Kirjoitin tänne viimeksi jonkun aikaa sitten. Eli ongelmanani on masennus. Joka johtuu toki minusta, niinkuin myös läheisistä ihmisistäni, ystävistäni. Noin vähän vajaa vuosi sitten kaikki oli loistavasti. En ollut koskaan yksin, minulla oli paljon kavereita, olin ns. suosittu, ja tuntui kivalta, kun ystäväni hakeutuivat seuraani, ja halusivat olla kanssani.
Sitäkin jatkui aika pitkäänkin. kaikki meni hyvin, koulukin siinä vaiheessa sujui, yksinkertaisesti kaikki oli loistavasti. Sitten tapahtui jotain, joka murskasi minut, itsetuntoni ja kaiken. Pikkuhiljaa huomasin, että olin aika useinkin yksin..Kaikki jatkui..Ja parin kuukauden jälkeen olin lähes jokapäivä yksin, kaikki oli toisin. Kaverit eivät enää välittäneet. Siitä alkoi nyt 9kk kestänyt masennukseni. Hiljalleen kaikki meni vain pahemmaksi. "ystäväni" hylkäsivät minut. Kerran rohkaistuin, ja menin kysymään parilta "ystävältäni", että miksi asia oli näin, mikseivät he enää olleetkaan kanssani. Heidän vastausta en olisi ikinä, en ikinä uskonut. "Me ollaan kyllästytty suhun, sä oot iha vitun ärsyttävä.".. Tuon jälkeen kaikki oli päin puuta. Kun pääsin koulusta, menin suoraan kotiin. Lukittauduin huoneeseeni, istuin sängylle ja itkin. Itkin melkein koko illan, melkein jokaisena päivänä viikossa. Enkä myöskään syönyt. Äitinikin alkoi hiljalleen huolestua, ja suunnilleen tunki ruokaa suuhuni. Mutta ei äitini, tai kukaan muukaan läheiseni osannut arvata, miltä minusta tuntui. Kaikki nuo ystäväni, jotka minyt hylkäsi ovat minulle liian tärkeitä. Olen tuntenut kaikki ihan 4-vuotiaasta asti, ja aina olemme olleet parhaita kavereita. Minusta ystäviin ei niin vaan yhtäkkiä kyllästytä. En ainakaan itse voisi kuvitella kyllästyväni noin vain ystäviini. Tuollaista elänää jatkui varmaan, n. 3-4 kuukautta. Aloin myös viiltelemään. Se helpotti. Yöllä en nukkunut, itkin vain. Koulu alkoi mennä huonosti, epäilen että siihen oli syy väsymys, ja ahdistunut olo koulussa, ahdistunut olo joka paikassa. Yhtenä yönä, itkiessäni päätin, että tekisin mitä vain, että saisin tämän "paskan" olon pois itsestäni. Tein mielestäni erittäin suuren, ja rohkean teon. Menin koulu-kuraattorille. Kerroin hänelle kaiken alusta alkaen. Paitsi viiltelemisestäni EN kertonut. Kumminkin..Kuraattori soitti äidilleni, juttelimme asiasta kotona, kävin/käyn kuraattorilla 2-3 kertaa viikossa. Kaikki alkoi hiljalleen helopttaa. Meni noin kuukausi, kun avauduin ystävilleni. Kerroin heille, miltä minusta tuntuu, ja kuinka tärkeitä he ovat minulle, ja ennenkaikkea, mitä he ovat elämälleni tehneet. Ihmeekseni he ymmärsivät. Kerroin heille myös viiltelystäni. Tänäkin päivänä he ovat ainoita, jotka tietävät asiasta. Elämä alkoi hymyilemään. Kaikki oli kuin ennen. Olin joka päivä kavereitteni kanssa, ja tein kaikki niinkuin ennenkin. Koulukin palasi raiteilleen. Näin jatkui eehkä kuukauden, kunnes taas..Hiljalleen he eivät olleetkaan kanssi, eivät kyselleet kuulumisiani tai mitään. Ja taas nyt, TÄLLÄ HETKELLÄ olen siinä kohdassa, ettei mikään suju. Viiltelykin loppui n.kolmeksi viikoksi yhdessä hetkessä, mutta alkoi taas.
