näitä ajatuksia !
Sietämättömiä,mahdottomia ja sisintä raatelevia.
Tahdon ravistaa nämä repustani ikiajoiksi pois.Tuulen tuivertelemiksi.Repiä irti itsestäni.
Lentäkööt niin kauas etten koskaan enää niitä näe tai tunne.
Se päivä,kun nämä ajatukset alkoivat saada henkeä sisälleen voisi jo painua ikiajoiksi unholaan.
Mitä tälläinen voi olla?
Ihastus, pakkomielle vai kohtalo ?
Tämä on käsittämättömän järjetöntä!
n-m
Sietämättömiä,mahdottomia ja sisintä raatelevia.
Tahdon ravistaa nämä repustani ikiajoiksi pois.Tuulen tuivertelemiksi.Repiä irti itsestäni.
Lentäkööt niin kauas etten koskaan enää niitä näe tai tunne.
Se päivä,kun nämä ajatukset alkoivat saada henkeä sisälleen voisi jo painua ikiajoiksi unholaan.
Mitä tälläinen voi olla?
Ihastus, pakkomielle vai kohtalo ?
Tämä on käsittämättömän järjetöntä!
n-m
Vastaukset 5
Vanhimmat
käsitys tulee kun elämä etenee paikoilla junnaus on käsittämätöntä mut eteneminen takaa käsityksen. tossa vähän mietelauseita
enää kärsiä näistä samoista ajatuksista, mutta kun ne ovat sitä kaikkea: ihastusta, pakkomielle ja kohtalo. Pahinta on ettei saa/osaa ottaa sitä mitä haluaa. Vaikka kaikki muut tunteet lopulta haalistuisivat jää jäljelle se ääneen lausumaton kysymys: miksi? Jokaisesta elämän varrella tulevasta asiasta pitäisi oppia jotakin. Nämä jutut ovat ainakin mulle niitä joita mä en ymmärrä, mitä ne mulle opettaa. Ehkä siksi mä niihin törmäänkin aika ajoin.
Jos ne ovat kaikkea sitä mitä kuvailet, on jotakin jäänyt selvittämättä, ja silloin ne tulevat myöhemmin uudestaan toisessa yhteydessä, ainakin mulle käy niin.
Toivoisin että voisit kaikesta huolimatta hyväksyä, että niin piti käydä. Kyllä, kyllä se tuntuu pahalta... Jos ne repii väkisin irti, lähtee mukana paljon hyvääkin, niin luulen. Anna ajan kulua. Voihan olla niinkin että viimeistä lukua ei ole vielä edes kirjoitettu, vaan se odottaa jotakin... Ole kärsivällinen...
Hetkittäin olen itsekin vielä järjissäni vaikka nämä tekstit ehkä kertovat muuta. Mutta järkikin sanoo että kaikella on aikansa... Jos voisimme tehdä aina niin kuin ohikiitävällä hetkellä tuntuu parhaalta voisi moni hyvä asia jäädä kohtaamatta. Mistä sitä pieni ihminen tietää, mihin tämäkin asia meitä valmistelee?
Minusta tuntuu ihan samanlaiselta, vaikka en ehkä olekaan se jonka vuoksi tuskailet. Yritän silti hyväksyä kaiken mitä vastaan tulee, hyvässä ja pahassa.
Voimia sinulle! Joku kuitenkin ajattelee sinustakin hyvää...
..nimittäin omassa mielikuvituksessani.Juuri noin mukavasti ja lämpimästi :)
(Todellisessa elämässä hän taitaa inhota minua)
Oikeasti hän tuskin tarvitsee mitään mitä näillä palstoilla tuskaillaan.Ja ei kai näiden palstojen tarkoitus olekaan hakea ketään.Eikä niin kukaan saa edes kuvitella.
Ehkä paras anti täällä on se että voi edes vähän purkaa ajatuksiaan.Juuri niitä mahdottomia.. ajatuksia jotka olisi viisainta lukita vaan sisälleen.
Tiettyyn rajaan asti sekin onnistuu mutta tulee hetkiä jolloin ne vaan vyöryy yli.Kun voisi vaan olla ja pysäyttää ne.Antaa niiden rauhassa hiipua pois.
