Jo on taas viikko jotenkuten pärjäilty ja jaksettu- alkaa olla takki tyhjä! Tällä palstalla sataa kuraa niskaan kommentista kuin kommentista, vaikka on olevinaan mielipidepalsta.. Mulle tää on aina koetos jaksaa puolisoni lasta joka toinen viikko, mutta helpotus, kun tajuaa loppuviikosta että taas vaan selvittiin.. Ei ole häpeä tunnustaa, että ei pidä lapsista, mutta silti voi yltää niiden kanssa ns. minimitason edellyttämään normaaliin kanssakäymiseen. Kaikki muu mikä sitten kumpuaa lasketaan plussaksi. Tsemppiä muillekin jos olette kokeneet samaa!
Enää yksi yö-
IHANAA!
231981
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Joudun itse kestämään avomieheni lasta joka ikinen päivä ympäri vuoden, koska hänen äitinsä on jättänyt lapsen! Hirvittävän raskasta kestää, joten olenkin päättänyt pikku hiljaa irtaantua suhteesta. Oma lapseni on vähän väliä isällään. Maailma on tolleroita täynnä.
On muksua ja miestä talo täynnä. Yläkerrassa olis vielä vapaa huone et voisin majottaa mieheni ex vaimonkin sinne!
niin meille ex-vaimo tosiaan pukkaa juhlimaan lapsen rippijuhlia!!! Vaikka muuten ei pidä mitään yhteyttä, niin olettaa että minä kuotasen juhlat ja sitten tyyrää tulemaan lihoinensa minun kotiini ja avoukko vaan uunona, suu auki, miettii, että näin ne asiat menee. Voi pyhä sylyvi, että lähen kauas.
Eikös se lapsi ollut ennen sinua???
Että ärsyttää tommoset akat, kun se on pakko ottaa se mies, jolla on lapsia ja sit kohdella sitä lasta, kun paskaa!!!
Jos ei tykkää, niin se on ok, mutta se on myös lapsen koti ja se lapsi oli (tätä faktaa ei voi muuttaa)ENNEN SINUA! Ei siellä voi elää, jos joku ämmä vihaa päivästä toiseen. Olisit ottanut miehen, jolla ei ole lapsia.
Ja tämä sama kaikille muillekin keskusteluun osallistuneille! Sitä asiaa olisi voinut ajatella vähän aikaisemmin.
ei näytä katkerilta nyksiltä laantuvan. Nyt jo lapsekin vedetään mukaan! Sairasta.
kans muoto elää, mutta itse olen valinnut ja toistaiseksi kestänyt. Puntarointia tein alkuun, ja teen joskus heikkoina hetkinä vieläkin. Vaaka toistaiseksi pysyttelee tähän nykyiseen elämänmuotoon kallistuen. Olen sanonut kaikille lähipiirini tuleville "pikku-Rouville", että miettikää vakavasti ainakin 2x kunnes aloitatte suhteen puolisoon, jolla on ennestään lapsia. En sanois, että kaikki on raskasta, mutta järjetöntä joustavuutta ja ymmärrystä vaatii. Ja tokihan se aurinkokin sitten välillä pilkistelee, joskus jopa porottaa.. Asiassa aina myös se laita, että usein siinä on myös säätämässä se lapsen äippä, joka on tältä palstalta lukemieni tarinoiden mukaan joskus varsin hankalakin.. ;) Minäkään en ole lapseton, joten tiedän mistä puhun, mutta oma tyttäreni on jo omillaan. Tämä skidi 9v., eli runsaasti on vielä aikaa jäljellä kehittää/kehittyä. Sen jälkeen kun tein selväksi sekä yhdessä että erikseen miehelleni ja exälle mitkä järjestyssäännöt MEIDÄN kodissa vallitsee, ja mitkä rajat ym. koskee lasta näinä aikoina ja minä myös osallistun tämän lapsen kasvatukseen omalta osaltani on silmille hyppimiset vähentyneet. Lapseenkin suhde parantunut ja lisännyt ymmärrystä puolin ja toisin. Enkä puhu mistään hitlermäisyydestä, vaan esim. nukkumaanmeno-ajat, läksyt, omien jälkien raivailu ja kaikkea tätä rataa. Joskus joku jopa kuvittelee saavansa meistä "äitipuolista" mainion kuljettajan kouluun/harrastuksiin, siivoajan, tiskarin ja ties minkä. Ja niin saikin- ainakin meillä, mutta samalla tuli koko paketti. Ja tämä toimii meillä, eli älkööt nyt kukaan vetäkö herne-maissimixiä herkkään nenäänne.. Mutta lähdenpä tästä prätkän selkään ja nautin huomenna alkavasta "omasta ajastani" kaksin mieheni kanssa!