En halua mennä kouluun. Kun ajattelenkin sitä, kuinka olen siellä yksin, saan oloni ahdistumaan. Koko ajanhan pieni ahdistus mielessäni on, mutta ainakun ajattelenkin jotain kouluun kuuluvaa, ahdistun niin paljon, että alan huutaa, itkeä, menen aivan hysteeriseksi. Kaiken seurauksena aina on ollut viilteleminen. Illalla, kun valot sammuvat talosta, mutsi ja faija menevät nukkumaan, ja ku minä menen, tai siis yritän mennä nukkumaan, niin en voi muutakun itkeä. Jos esim. menen yhdeltätoista nukkumaan, saatan helpostikkin saada unta vasta 3-4 neljän aikaan.
Silloin, kun itse kerroin kavereilleni tuntemuksistani, niin kerroin myös kuraattorille, ja mutsilleni, että kaikki olisi nyt hyvin. Sanoin että asiat kavereiden kanssa olivat hyvin, niinkuin ne silloin olivatkin, mutta vaikkeivat ne nyt ole, sanon vain ettei ole mitään, ja että mieli on hyvä, ja niin edeelleen.. En tiedä miksi, mutta jostain syystä haluan uskotella, itselleni, äidilleni, ja kuraattorille, että kaikki on hyvin. Vaikkei niin ole. Onko se teistä väärin ?
Hiljattain sain unilääkkeet. Tokihan ne nukkumiseen auttavat, mutta eipä niistä sitten muuta apua olekkaan. Käyn nykyään myös kerran viikossa nuoriso psygologilla, joka nyt suunnittelee masennukseenkin lääkitystä.
sellaista minun elämässini(:
Anteeksi tälläinen purkaus, mutta en usko että teille harmia. Minulle ainakin suuri, mutta hetkellinen helpotus, kun saa jollekkin kertoa elämästään :)
Sitäkin jatkui aika pitkäänkin. kaikki meni hyvin, koulukin siinä vaiheessa sujui, yksinkertaisesti kaikki oli loistavasti. Sitten tapahtui jotain, joka murskasi minut, itsetuntoni ja kaiken. Pikkuhiljaa huomasin, että olin aika useinkin yksin..Kaikki jatkui..Ja parin kuukauden jälkeen olin lähes jokapäivä yksin, kaikki oli toisin. Kaverit eivät enää välittäneet. Siitä alkoi nyt 9kk kestänyt masennukseni. Hiljalleen kaikki meni vain pahemmaksi. "ystäväni" hylkäsivät minut. Kerran rohkaistuin, ja menin kysymään parilta "ystävältäni", että miksi asia oli näin, mikseivät he enää olleetkaan kanssani. Heidän vastausta en olisi ikinä, en ikinä uskonut. "Me ollaan kyllästytty suhun, sä oot iha vitun ärsyttävä.".. Tuon jälkeen kaikki oli päin puuta. Kun pääsin koulusta, menin suoraan kotiin. Lukittauduin huoneeseeni, istuin sängylle ja itkin. Itkin melkein koko illan, melkein jokaisena päivänä viikossa. Enkä myöskään syönyt. Äitinikin alkoi hiljalleen huolestua, ja suunnilleen tunki ruokaa suuhuni. Mutta ei äitini, tai kukaan muukaan läheiseni osannut arvata, miltä minusta tuntui. Kaikki nuo ystäväni, jotka minyt hylkäsi ovat minulle liian tärkeitä. Olen tuntenut kaikki ihan 4-vuotiaasta asti, ja aina olemme olleet parhaita kavereita. Minusta ystäviin ei niin vaan yhtäkkiä kyllästytä. En ainakaan itse voisi kuvitella kyllästyväni noin vain ystäviini. Tuollaista elänää jatkui varmaan, n. 3-4 kuukautta. Aloin myös viiltelemään. Se helpotti. Yöllä en nukkunut, itkin vain. Koulu alkoi mennä huonosti, epäilen että siihen oli syy väsymys, ja ahdistunut olo koulussa, ahdistunut olo joka paikassa. Yhtenä yönä, itkiessäni päätin, että tekisin mitä vain, että saisin tämän "paskan" olon pois itsestäni. Tein mielestäni erittäin suuren, ja rohkean teon. Menin koulu-kuraattorille. Kerroin hänelle kaiken alusta alkaen. Paitsi viiltelemisestäni EN kertonut. Kumminkin..Kuraattori soitti äidilleni, juttelimme asiasta kotona, kävin/käyn kuraattorilla 2-3 kertaa viikossa. Kaikki alkoi hiljalleen helopttaa. Meni noin kuukausi, kun avauduin ystävilleni. Kerroin heille, miltä minusta tuntuu, ja kuinka tärkeitä he ovat minulle, ja ennenkaikkea, mitä he ovat elämälleni tehneet. Ihmeekseni he ymmärsivät. Kerroin heille myös viiltelystäni. Tänäkin päivänä he ovat ainoita, jotka tietävät asiasta. Elämä alkoi hymyilemään. Kaikki oli kuin ennen. Olin joka päivä kavereitteni kanssa, ja tein kaikki niinkuin ennenkin. Koulukin palasi raiteilleen. Näin jatkui eehkä kuukauden, kunnes taas..Hiljalleen he eivät olleetkaan kanssi, eivät kyselleet kuulumisiani tai mitään. Ja taas nyt, TÄLLÄ HETKELLÄ olen siinä kohdassa, ettei mikään suju. Viiltelykin loppui n.kolmeksi viikoksi yhdessä hetkessä, mutta alkoi taas.
