi, että olen ollut rehellinen. En tietysti kerro sille, joka ei halua kuulla, mutta eipähän heitä ole tielleni sattunut.
Vaikka en saisikaan kertoa, haluan silti kuulla kumppanini kokemukset. Se, joka niitä salailee, saa kenkää jo ennen kuin suhdetta syntyy.
salaisuuksia saa olla jokaisella ja onkin , yleensä ne on niin henkilökohtaisia intiimejä että ne ei kuulukaan kellekkään ,ja onhan niin sanottu vaitiolo velvollisuuskin mutta se onkin sitten toinen juttu
kanssa tietäneet kaikkea toisistamme, meillä oli erittäin onnellinen liitto. Seurustelimme 11 vuotta ennen kuin perustimme perheen. Meillä oli periaate "Jos parempi löytyy, niin pitäähän se ottaa". Ei löytynyt. Mieheni kuoleman jälkeen kävi ilmi, että hänellä oli ollut yhtä sun toista. Niin oli minullakin, mutta emme näistä asioista keskustelleet, koska oli niin paljon muuta juteltavaa ja muuta touhua. Siinä yhdessä mielessä olimme kyllä varmaan uskollisia toisillemme. Ainakin melkein.
Siinä on ollut hieno suhtautumistapa puolin ja toisin.
Herättää vain uteliaisuutta, mistä selvisi kumppanin poismenon jälkeen, että hänellä oli(kin) ollut "yhtä ja toista". Miksi se ei tullut aikaisemmin tietoosi?
Ilmeisesti ne eivät kuitenkaan enää vaikuttaneet suhtautumiseesi häneen tai oikeastaan hänen muistoonsa.
minulle, että älä sitten tongi minun laatikoitani. Enkä tonkinut ennen kuin hänen kuolemansa jälkeen. Oli valokuvia, kortteja kirjeitä. Ei vaikuttanut mitään hänen muistoonsa, oli suuri rakkauteni.
Jo ihan pienenä kotona opetettiin ettei kotiasioita huudella ulko-oven yli.
Mut kun esim. täällä emme tunne tiedä toisiamme on helpompi kirjoitella kiperistäkin asioista.
Kuinka monen pitäisi tietää kuinka läheisellään todella menee, eikä olettaa? Eli joissain tilanteissa luotetutkin asiat on rikottava.
Eiköhän "naapurin tenavat" tee tiettäväksi jo vanhempien erheet, joten mitä niitä salaamaan;)))
Ja kukaan "täysjärkinen" vanhempi ei selvitä seksijuttujaan lapselle.
"Luulisin että salaisuuksiakin pitää sietää."
Helppoa sanoa jos ei ole kokemusta.
Miehelläni oli oma kaappi se oli lukittu 10-vuotta.
Lapseni tietävät totuuden, kerroin kun aika oli kypsä.
Nykyinen mieheni tietää menneisyyteni ja minä hänen.
Meillä ei ole salaisuuksia eikä luurankoja kaapeissa.
Salaisuudet ovat todellakin luurankoja kaapissa, ja joskus kaapin ovi voi aueta vahingossakin...
Mikä sopii Juppiteukselle, ei sovi härälle, sanoivat roomalaiset, ja jokaisella olkoon oikeus toimia tavallaan.
On ymmärrettävää, etteivät vanhempien seksikokemukset juuri lapsia hetkauta, niitä samoin kuin pitempiä ja lyhyempiä romansseja kun sattuu olemaan erilaisia yhdellä jos toisellakin.
Tässä tilanteessa, että jätetään kertomatta lapsille, on vielä eräs puoli, nimittäin muut sukulaiset. Tulkoon kerrotuksi eräästä tapauksesta.
Toinen vanhemmista oli jo ennen heidän avioliittoaan kärsinyt tekemästään vähäisestä rikoksesta vankeusrangaistuksen. Vanhempien keskinäisissä riidoissa, jotka eivät olleet harvinaisia, toinen osapuoli toi tämän esille, kuten eräät muutkin kumppanin nuoruuden vaiheet, mutta lapsilta ne menivät suurelta osin ohi korvien. - Riidat loppuivat eikä asiasta puhuttu perheessä enää tämän toisen vanhemman varhaisen kuoleman johdosta.
Lasten ollessa jo varttuneita tämän toisen vanhemman (siis edesmenneen) sisarus kertoi asiasta enemmän eräälle lapsista. Asiaan ei tässäkään vaiheessa kiinnitetty huomiota.
Kun oli kulunut yli 15 vuotta kyseisen rangaistuksen kärsineen vanhemman siirtymisestä haudan poveen, eräs lapsista halusi ottaa selvää asiasta paikallisen lehden vuosikymmenten takaisten uutisten valossa. Palapelin puuttuvat osat löytyivät ja vasta tässä vaiheessa lapsille selvisi yksityiskohdittain, mistä oli ollut kyse.
