En tiedä, miten aloittaisin. Alusta kai olisi paras. Lapsuus oli ihana siihen asti, kun menin kouluun. Minua kiusattiin 8-vuotta ja konservatiiviset opettajat tietenkin katsoivat minut syylliseksi. Olin ja olen vieläkin eläväinen ja ulospäin suuntautunut. Minua yritettiin painaa täysin maahan. Nousin aina. Hakattiin, ajettiiin takaa koulusta kotiin, rippikoulu lerin nukuin yksin teltassa ulkona. Samoin partioleirillä yksin makuupussissa. Jonkun minua loukattua en antanut, enkä anna vieläkään anteeksi.
Kun ihmisuhteet alkoivat, ne ovat menneet järjestäen huonosti. Olen ollut rakastunut, mutta tajusin, että ihmiset eivät tiedä, mitä rakkaus tarkoittaa. Itselleni ei ole koskaan käynyt niin. Olen ollut aina se joka on jäänyt suremaan. Rakensin itselleni täydellisen muurin, joka on nyt omana esteenäni. Pahin tapaus oli, kun avovaimoni petti minua parhaan kaverini kanssa, joka ampui itsensä tästä syystä. Siitä on monta vuotta. lisäsin jäätä kuoreeni.
Parisuhteet ovat päättyneet siihen, että olen saanut kuulla kahdesti saman lauseen. En pysty koskaan yllättämään sinua positiivisesti, olet arvannut kaiken, olet ennakoinut kaiken, en ehdi siivota, en ehdi tehdä sinulle ruokaa, et ota vastaan vaikka tahtoisin palvella sinua. Et hyväksy mitään hyvää itsellesi. et luota keneenkään.
olen nyt 32-vuotias. Kävin terapiassa, tutkin itseäni, yritin opetella murtamaan jään. Onnistuin siinä. Olen ollut ihastunut viimeiset 3 vuotta erääseen ihmiseen, mutta en sanonut sitä koskaan hänelle ennen tämän vuoden tammikuuta. Koska tiesin, että jos hän ei tunnekaan samoin, isken taas kauheamman jään päälle. Juuri näin kävi. Ensimmäistä kertaa 6 vuoteen olin yhden päivän avoin, yritin kertoa hänelle tunteistani. Ei olisi pitänyt.
Tällä hetkellä tilanne on se, että vedän samaa roolia, jota minulta odotetaan, teen työni hyvin ja sain vielä jonkin palkinnon siitä jouluna. Mutta en välitä. Tiedän, että osa minusta kuitenkin välittää, mutta toinen puoli painaa sen osan täysin hiljaiseksi. En välitä, kuolenko vai elänkö. En tapa itseäni, mutta jos kuolen, aivan sama. Teen työni rooli päällä, täysin tyhjänä. ainoa tunne sisällä on kasvava raivo. Olen pystynyt pitämään sen rauhassa ja pystyn jatkossakin. terapiasta ei ole ollut apua. Huomaan apu yrotykset ja torjun ne välittömästi. Huomaan pitempienkin syklien apuyritykset ja torjun nekin. Sain lääke hoitoa, se ei auttanut.
Periaatteessa minussa ei ole mitään vikaa, kuin se, että jokin kasvaa sisällä... Se että tuleeko siitä pahaa vai hyvää on täysin mysteeri. Kaikki ne asiat, jotka palvelevat elämässä. Määrätietoisuus, periksiantamattomuus, kunnia, nöyryys... Ovat esteeni. Se että hermeneuttisen kehän tähden en voi asiaa tämän paremmin selittää. Jokainen sana voidaan selittää toisilla. Olen vankina omassa mielessäni, jota rationaalinen ajattelu hallitsee. Se että tuntuu pahalta pitää hengissä. Täydellinen paradoksi. Täydellinen suojamuuri.
Kun ihmisuhteet alkoivat, ne ovat menneet järjestäen huonosti. Olen ollut rakastunut, mutta tajusin, että ihmiset eivät tiedä, mitä rakkaus tarkoittaa. Itselleni ei ole koskaan käynyt niin. Olen ollut aina se joka on jäänyt suremaan. Rakensin itselleni täydellisen muurin, joka on nyt omana esteenäni. Pahin tapaus oli, kun avovaimoni petti minua parhaan kaverini kanssa, joka ampui itsensä tästä syystä. Siitä on monta vuotta. lisäsin jäätä kuoreeni.