En halua mennä kouluun. Kun ajattelenkin sitä, kuinka olen siellä yksin, saan oloni ahdistumaan. Koko ajanhan pieni ahdistus mielessäni on, mutta ainakun ajattelenkin jotain kouluun kuuluvaa, ahdistun niin paljon, että alan huutaa, itkeä, menen aivan hysteeriseksi. Kaiken seurauksena aina on ollut viilteleminen. Illalla, kun valot sammuvat talosta, mutsi ja faija menevät nukkumaan, ja ku minä menen, tai siis yritän mennä nukkumaan, niin en voi muutakun itkeä. Jos esim. menen yhdeltätoista nukkumaan, saatan helpostikkin saada unta vasta 3-4 neljän aikaan.
Silloin, kun itse kerroin kavereilleni tuntemuksistani, niin kerroin myös kuraattorille, ja mutsilleni, että kaikki olisi nyt hyvin. Sanoin että asiat kavereiden kanssa olivat hyvin, niinkuin ne silloin olivatkin, mutta vaikkeivat ne nyt ole, sanon vain ettei ole mitään, ja että mieli on hyvä, ja niin edeelleen.. En tiedä miksi, mutta jostain syystä haluan uskotella, itselleni, äidilleni, ja kuraattorille, että kaikki on hyvin. Vaikkei niin ole. Onko se teistä väärin ?
Hiljattain sain unilääkkeet. Tokihan ne nukkumiseen auttavat, mutta eipä niistä sitten muuta apua olekkaan. Käyn nykyään myös kerran viikossa nuoriso psygologilla, joka nyt suunnittelee masennukseenkin lääkitystä.
sellaista minun elämässini(:
Anteeksi tälläinen purkaus, mutta en usko että teille harmia. Minulle ainakin suuri, mutta hetkellinen helpotus, kun saa jollekkin kertoa elämästään :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kysy niiltä kavereiltasi suoraan, että miksi eivät enää siedä sinua? Onko vika ehkä sinussa? Ihan mukavalta kyllä kuulostat. Ja eivät nuo "ystäväsi" oikein kunnon ystäviltä kuulosta, kun vielä jättävät sinut vaikka kerroit kuinka vaikeaa sinulla on ollut. Kannattaisi ehkä siirtyä eteenpäin, jos niitä ei kiinnosta ja etsiä jostain uusia ystäviä. Olithan joskus suosittu niin sen ei pitäisi olla ongelma?
Ehkä olisi myös korkea aika opetella olemaan yksinäänkin. Itsekkin olen yleensä aina koulussa yksin. Opiskelemaan sinne on menty, Eipä siinä mitään.
Nuo sinun kaverisi eivät kuullosta kovin mukavilta.
Ehkäpä löytäisit jostain vaikka yhden hieman paremman kaverin.
>Tein mielestäni erittäin suuren, ja rohkean teon. Menin koulu-kuraattorille >
Olit kyllä todella rohkea,
useimmilta tuo olisi jäänyt väliin.
>Kerroin hänelle kaiken alusta alkaen. Paitsi viiltelemisestäni EN kertonut >
No..sekin tietysti olisi kyllä ollut hyvä mainita..
>En tiedä miksi, mutta jostain syystä haluan uskotella, itselleni, äidilleni, ja kuraattorille, että kaikki on hyvin. Vaikkei niin ole. Onko se teistä väärin ? >
Parempi kyllä olisi kertoa asiat niinkun ne on.
Kun olet rohkea ollut aiemminkin niin voit olla myös nyt sitä.
