Kysyisin palstalaisilta mielipidettä seuraavaan ongelmaan.
Voiko syömishäiriöstä parantua omin avuin?
olen
-30 v. buliimikko
-outo minä-kuva, pidän itse itseäni ihan nättinä ja vetävänä, mutta en luota siihen että muut näkevät minut samoin (samalla välitän mitä muut minusta ajattelevat ja samalla viis veisaan)
-ongelma ei näy ulospäin fyysisesti tai henkisesti, minua pidetään tädellisenä itsehillinnän mestarina (todellinen minä siis sitäkin suurempi häpeä)
-kokeillut muutaman istunnon psykiatrilla
-stressaava työ
-tunnistanut vasta (vuosi sitten)naisrakkauteni (elän puolttain kaapissa)
-avautunut ongelmasta muutamalle läheiselle
-välillä elämä todella mustaa ja ahmimis-oksentamiskierre lähellä viedä jopa vararikkoon
-motivaatiota paranemisen löytyy, en halua kuolla tämän vuoksi ennen aikaisesti
-säännöllinen liikunta antaa hyvän mielen, mutta se ei kauan kestä jos jokin laukaisee taas uuden ahmimiskohtauksen
Siinä ongelmavyyhtini pintaraapaisuna...löytyykö kohtalontovereita tai selviytyjiä?
Voiko syömishäiriöstä parantua omin avuin?
olen
-30 v. buliimikko
-outo minä-kuva, pidän itse itseäni ihan nättinä ja vetävänä, mutta en luota siihen että muut näkevät minut samoin (samalla välitän mitä muut minusta ajattelevat ja samalla viis veisaan)
-ongelma ei näy ulospäin fyysisesti tai henkisesti, minua pidetään tädellisenä itsehillinnän mestarina (todellinen minä siis sitäkin suurempi häpeä)
-kokeillut muutaman istunnon psykiatrilla
-stressaava työ
-tunnistanut vasta (vuosi sitten)naisrakkauteni (elän puolttain kaapissa)
-avautunut ongelmasta muutamalle läheiselle
-välillä elämä todella mustaa ja ahmimis-oksentamiskierre lähellä viedä jopa vararikkoon
-motivaatiota paranemisen löytyy, en halua kuolla tämän vuoksi ennen aikaisesti
-säännöllinen liikunta antaa hyvän mielen, mutta se ei kauan kestä jos jokin laukaisee taas uuden ahmimiskohtauksen
Siinä ongelmavyyhtini pintaraapaisuna...löytyykö kohtalontovereita tai selviytyjiä?
Vastaukset 11
Vanhimmat
olet, opettele elämään elämääsi siten että saat siitä jotain iloakin, se on sun ainoa, muista se.
En usko että selviät yskin, yksin sinä voit salata asiaa, ja uskotella juttuja itsellesi.
Hakeudu hoitoon, ja tee elämästäsi onnellinen. Siitä on hyvä aloittaa.
Mikään, mistä tulee kunnon kansalaisen olo, ei auta. Syövereissä on käytävä itse.
Itsensä rakastaminen ei ole taito- , vaan kestävyyslaji.
Kukaan muu ei pelasta. Ehkä jokin suhde, mutta sekin vasta katastrofien ja niiden kelaamisen kautta. Suhteessa pitää olla jaloillaan, sanotaan. Mutta kukaan ei ole. Ei siis tarvi vaatia itseltään liikoja ja syyllistyä kun ei suju. Yksin ei pärjää, mutta usein ei yhdessäkään. Silti kannattaa yrittää.
Elämä on vaarallista. Jos tuntuu mustalta, niin olet oivaltanut sen. Pelko on rohkeiden ihmisten ominaisuus, heiveröisemmät ei uskalla pelätäkään. Sinä kuitenkin tiedostat ristiriidan, siinä on lähtökohta.
Sinä etsit rakkauden syvyyksiä. Siellä ne on ne kärsimysluolatkin. Toivotan rohkeutta. Mikä ei tapa, se karaisee, viisaita (tai kokeneita) on ollut ennen meitäkin.
Ulkopuoliset tilanteet ovat sinun itsesi luomia. Karmiva ajatus, mutta niin se on. Ketään muuta ei voi syyttää. Olisi kivempa, jos pystyisi. Mutta kaikilla meillä on samat eväät. Ei tarvitse olla armoton.
Jos kaikki tajuaisivat, että vastapeluri pitää aina itseään enemmän syyllisenä ja vähemmän viattomana ja toista vahvempana, kuin on itse, olisi helpompaa. Siis silloinkin, kun itsepäisesti kieltää - silloinkin tietää valehtelevansa itselleen, ellei ole psykopaatti. No, sinä tiedät tämän. Mutta samat pelot on kaikilla muillakin. Ja häpeät.
