Viillot, jotka ero jätti!

Aiemmin sanoin, tänne tullessani, etten kerro itsestäni, mutta tässä hirveän rankkasateen kourissa tulee haikea olo, ja tuntuu, että haluan jotakin teille kertoa.

Seitsemäntoista vuotta sitten menetin elämäni rakkauden. Äkkiä ja varoittamatta. Hän ei minua vapaaehtoisesti jättänyt.
Olimme etsineet yhteistä asuntoa jo jonkin aikaa. Olin juuri sillä hetkellä vielä entisen mieheni kanssa naimisissa, mutta ero oli silausta vaille valmis.
Asuin siis entisessä kodissani. Odottelin kiihkeästi soittoa rakkaaltani, onnistuiko se asunnon vuokraus. Hän sitten soittikin ja sanoi, ettei se käynyt. Hieman vireystasoni siitä laski, enkä sitten lähtenyt hänen luokseen sinä iltana, vaikka muuten usein siellä olinkin.
En siinä silloin muistanut, että hän oli seuraavana aamuna lähdössä ostamaan harvinaista autoa kolmensadan kilometrin päästä meiltä.

Soittelin aamusella töistä, ei vastausta. Sitten muistin asian. Ai joo, hän onkin siellä!
Odotin iltaan. Kännykät oli herrojen kamoja siihen aikaan, joten en voinut häntä siitäkään yrittää kiinni, kun sellaista ei ollut!
Illallakaan ei vastausta.
Seuraava aamu koitti. Edelleen puhelimeen ei kukaan vastannut. Aloin jo todella huolestua, näinkö hän nyt minut jätti? Kuljin levottomana asunnossani. Itkin ja tunsin pakahduttavaa tuskaa. Miten tästä selviän? Ja miksei hän soita edes?

Illansuussa ex tuli työstään ja toi sanomalehden pöydälle. Sen etusivulla oli uutinen onnettomuudesta. Luin sen turtana. "...loukkaantunut hengenvaarallisesti ja on hoidettavana keskussairaalassa teho-osastolla..."
En käsittänyt mitään! Sama nimi kuin rakkaallani.
Katsoin kuvaa tärkemmin...samanlainen autokin...tiedon valuminen tajuntaani kesti. Joku sisälläni laittoi lujaa tietoa vastaan. Mutta onneksi hän on hengissä vielä, ajattelin.
Soitin sairaalaan ja kysyin vointia. He kieltäytyivät kertomasta minulle mitään, koska en ollut sukua, olin vain rakastettu. Soitin hänen isälleen. Isä kertoi, että poikansa oli puoli tuntia aiemmin kuollut vammoihinsa, tajuihinsa tulematta...
Se hetki on syöpynyt tajuntaani. En unohda sitä tuskaa ikinä! Lasta meillä ei ollut. Yh:ksi en jäänyt, mutta olin juuri eronnut miehestäni ja kuolema oli erottanut minut rakkaastani!! Olin päättämässä entistä elämääni ja aloittamassa uutta, mitä yhtäkkiä ei edes ollut!

Surutyö erosta ja rakkaani kuolemasta oli raskasta työstää. Se kesti hirvittävän kauan. Taitaa jatkua yhä.

Kuoleman jälkeen noin kolme vuotta, tapasin ihanan miehen. Niin haavoilla olin vielä silloinkin, että aloin heti kiinnostuksen herättyä miettiä, miten hän elämästäni katoaa.
Mutta ei hän minnekään lähtenyt.
Seurustelimme pari vuotta. Sitten ilmoitti vauva tulostaan. Poika syntyi. Ja sen jälkeen minussa heräsivät kaikki pelot, mitä maa ikinä päällään kantaa, niin voimakkaina, etten enää kyennyt olemaan tämän ihanan miehen kanssa. Jätin hänet.
Tuntuu varmaan hullulta teistä, mutta näin tosiaan kävi. Siinä vaiheessa aloitin yh:n "urani".
Alussa hän oli katkera minulle, mutta ymmärsi myöhemmin asian ja sen, että syy oli minussa, hyvin sisällä, elämänkokemuksen aiheuttama. Itsekään en sille mitään mahtanut. Hänen kunnottomuudellaan ei ollut asian kanssa mitään tekoa. Hän on edelleen ihana, vastuuntuntoinen mies.
Tapaamme vieläkin säännöllisesti, epävirallisesti seurustelemme, mutta jotenkin minulla itselläni on turvallisempi olo, kun ei tarvitse pelätä menettävänsä kaiken heti, kun uskaltaa olla onnellinen...kuin se tuska sitten vähemmän tuntuisi, kun ei ole niin kiinni toisessa.

Taustoja valintoihin on varmasti monia, tämä on omani, ei ehkä sieltä tavallisimmasta päästä, uskoisin, mutta totta kuitenkin. Ei yh:na olemisen syynä AINA ole epäonnistuminen. En ainakaan itse koe olevani.

Juttua tulikin paljon. Lukekoon, kuka jaksaa.