Parisuhteet ovat päättyneet siihen, että olen saanut kuulla kahdesti saman lauseen. En pysty koskaan yllättämään sinua positiivisesti, olet arvannut kaiken, olet ennakoinut kaiken, en ehdi siivota, en ehdi tehdä sinulle ruokaa, et ota vastaan vaikka tahtoisin palvella sinua. Et hyväksy mitään hyvää itsellesi. et luota keneenkään.
olen nyt 32-vuotias. Kävin terapiassa, tutkin itseäni, yritin opetella murtamaan jään. Onnistuin siinä. Olen ollut ihastunut viimeiset 3 vuotta erääseen ihmiseen, mutta en sanonut sitä koskaan hänelle ennen tämän vuoden tammikuuta. Koska tiesin, että jos hän ei tunnekaan samoin, isken taas kauheamman jään päälle. Juuri näin kävi. Ensimmäistä kertaa 6 vuoteen olin yhden päivän avoin, yritin kertoa hänelle tunteistani. Ei olisi pitänyt.
Tällä hetkellä tilanne on se, että vedän samaa roolia, jota minulta odotetaan, teen työni hyvin ja sain vielä jonkin palkinnon siitä jouluna. Mutta en välitä. Tiedän, että osa minusta kuitenkin välittää, mutta toinen puoli painaa sen osan täysin hiljaiseksi. En välitä, kuolenko vai elänkö. En tapa itseäni, mutta jos kuolen, aivan sama. Teen työni rooli päällä, täysin tyhjänä. ainoa tunne sisällä on kasvava raivo. Olen pystynyt pitämään sen rauhassa ja pystyn jatkossakin. terapiasta ei ole ollut apua. Huomaan apu yrotykset ja torjun ne välittömästi. Huomaan pitempienkin syklien apuyritykset ja torjun nekin. Sain lääke hoitoa, se ei auttanut.
Periaatteessa minussa ei ole mitään vikaa, kuin se, että jokin kasvaa sisällä... Se että tuleeko siitä pahaa vai hyvää on täysin mysteeri. Kaikki ne asiat, jotka palvelevat elämässä. Määrätietoisuus, periksiantamattomuus, kunnia, nöyryys... Ovat esteeni. Se että hermeneuttisen kehän tähden en voi asiaa tämän paremmin selittää. Jokainen sana voidaan selittää toisilla. Olen vankina omassa mielessäni, jota rationaalinen ajattelu hallitsee. Se että tuntuu pahalta pitää hengissä. Täydellinen paradoksi. Täydellinen suojamuuri.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olen vain nuori poika eikä minun viestilläni välttämättä ole merkitystä mutta toivon että on edes jonkilaista.
Oletko ajatellut Jeesusta?
Ehkäpä usko auttaisi.
Aina on joku, joka kuuntelee.
Maailmassa on suurempia voimia kuin me itse.
Kaikkea hyvää sinulle ja Jumalan siunausta :)
Uskontoja on monia, kuka sanoo, mikä on oikea? Mutta jos siirtäisin vastuun suuremmalle voimalle, oli se sitten mikä tahansa, enkö silloin pakenisi sitä itse?
En kiellä uskoa, mutten myöskään allekirjoita sitä. En myöskään ole epikurolainen.
Ainoa, mikä auttaisi käytännössä, olisi, että voisin luopua välittämisestä. Ainahan sanotaan, älä välitä. Ainoa asia, mistä olen täysin varma on se, että välitän.
Tilastollisestikin olen juuri siinä iässä, että tämä on synkimpiä aikoja elämästä. Kirkkaimpia ovat lapsuus ja vanhuus. Se että tiedän tämän ei kuitenkaan juuri helpota. Ja koska tiedän tämän, minun pitäisi itse kyetä vaikuttamaan siihen.
http://www.kolumbus.fi/m.sipola/hellsten.htm
Ihmettelen vain, miksi olen surullinen. Liian paljon mielikuvitusta?
Joskus voisi itsekunkin vain elää ja olla pohdiskelematta liikaa.
Suru lähtee vielä.
Ja uskoa on hyvä olla ihan muutenkin.
Aina on joku, joka kuuntelee ja auttaa.
Itse luen Raamattua ja käyn raamiksessa.
On auttanut minua, miksei siis myös sinua.
Kaikkea hyvää sinulle ja Jumalan siunausta :)
Hetki ajassa, mutta kuinka pitkältä tuo hetki voikaan tuntua kun ei jaksaisi edes nousta keittämään kahvia. Se mikä sisällä kasvaa, onko se sitten kasvua, vai sitä kun sisin nakerretaan tyhjäksi. Tulisikin tyhjäksi, niin kipu lakkaisi, mutta ei, sitä viimeistä lankaa se ei poikki saa, mutta nakertaa nakertamistaan! :)
Mikä se? En tiedä. Elämä kai.