Tieto voi lisätä tuskaa, mutta se ei vähennä kauneutta ympärilläsi.
Kaikkea hyvää. Kyllä sinä selviät. Selviytymiseen tarvitaan toisia ihmisiä. Haavoittumisen uhallakin. Saa kirjoittaa [email protected] jos tykkäät. Minä voin vain olla, kylläkin mielelläni. Selviytynyt olen monesta. Enkä ole kasvanut isoksi.
d.
niin apua löytyy varmasti.
Kyse on nimenomaan siitä haluatko elää elämääsi noin vai haluatko kenties muuttaa sitä.
Voisin suositella sinulle NLP istuntoa huom.HYVÄLLÄ asiaan perehtyneellä terapeutilla. Tulokset ovat uskomattomia! Ota asioista selvää :)
Kyllä siitä voi joskus oppia eroon omin avuinkin, niinkuin minun oli pakko tehdä, mutta jos sinulla on mahdollisuus asialliseen hoitoon niin siitä hoitosuhteesta kannattaa varmasti pitää kiinni.
Ainakin minulla on sellainen tausta että koen elämäni synkkänä ja pelottavana, ja vähän valoisampina aikoina kun olen kovasti yrittänyt tsempata pois siitä synkkydestä, niin olen myös purkanut ahdistustani bulimialla. Hoitoakin siis hain mutta en saanut, ja tunsin itseni lopulta jotenkin niin nöyryytetyksi, kipeäksi, ja tyhmäksi että päätin että pakko minun on jotenkin taistella itseni irti siitä bulimiasta, vaikka mikä olisi.
-> Onnistui juu, mutta sitten ei enää jäänytkään keinoja eikä voimia siitä pahemmasta synkkyydestä nousemiseen. Syömishäiriöt on kai usein muillakin ihmisillä "pelkkiä" oireita jostain syvemmästä kurjuuden tunteesta tai vaikeista olosuhteista, ja niistä syvistä vaikeuksista viimeistään voi olla vaikeaa hankkiutua eroon yksinään. Syömishäiriöt voi myös uusia hyvin helposti jos ei opettele uusia tapoja pärjätä elämän vaikeuksissa, joten senkin takia suosittelen hoitoon hakeutumista. Hmmm... ja lääkärille voi sitten rohkeasti kertoa heti koko surkeuden, koska apua ei näköjään aina tipu niille jotka edes jollakin tavoin muistuttavat tervettä kansalaista...
Muuta minulla ei just nyt tule mieleen, ja nuo ajatukseni mitä kerroin kumpuavat tosiaankin lähinnä vain minun omista kokemuksistani. En tiedä onko niistä mitään apua, mutta toivon kuitenkin että löydät jostain sen mitä juuri sinä tarvitset tuon sairautesi voittamiseen.
Minä pääsin syömähäiriöstä sinun ikäisenäsi, jolloin olin bulimikko. Yritin itse korjata tilanteen, mutta huomasin, etten pysty.
Hakeuduin Hyksin syömähäiriöisten klinikalle, jolla oli silloin tarjota psyko-edukatiivinen (ihan tosi, sellaiseksi sitä nimitettiin) ryhmäterapia-jakso.
Olin erittäin motivoitunut parantumaan ja taisin olla ryhmän ainoa kuiville selvinnyt. Päätin suhtautua neuvoihin päinvastoin kuin aiemmin symähäiriöhistoriani aikana: kuuntelin ja uskoin kaiken ja tein kaiken mitä käskettiin.
Minusta tuntuu, että melkeinpä oleellisinta paranemisohjelmassani oli ruoka-aikojen kellontarkka noudattaminen vuoden ajan. Joka kerta kun söin - vaikka vain pastillin - katsoin kellosta, milloin söisin seuraavaksi (3-4 tuntia myöhemmin). Sitä ennen en SAANUT syödä edes sitä pastillia, mutta ruoka-aikaan minun PITI syödä.
Koska tiesin, etten saisi niin pitkään aikaan syötävää, aloin miettiä, mitä minun kannattaisi syödä jotten tulisi nälkäiseksi.
Muuten en pitänyt edes kauheasti väliä sillä, mitä tai kuinka paljon söin. Ruoka-ajat saivat senkin normalisoitumaan itsestään.