>Hiljattain sain unilääkkeet. Tokihan ne nukkumiseen auttavat, mutta eipä niistä sitten muuta apua olekkaan. Käyn nykyään myös kerran viikossa nuoriso psygologilla, joka nyt suunnittelee masennukseenkin lääkitystä >
Ehkä harvemmin noin nuorelle määrätään lääkitystä,
ilmeisesti tilanteesi on nyt sen verran vakava.
Todella hienosti olet osannut toimia kun olet hakenut apua ajoissa.
Kunhan nyt vaan jatkat samalla rohkealla linjalla ja kerrot miltä tuntuu.
Voinnin seuraaminen on tärkeää varsinkin silloin
kun saat masennukseesi lääkityksen.
Tottakai haluaisin kertoa äidilleni, kuraattorille, nuoriso psygolle, ja ennen kaikkea itselleni, ettei kaikki todellakaan ole hyvin.
Sama meno jatkuu masennuksen suhteen. Ja ahdistus aina vain kasvaa, kun olen kotona ja muut ovat myös kotona. Kun itkettää, en uskalla itkeä, koska sitten äitini huomaisi, enkä jaksa selitellä hänelle alvariinsa syytä, miksi itkin. Koska useimmiten minulla ei ole edes mitään syytä itkeä. Hän ei ymmärrä sitä, vaan suunnilleen pakottaa kertomaan välittömästi syyn itkuuni.
Kun aina ei vain jaksa puhua, vaikka toki se helpottaa.
Ehkäpä tuo on osa syistä, miksi haluan uskotella kaikille, kaiken olevan hyvin.
Yleensä jos itkettää, sanon äidilleni meneväni "ystävieni" kanssa ulos. Hän uskoo sen. Oikeasti menen jonnekki rauhalliseen paikkaan, jossa ahdistunut olo rauhoittuu. Olen siellä pitkään. Usein siellä ollessani itken, ja joskus viiltelenkin.
Rasittaa kun ei voi uskoa, jos sanoo ettei ole mitään kummempaa syytä, miksi itkeä.
Eniten tällä hetkellä elämässi rasittaa kysymys "MIKSI ?".
"miksi itkit ?", "mikset taaskaan saanut unta ?", raivostuttaa, kun ihmiset eivät voi vain ymmärtää, ettei minulla sillä hetkellä välttämättä ole mitään syytä, miksi esim. itkeä. Taas tänään en jaksanut mennä kouluun. Jäin kotiin itkemään.
Anteeksi taas tuollainen tunteen purkaus ;))
Ehkä tänne kirjoittaminen auttaa hetkeksi, niin vain hetkeksi. Kohta sama olo taas palaantuu.
Hei...
Itselläni on melkein sama tilanne.. minulla on todettu myös masennus.. Poikaystäväni pakotti minut menemään terveydenhoitajalle koulussa kun itkin ja itkin eikä siihen ollut syytä. Aluksi hänkin kyseli että "mikä nyt on huonosti" en osannut vastata, koska EN VAIN TIEDÄ MIKSI itken.. Saatan alkaa koulussakin ennen tunnille menoa itkemään, menen jonnekkin syrjään niin kauaksi aikaa että muut menevät pois ja itken. Poikaystävälleni esitän että kaikki on hyvin hymyilen ja sanon että mennä vain tunnille.. kuitenkin kun hän lähtee, itken. En tiedä syytä itkuuni mutta se vain tuntuu helpommalta. Sama juttu on viiltelyssäkin. Se helpottaa oloa ja itkukin loppuu hetkeksi, kunnes tajuan mitä on tullut tehtyä. "olenko minäkin ajautunut jo näin alas" on monesti mielessä ja huulilla. Kai se vain niin on.
Ymmärrän sinua. Ei aina tarvitse olla syytä "Miksi"
Kerro ihmeessä äitillesi jotain,ettei sinun tarvitsisi valehdella.
Tietäähän se jo että sinulla on ollut ongelmia
eihän se mitään uutta ja ihmeellistä ole.
Kerro edes sen verran että sinulla on vaan taas hieman vaikeeta.
Niihin kysymyksiin vastaa sitten että sinun on paha olla.
Luulen että aina on jotain syitä miksi itkee, ne
syyt ei ehkä ole tietoisia ja onhan masennuskin syy itkeä.
Koulusta sinun on nyt turha huolta itsellesi ottaa,
hyvinvointisi on paljon tärkeempää kuin menestyminen koulussa.