Pilalle hemmoteltu sukupolvi?

Hyviä kysyit.

Hindulaisuus opettaa, että jos ihminen yrittää kehittyä hengellisesti, hän saa siihen viimeistään seuraavassa elämässään paremman tilaisuuden joko uskovaisessa taikka ainakin vauraassa perheessä. Joillakin ei ole mahdollista yrittää kuin ihan vähän, mutta sekin riittää. Eikä ketään kannata pilkata sen vuoksi, että tällä on huonommat lähtökohdat, koska pilkka sattuu karman pyörässä omaan nilkkaan...

Itse olen syntyperältäni "ylempää keskiluokkaa". Uskonnollinen ei perheeni ollut, mutta rahapulasta en joutunut kärsimään. Vanhempieni kotoa muutin 19-vuotiaana mieheni kotiin, ja hänen tulonsa mahdollistivat opiskelun ilman raskaita hanttihommia.

Toisaalta en usko, että rahanpuute olisi minusta vähemmän uskovaista tehnyt. En ole tehnyt mitään kallista uskonnosta johtuen - sisäinen etsintä ei miljoonia vaadi. Ja minussa on ollut sellainen sisäinen uskonnollinen palo pienestä pitäen, että kaivan kyllä aikaa hengellisyydelle vaikka kivenkolosta. Elämä ilman hengellisyyttä ja Jumalaa olisi, latteaa ja kulunutta kielikuvaa lainatakseni, tanssia ilman musiikkia.

Olen itse lähtöisin köyhästä työläisperheestä. Nykyään teen itse töitä keskimäärin 14 tuntia vuorokaudessa.

Muistuttaisin vielä että esi-isieni noitaura huipentui nälkävuosien ajanjaksolle.

Nuoruudessani työskentelin sahalla töissä. Se oli erittäin raskasta fyysistä raatamista siihen aikaan. Tuolla sahalla tapasin ensimmäisen tuntemani teosofin. Vanha, harmaapartainen duunari, jonka kanssa kaiket kahvitauot ja ruokatunnit keskustelimme mm. okkultismista ja ruumiistairtautumiskokemuksista.

Mummoni näki näkyjä. Kasvatti aikoinaan kahdeksan lasta, joista kolme kuoli köyhien olosuhteiden takia.

Hengen köyhyys ei ole seurausta taloudellisesta köyhyydestä. Pikemminkin päinvastoin.

Mutta henkinen laiskuus on seurausta yleisestä mukavuudenhalusta. Ja siitä ettei uskalla eikä halua ottaa elämää omiin käsiinsä. Se on niin helppoa olla ajattelematta mitään ja katsoa vaan mitä paskaa Maikkari suoltaa.

Olen rutiköyhä ihminen vielä rutisevamman köyhästä perheestä, mutta se ei ole koskaan minun henkisiä harrasteitani haitannut. Kirjastot on keksitty! Ja kirjoistahan minä olen enimmäkseen oppini saanut. Aikuisena olen tosin rällännyt sitten rahojani kaikenlaisiin vaihtoehtohistoria-kirjoihin, ja jonkin verran myös "henkisesti kehittävään" kirjallisuuteen, esim. koko Castanedan tuotanto oli ihan "pakko" saada...

Kursseilla en ole lähtenyt juoksemaan koska

a) ei ole rahaa...
b) mitä helvettiä niiltä muka oppii?

Sen verran olen niiden esitteitä plarannut että minusta ne kuulostavat useimmiten rahat pois -paskalta.

Minusta se kursseilla ja muilla "ai kun meillä on kivaa yhdessä" -tapahtumilla elämänsä täyttäminen on hysteeristä ja pinnallista. Kenties ihminen haluaa pönkittää horjuvaa itsetuntoaan osoittamalla että hänpä on Jotakin. Kenties hän on vain yksinäinen, ja hakee seuraa tai jopa partneria sitä kautta. Jokatapauksessa sisällä voi asua suuri tyhjyys. Mutta ei sitä tyhjyyttä voi täyttää kuin omalla itsellään. Mikään asia ulkopuolelta ei sitä tee!

Tärkeintä henkisessä kehittymisessä on kaikki se mikä yleensä ei maksa yhtään mitään! Tutkit itseäsi, meditoit, liikut luonnossa (=meditoit luonnon innoittamana), kenties joogaat tai muuten harjoitat kehoasi jne.

Henk.koht. minusta on suorastaan yököttävää että joku tuhoaa luontoa mennäkseen kurssille leikkimään luonnon kunnioitusta. Kyse voi toki olla puupellosta oikean metsän sijaan, mutta mutta... Hyi helvetti kumminkin.

(Meditoida muuten voi vaikka keskellä työtäkin. Mitä fyysisempi työ, sitä helpompi saattaa olla keskittyä.)

Kiitos vastauksistanne! Oli mukavaa lukea muiden mielipiteitä tästä askarruttavasta aiheesta...

Kuten totesinkin, en tule kovinkaan vauraasta perheestä, eikä lapsuuskaan ollut siitä helpoimmasta päästä. Kuitenkin uskon näiden elämäni vastoinkäymisten vain vahvistaneen henkistä puoltani, joka jo ensimmäisistä muistikuvistani asti on ollut minussa suhteellisen vahva.

Jostain syystä minun on esim. helppo aavistaa tulevia ja ikäänkuin nähdä toisen ihmisen kuoren läpi. Olenkin monesti ajautunut keskusteluun ventonvieraidenkin ihmisten kanssa, joiden sisin on suorastaan huutanut hätäänsä. Myös voimakkaat, enteelliset merkitysunet ovat minulle tuttuja.

Niin hienoa kuin onkin että olen tällaisia syntymälahjoja saanut, on niiden kanssa eläminen toisinaan uskomattoman rankkaa. Joskus heikkoina hetkinäni olenkin halunnut kieltää itsessäni kaiken henkisyyden ja yrittää elää mahdollisimman tunteetonta ja arkista elämää, mutta eipä tuota ole koskaan kauaa kestänyt :)

Siksipä en pysty uskomaan mm. siihen väittämään, että ihmisen henkiset tarpeet tulisivat vasta fyysisten jälkeen, eli vasta kun vatsa on täynnä, alkaa tuonpuoleinen kiinnostaa. Päinvastoin monien köyhien alkuasukaskansojen vahva usko jumaluuksiin todistaa hengellisten tarpeiden peräti vahvistuvan fyysisen puutteen keskellä.

Kuitenkin minua häiritsee tuo "pinnallinen henkisyys", josta Tellukin mainitsi, sillä näitä henkisyydellään päteviä, muita tuomitsevia ihmisiä tapaa surullisen usein. Aivan kuin heidän kohdallaan henkisyys olisi muuttunut materiaksi, jota esitellään kuin uutta urheiluautoa.

Ei voi olla sattumaa, että usein tämänkaltaiset ihmiset tulevat hyvästä perheestä, joka puolestaan tuntuu saavan heidät sokeutumaan monilta arjen realiteeteilta joiden kanssa enemmistön on kamppailtava päivittäin.

No, tämä lienee yksi niistä asioista joiden kanssa on vain tultava toimeen. Ja ainahan voi sulkea korvansa muiden tuomitsevilta puheilta, etenkin jos tuomioita jakelevan sisin tuntuu kumisevan tyhjyyttään.