Tärkeää oli myös, että minulle oli kerrottu taantumien kuuluvan paranemis-prosessiin. Minulla oli bulimia-päiviä, joista ajattelin että "tää on nyt sellainen" ja että seuraavana päivänä söisin taas ohjelman mukaan. Taantumapäivät harvenivat ja loppuivat. Ihan itsestään.
Asennepuolella tapahtui oleellinen kuperkeikka: Ennen olin mieltänyt minkä tahansa ruoan vihollisekseni. Yhtäkkiä aloin nähdä sen ystävänäni, joka auttoi minua voimaan hyvin ja jota todella tarvitsin.
Opettelin näkemään ruumiini toisin kuin aiemmin. Uskaltauduin alastomana kokovartalopeilin eteen ja päätin lopettaa pelkästään läskireisien tuijottelun. Opettelin näkemään itseni kokonaisuutena ja kauniina. En ollut enää läski, olinkin ihanan pehmeä ja naisellinen (ei ollut ensin ihan helppoa mieltää sitä positiiviseksi asiaksi).
Joka tapauksessa onnistuin hyväksymään kehoni sellaisena kuin se oli. Juuri silloin. Vuoden parantelun aikana painoni putosi kymmenen kiloa, vaikka en millään muotoa yrittänyt sellaista. :)
Paranin muuten silloin täysin. Ever since minkäänlainen syömähäiriö ei ole vaivannut minua - ei edes ajatuksen tasolla. Vaakaa käytän yhä todella harvoin. Terapiasta on kulunut 12 ja puoli vuotta.
Myöhemmin törmäsin siihen, että minun oli hyväksyttävä koko minuuteni - ei ainoastaan sitä näkyvää osaa. Huomasin, kuinka monilla "miten pitäisi" -ajatuksilla riivasin itseäni. Tajusin myös, että sellainen ei hyödyttänyt minua ollenkaan. Olin joka tapauksessa se mitä olin, piti vaikka kuinka jotakin muuta.
Tajusin myös valehtelevani itsestäni itselleni. Vähättelin itseäni aivan kohtuuttomasti - jopa siinä määrin, että se invalidisoi minua tyyliin "jos uskot olevasi kömpelö, kompastelet".
Lopetin ajan hukkaamisen sen miettimiseen, miten pitäisi olla, ja aloin ottaa selvää miten on, kuka ja millainen oikeastaan olen. Sitten opettelin hyväksymään niin vahvuuteni kuin puutteeni.
(Tässä minua auttoi kovastikin eräs taitava kognitiivis-analyyttinen terapeutti.)
Olipa helpottavaa lukea selviytymistarina, aionkin ammentaa siitä itselleni voimaa omaan jaksamiseeni. Kiitos, kiitos sinulle. Haluaisin kuulla enemmänkin kokemuksiasi tästä. Ja jakaa omiani, mutta tämä foorumi estää minua avautumasta kovinkaan paljoa.
Suurin häpeä, mitä syömishäiriöstäni tunnen on syyllisyys. Ja se että en ole enää mikään teini, vaan ihan aikuinen nainen joka taitaa olla tavallaan jämähtänyt johonkin aika-limboon, missä mikään ei mene eteenpäin vaan vääristyy kuin tunnistamattomaksi. Olen niin sanotusti itse tietoisesti aloittanut oksentelun, ja jossain vaiheessa siihen liittyi ahmiminen. Muistan tarkalleen milloin se alkoi melkein kymmenen vuotta sitten. Bulimiasta on tullut niin iso osa minua että siitä on vaikea kasvattaa itseä eroon, tiedän sen. Luulin että voin lopettaa milloin haluan, mutta miksi olisin halunnut, sehän oli vain oiva tapa rangaista itseä huonoudesta ja heikosta itsekurista. Olen todella analyyttinen ja miettinyt tätä pitkään ja todella tunnistan kaikki laukaisevat tekijät syömishäiriössäni. Osa niistä liittyy läheisiini, osa suorituspaineisiin.
Mutta juuri tänään oli täydellinen päivä! Aurinko paistoi, kävin pitkällä kävelylenkillä ja kuuntelin Amy MacDonaldia. Sen sijaan että olisin etsinyt syitä inhota itseäni, olen koettanut miettiä syitä miksi rakastaisin itseäni. Tein hyvä ruokaa ja ei tullut ahmimisen ja oksentamisen tarvetta. Koetan pitää tästä tunteesta kiinni. Haluaisin elämältäni niin paljon muuta kuin se on nyt. Haluan rakkautta, ystävyyttä ja avoimuutta. Ehkäpä olen nyt sillä tiellä.
tutulta!