Tuskinpa lapset sitä pahoittelivat, ettei asiasta heille oltu kerrottu aikanaan. Tuskin siitä monikaan on kertonut omalle puolisolleen ja vielä vähemmän omille lapsilleen.
Varmaan noin on ollut paras. Kärsinyt puoliso kärsi kaksinkertaisen rangaistuksen, menetti lyhyeksi aikaa vapautensa ja sai kuulla perheessään pitkälti toistakymmentä vuotta lähes päivittäin, miten kelvoton hän oli.
Vanhempien väliset riitelyt tahtovat olla sellaisia, että niiden yhteydessä lapsetkin joutuvat kuulemaan asioita, jotka eivät heille kuuluisi.
Kertomassasi tapauksessa varsinainen riidan aiheuttaja ei ollut rikos. Kun tausta oli vapaaehtoisesti kerrottu, ei avioliiton aikana riitaa voinut syntyä siitä, että kumppani olisi solminut liiton epärehellisesti. Syyllinen kaikkeen oli siis puoliso, joka käytti rikosta lyömäaseena, eli hän osoitti alhaisuutensa.
Jos rikos olisi jäänyt kertomatta, arveletko, ettei se olisi koskaan puolisolle ja lapsille paljastunut? Millaisen lyömäaseen puoliso olisi saanut petoksella solmitusta liitosta, ja millaiseksi perhe-elämä olisi sitten muodostunut?
Ainakin minun nuoruudessa, jos oli saanut vaikka ehdollisen tuomion, niin tieto meni myös surakuntaa. Ennen vihkimistä pappi varmisti, että tuleva puoliso on varmasti tietoinen ko. tuomiosta. Ei siis voinut jäädä itse harkittavaksi, kerronko, vai en.
Siihenaikaan ei ollut kännyköitä, että salaiset textarit olisi pitänyt tunnustaa, mutta pikkukylän naapurit kyllä piti huolen siitä, että mitään salaista ei päässyt tapahtumaan puolison tietämättä ja pitävät edelleen.
Huolellisesti kerrottiin myös esi-isien/äitien "synnit", koska sentraalisantrat tiesi kaiken. Vaikuttaa, kuin täälläkin kirjoittelisi suomen kaikkien pikkukylien juoruämmät ja ahdasmieliset ukot.
Toisaalta nykyisinhän hoitaa media nämä "santrojen" työt.
Puolisohan oli kyllä tiennyt avioliiton solmiessaan kumppanin tuomiosta, ei siinä uutta ollut.
Rikos tapahtui muulla paikkakunnalla, kuin missä perhe myöhemmin asui, joten siitä ei välttämättä kylällä edes tiedetty, ellei sitten huhuja kiertänyt. Myöhemmät elämäntavatkaan eivät millään tavalla viitanneet nuoruusvuosien hairahdukseen, joka sittemmin oli osoittautunut kohtalokkaaksi.
Me olemme kaikki - ainakin tässä iässä - kiinnostuneita historiasta, mitä todella tapahtui.
Henkilökohtaiset salaisuudet - ? Joskus on kertomisen tarve, jos on kärsinyt väärin.
Rikokset on tuntematon alue minulle. Voiko sellaista sovittaa mitenkään, että oma minäkuva puhdistuisi?
On myös asioita, joista eivät aviopuolisot puhu keskenään, mutta joista puhuminen ja asioiden selvittely voisi edistää heidän yhteistä elämäänsä.
Ei ole mikään salaisuus, että 60 -iässä vaikkapa seksi on jo monen yhteiselämän ongelma, pahimmissa tapauksissa se on ollut sitä jo pitemmänkin aikaa.
Siitä ei kuitenkaan voida, haluta tai rohjeta puhua kahden kesken, mieluummin vaikka kirjoitellaan nimimerkin takaa tänne. Asia säilyy salaisuutena, vaikka se vaivaa kumpaakin osapuolta.
Tämä vain yhtenä esimerkkinä.
Eivätkö salaisuuksia ole nekin tekstit, mitä meistä itse kukin tänne kirjoittelee, monet useastikin päivän (sekä aamun, illan ja yön)aikana?
Eivätkö ne häviä bittiavaruuteen, ilman että niiden alkuperää koskaan kukaan tutkisi?
Poikkeuksena ovat tietysti nimimerkkinsä rekisteröineet kirjoittajat, jotka voivat paljastaa omaa minäänsä jopa tunnistettavan kuvan avulla ja vielä paremmassa tapauksessa nimensäkin mainiten.
Pääosa meistä kuitenkin kirjoittelee sitten, ettei paljasta henkilöllisyyttään kirjoitusvaiheessa eikä se myöskään paljastu siinä vaiheessa, kun joku tekstejä lukee.
Salaisuuksiahan me tänne kirjoittelemme, monesti hyvinkin intiimejä asioita, joita emme muualla kertoisi. Tämä palsta on siksi monesti toiveiden ja haaveiden, mutta monesti myös kaipausten ja tuskien tynnyri.