Järkyttävä vierastaminen

meillä!! Siis kuin olis omaa tekstiä lukenut!
Meillä nyt 6kk vanha tyttö ja vierastanut myös 3kk ikäisestä asti ja pahasti. Tämä tosiaan pahinta molempien mummien kohdalla, toista kun näkeekin hieman harvemmin :/
Tyttö muuten huutaa myös muille vauvoille! Nyt siitä on hieman pästy eroon, onneks.
Se on tosi ikävää kun vierastaa :/
Mäkin olen miettinyt että teenkö mä jotain väärin? Mutta kyllä meillä käy ihmisiä ja me käydään toisilla kylässä, on nähnyt vauvasta vaariin ihmisiä, siksi ihmetyttääkin! Ja tosiaan, muut ei kelpaa kuin äiti ja isi, välillä vaan äiti.
Välillä oikeesti alkaa pännimään kun käy kylässäkin kun toinen vaan huutaa, mutta nyt on alkanut HIEMAN lopettaa sitä suurta huutoa. Aikansa kun saa tarkkailla niin ei enää vierasta!
Ja mummien kanssa ollaan selvitty siten että viivytään aina aika kauan, meiän äitillä jopa päiviä niin jopas he ovat ystäviä :)

Tsemppiä sinne! Kaippa se joskus loppuu, siinä toivossa ainakin ;)

aikaisin. Oma asenne oli se,että ajan kanssa menee ohi eikä siedätyshoito auta. Eikä minusta olisi ollut toista huudattamaankaan. Mummu vaan meinasi tupata aina liian liki vaikka vauva huusi kuin syötävä. Ei olleet vierailut kovin miellyttäviä silloin...
Ajan kanssa menikin ohi.

Meilläkin vierastettiin kovasti. Niinkin paljon, että kun kerran, pari viikossa olin reilun tunnin pois ja vauva isän kanssa kotona, niin saattoi huutaa suoraa huutoa koko tuon ajan, jos oli hereillä. Sylissä oli, mutta mikään ei auttanut. Kun tulin ovesta sisään, niin huuto loppui kuin seinään. Isä kyllä hoiti päivittäin vauvaa ja oli siis varmasti tuttu, mutta pojan hermostuttua ei auttanut kuin äiti.

Ja kun oli vieraita, niin vaati heiltä kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa päästä niin tutuiksi, että vauvan saattoi ottaa syliin ilman huutoja. Tunnin, parin päästä saattoi jo onnistua.
Minun äitiäni ei vierastanut juurikaan, nähtiin joka viikko, ja tuolloin hoiti aktiivisesti. Äitin ansiosta päästiin välillä irtautumaan hetkeksi kotoa.

Minullakin oli välillä tosi epätoivoinen olo, ja mietin, mitä olin tehnyt väärin. Lähes päivittäin käytiin kyllä edes kaupassa tms., mutta ei ehkä ollut tottunut tekemään tuttavuutta vieraiden kanssa. Muiden suhtautuminen siihen oli välillä aika kurjaa. Kerran naapuri sai pojan itkemään täyttä kurkkua, kun leperteli tälle vaunuihin. Tokaisi, että "sä et ainakaan näe ihmisiä usein". Appivanhemmat ei kestäny ollenkaan sitä, että niitä vierastettiin. Totes, että näinkö tässä nyt kävi, ei sitten olla kavereita...

Mun mielestä vastuu on isovanhemmilla ym. Pitäisi ymmärtää pienen herkkää mieltä, eikä tuppautua väkisin, jos toista kerran pelottaa. Hiljaa hyvä tulee, ja vähitellen tottuu varmasti.

Hoitometodissasi ei varmasti ole vikaa. Päin vastoin, teidän täytyy tehdä jotakin oikein, kun kerran muu ei vauvalle edes kelpaa. :)

Nyt meidän pojalla on ikää jo 11 kk. Vieläkin arastelee vieraita ihmisiä, mutta ainakin muisti on parantunut niin paljon, että isovanhempia ja muita, joita näkee silloin tällöin, ei varsinaisesti vierasta. Äitin perään on kyllä edelleen.