>> Suurin häpeä, mitä syömishäiriöstäni tunnen on syyllisyys. > Bulimiasta on tullut niin iso osa minua että siitä on vaikea kasvattaa itseä eroon, tiedän sen. Luulin että voin lopettaa milloin haluan, mutta miksi olisin halunnut, sehän oli vain oiva tapa rangaista itseä huonoudesta ja heikosta itsekurista. > Olen todella analyyttinen ja miettinyt tätä pitkään ja todella tunnistan kaikki laukaisevat tekijät syömishäiriössäni. Osa niistä liittyy läheisiini, osa suorituspaineisiin.
ja minkä terapeutti suuntauksen johdatuksen alla lienet ollut, viitaten tähän:
"(todellinen minä siis sitäkin suurempi häpeä)
-kokeillut muutaman istunnon psykiatrilla"
Toivottavasti et ole psykiatrien takia hakoteille joutunut, he jos rupeavat syvääluotaavasti minuuksia etsimään, voi se oma sisäinen tunne ihan oikeastikin hävitä. Monikaan noista psykoterapeuteista niin päteviä ole, puhuvat vielä ohi suunsa kaikenlaista luottamuksellista tietoa ja rikkovat ammattietiikan heittämällä ties mitä kuvitelmia ilmaan yms.
Ongelma ei taida siinä olla, että todellinen minäsi olisi sitä suurempikin häpeä, niinkuin esität, vaan et pysty avamaan todellista minääsi ja miksi et? Jos et voi omissa lähipiirissäsi olla luottavaisin mielen oma itsesi, etkä saa sitä hyväksyntää, jota tarvitsisit jotta voisit olla se oma kaunis persoonasi.
Syömishäiriöhän on vakava asia ja ihmeen kevyesti tunnut asiasta rupattelevan asian vakavuuteen nähden. Kysy itseltäsi, että tunnistatko oikeasti ne tunteet mitkä saavat sinut reagoimaan näin ja mitä niille sitten voisi mahdollisesti tehdä?
Voi hyvä nainen,lopeta suihkukaivona oksentelu ja ota kiinni elämästä!Sama kiinnostaako naiset vai miehet vai molemmat.Se on itselleen sama tietty,mutta ympärilläolijat voivat pöyhistää turkkiaan,jos suuntaus "outo" heidän raameihinsa.Oksentelusta kärsit takuulla pidemmänpäälle ja siinä menee arvokas nainen taivaan tuuliin taas!Hyi.Kirjoita tänne ja hae tukea täältä,jos ihan ihan oikeasti sitä olet vailla.Elämisenhalu ja kurinpito lähtee ihan itsestä ja sen oppii ajan kanssa.Kerron senverran,että itselläni todettu krooninen elikkä toistuva ruokatorventulehdus ilman bulimiaakin juu.Ja ne kivut helvetilliset ilman lääkitystä ja koko pää/kurkku alueella.Eli oksentelu kuriin ja mene ja valloita maailma.Alä ajattele koskaan sitä,mitä ne ajattelevat sinusta.Se menee pieleen se arvio aina.Nauti itsestäsi ja näe hyvät puolet,revi ne esiin ja myönnä ne.Joku on aina kiinnostunut.Persoona ratkaisee,ei kilot tai mitä ikinä keksitkin..Tsemppiä sinulle ja hae ainakin maitohappopakteereita apteekista,jos jatkat,jotta vältyt tältä sairaudelta.Jookos...?
Tai sanotaan niin, että voit toipua jos sinulla ei ole muita kovin pahoja psyykkisiä ongelmia. Lievää masennusta lienee yhdellä jos toisellakin, joten sitä "ei lasketa".
Olen entinen anorektikko ja entinen bulimikko. Bulimia on ollut poissa kuvioista reilusti yli 20 vuotta, anoreksia vaikuttaa edelleen siihen, mitä peilistä näen eli pidän itseäni helposti hieman liian tukevana, mikä ei ole ollenkaan realistista. Tuttava- ja ystäväpiirissäni meitä on monta, joskin asia on tullut muiden ilmi keskustelujen sivujuonteena eikä ole mitenkään vaikuttanut ystävyyssuhteen syntymiseen. Elämme kaikki tavallista elämää, toiset vähän hoikempina, toiset vähän pyöreämpinä.
Joten kyllä sinä voit toipua jopa omin avuin, mutta jos olosi tuntuu hankalalta, ammattiapua tai vähintäänkin vertaistukea kannattaa etsiä... en tässä puutu häpeäntunteisiin enkä muihin ongelmiin, joita bulimaniaan usein liittyy.
Ehkäpä minäkin voisin meilailla kanssasi, jos siitä olisi sinulle jotain apua.