En vaan pysty.Ja se kun ei pysty johonkin minkä tietää olevan ihan parhaaksi itselleenkin,se aiheuttaa hirveän ristiriidan sydämessä.
Ja se kun ajatukset ovat niin lähtemättömissä,saa itsensä kuvittelemaan juuri sitä mainitsemaasi "tarkoitusta".
Miksi kohtaisit jonkun joka pelkällä läsnäolollaan saa sinut ihan pois tolaltaan.Jos se olisi yhdentekevää?
Ja miksi tuntee niin vahvasti vaikka ei olisikaan mitään muuta kuin se läsnäolo.
Tietääkö sinun "hän" tunteistasi vai onko sinunkin tilanteesi mahdoton ?
että tietää, jos on vähänkään eksynyt tänne... Sen verran olen itse tänne "avautunut". Vaikka se onkin tuuleen huutamista. Mutta niinkuin sanot, parasta täällä on purkaa ajatuksiaan, sellaisia joista ei voi edes kuvitella puhuvansa kenenkään kanssa. Paitsi ehkä "hänen", mutta kun se tilanne on juuri niin mahdoton.
Puhuminen olisi parasta terapiaa, sen jälkeen tämä kirjoittaminen. Hyvää täällä on se että voi joskus saada ihan asiallista palautettakin. Vaikka noita trolleja sitten riittää, niinkuin tänään.
Itseasiassa tämä vastaaminenkin on terapiaa. Jollakin tavalla saa kiinni omista tunteistaan ja voi ihan livenä "jakaa" omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Jos nää asiat olis aina kaikille helppoja, ei maailma olis tulvillaan kirjoja, biisejä, leffoja jotka pyörii tän saman teeman ympärillä. Eikä mikään niistä kuitenkaan anna valmista tai edes käyttökelpoista ratkaisua just omaan tilanteeseen.
Ihastuminen sinänsä on jännä prosessi. Jokin toisessa, ventovieraassa ihmisessä säväyttää. Sitten jos tämä vielä vastaa katseisiin, olet jo melkein myyty. Sanaakaan ei tarvitse vielä tässä vaiheessa vaihtaa. Tähän asti kaikki on vielä hyvin. Sitten kun yrität seuraavaan vaiheeseen eli puheväleihin, alkavat ongelmat. Toinen ei yllättäen vastaakaan kontaktiyrityksiin mitä moninaisimmista syistä. Tai et itse tajua vastata. Tai sitten olet jo päässyt puheväleihin ja käykin ilmi että toisen kiinnostus menikin jo ohi. Tai että olet jo jonkin aikaa ollut tuon ihastuksen kanssa ja toisen tunteet kuolevat. Kaiken tämän olen kokenut, ja kaikki tämä täytyy näköjään harjoitella uudelleen... Siinähän sitten olet sydän karrella ja tuskailet omien tunteittesi kanssa. Tähän ei sitten auta edes ikä tai elämänkokemus!
Kai tämä on sitä "toisen posken kääntämistä" - mene tiedä. Ehkä jotkut meistä vaan osaa paremmin varoa haavoittamasta itseään, mutta ei tunteettoman ihmisen osakaan houkuttele.
Näin ajattelen nyt, sen lisäksi mitä kirjoitin aiemmmin.
Koeta kestää! Edelleenkin joku varmasti ajattelee hyvää sinustakin!
meistä jokaisen "hän" kuvitelmissa. Totuus taitaa vaan olla se, että täällä on helppo kirjoittaa noin. Mutta tosielämässä tuollaisten asioiden sanomiseen menee usein pitkään. Kariseeko tunteet, kun unelmien mies/nainen puhuukin jostain täysin arkisesta... liikenneruuhista? Minulla ei, koska vaikka täällä tunteilen ja häntä uskon rakastavani, olen silti realistinen romantikko. En edes oleta kauniimpien tekstien olevan "hänen". Hänhän on mies, ei kai hän lupaa tähtiä taivaalta...vielä ainakaan. Luulen, että nytkin puhuisi jotain hyvinkin arkista ja minä silti tuijottaisin lumoutuneena häntä.