Mäkään en ymmärrä ohjeita, että pitäisi vaan pienen ahdistuksesta huolimatta jättää hoitoon. Siis, jos ei ole muuten tarvetta kuin vaan vierastuksen vähentäminen. Ei väkisin vähene. Mutta, että voisitte jättää häiden ajaksi vauvan mummolle hoitoon, niin voisitteko silloin nähdä jo päivän, pari ennen häitä, ja vähitellen tehdä mummoa tutummaksi. Jos mummo malttaisi ensin seurata vierestä, sitten ehkä yrittää vähän leikittää, vähitellen hoitaa muuten. Meille tällainen on sopinut parhaiten.

hoitajan luokse pari kertaa viikossa mutta älä laita vieraan syliin ennen kuin itse on siihen valmis. Annat rauhassa tutustua omassa sylissäsi. EIpä siihen muu auta...aika auttaa.

Heips, ja kiitos kaikille vastauksista! Odotan siis ajan kuluvan ja koitan mennä anopille hyvissä ajoin ennen häitä (pari kolme päivää) ja jos ei onnistu tällä taktiikalla, niin häät jäävät välistä. Pientä en viitsi häihin ottaa mukaan, koska ei ole tottunut väkipaljouteen ja luulen, että saa sätkyn siitä metelistä ja ihmismäärästä. Tänään kyllä käytiin mun työpaikalla näyttäytymässä Helsingissä (asumme itse Järvenpäässä rauhallisella alueella). Sylistä katseli oikein kiltisti työkavereita, mutta oikein varuillaan :). Taisi kyllä yhdelle tyypille ihan hymynkin sitten heittää... Helsingin keskustan metelistä selvästi kärsi vaunuissa. Liikenne, ihmiset yms. sai tyttörukan tolaltaan - ei itkenyt vaunuissa, mutta päiväunien aikaan olivat silmät ammollaan auki ja kauhistunut ilme kasvoilla. Ajattelin, että kerran viikossa ystävien kanssa kahvittelu Helsingin keskustan kieppeillä voisi hieman totuttaa erilaiseen elämään (eli meluisaan ympäristöön - tämäkin tuntuu kyllä jotenkin julmalta minusta, koska tyttö nukkuu niin mielellään takapihalla kaikessa hiljaisuudessa...). Nyt tyttö on kuitenkin ihan tyytyväinen ja nauraa täällä kotona niin, että ikenet vilkkuvat, joten liikaa ei ainakaan traumatisoitunut työpaikkavisiitistä. Mitenköhän raaskin tyttörukan viedä hoitoon marraskuussa, jolloin hän tulee vasta vuoden...???

Olisikin hyvä, jos mummot asuisivat lähempänä kuin 300 km päässä. Täten meillä ei ole ollut mahdollisuuksia nähdä niin usein, että hoitajat vaihtuisivat kerran kaksi viikossa (olen tästä kateellinen kaikille, joilla mummot lähellä :)). Kotona kun on niin mukava olla perheen kesken, niin ei tule lähdettyä mummoloihinkaan kuin kerran kuukaudessa suunnilleen, koska siinä se koko viikonloppu sitten menee. Nyt tulee kuitenkin kesä ja miehelläni on kesäloma, joten nyt asia ehkä voisi hieman korjaantua. Ihanaa kuulla, että vastaavaa on muillakin. Itse ajattelin, että tyttöni sai jotain traumoja, kun käytin häntä vyöhyketerapiassa 3 kuukautisena jolloin hän alkoi vierastamaan ensimmäisen kerran vyöhyketerapeuttia. Eli kävimme kerran ja homma loppui ennenkuin alkoikaan :). Eli kaiketi asia kuitenkin on niin, että pieni vauvani on herkkähipiäinen... :D.