>Ei ole häpeä tunnustaa, että ei pidä lapsista, mutta silti voi yltää niiden kanssa ns. minimitason edellyttämään normaaliin kanssakäymiseen.>
Jollet pidä lapsista, niin miksi menit sellaisen ITSE tekemään? Ei ymmärrä.
On se kumma juttu, kun ei mielipidettään saa ilmaista rauhassa etteikö heti kaikki ole suolistamassa elävältä. Onneksi halusinkin keskustella nimenomaan samoin tuntevien ja kokevien kanssa. Tässä nyt kukaan ei ole katkera EIKÄ vihaa lapsia, eli metsään meni nuo kommentit! Tässä uusperheiden luvatussa maassa, ei voi vain enää lähteä soveltamaan ydinperheen mallia ihan joka perheeseen, koska rakenne muuttuu heti, kun se isä ja äiti päättää erota. Ja loppuelämänkö nämä kaksi sitten tahoillaan viettää itsekseen ilman oikeutta uuteen kumppaniin? Sanoisin aina, että kritiikki rakentaa ja ihminenkin on kehityskelpoinen. Jos minäkään en purkaisi tuntojani olisin ehkä enemmänkin juuri se kylmä ja välinpitämätön, kuin nyt saadessani kehittää meidän perhettäni yhdessä sen jäsenten kanssa.
Oikaisen vielä sen verran, että minun tapauksessani koti on minun OMA KOTI (ei siis lapsen ja sen vanhempien aikoinaan asustama), johon mielestäni kyllä saan luoda järkevät säännöt, jotka mieheni ja lapsen äitikin on hyväksynyt. Tämä tekee osaltaan siitä myös sen KODIN, jossa tämän lapsen on mukava asustaa ja olla. Itsekin kertoo viihtyvänsä paremmin meillä kuin omassa kotonaan äitinsä kanssa.
Minun mielestäni rajat ovat myös rakkautta ja yhteiset pelisäännöt välttämättömia myös lapselle lapsena kuin vanhempana aikuisilla omat vrt. esim. työpaikoilla. Haluaisitko Sinä, että lapsesi on aamulla väsynyt kouluun lähtiessä, opiskelu kärsii valvoessaan niin pitkään kuin mieli tekee? Kulkee rikkinäisissä likaisissa vaatteissa pesemättömänä? Syö pikaruokaa kun ei tiedä ravitsevasta kotiruoasta mitään? Jaa, minä en halua. Vaikka lapsi ei ole ns. oma, haluan kuitenkin tällä ja kaikella muulla lisätä lapsen hyvinvointia. Eikö kiinnostus lasta kohtaan ja hänen parhaansa ajattelu ole lapsen oikeus ja vanhemman velvollisuus? Se, joka näitä laiminlyö haluasin tietää mikä hänen diagnoosinsa olisi täällä?? Varmasti jokainen meistä on joskus väsynyt ihmissuhteisiin, lapsiinsa, mutta sen tiedostaen, ja omaa aikaa ottamalla ei mielestäni ole mikään rikos. Ja minulla alkaa vapaaviikko, joten olen sen ansainnut!
myös se, että "uusilla naisillakin" on negatiivisia tuntemuksia. Eri asia on tietenkin se, kuinka näyttää ne lapselle. Mielestäni on aikuisuutta olla näyttämättä mitenkään. Tunteilleen ei silti mahda mitään.
Sanotaanko näin, että kyllä se äiti- ja lapsipuolen suhdekin tulisi toimia vastavuoroisesti. Jos lapsi on päättänyt olla tulematta toimeen äitipuolen kanssa ja käyttää kaiken aikansa sen esille tuomiseen, ei voi olettaa että äitipuoli tuntisi pyyteetöntä rakkautta lasta kohtaan. Silti täytyy kyetä käyttäytymään fiksusti.
sanomattakin selvää, että ei lapsi ole mikään eikä minkäänlaisten tunteiden kaatopaikka. Eli kyllä minä ainakin osaan pitää tästä huolen. Ja luulisin, että tästä kertoo myös lapsen käytös, jos näin ei olisi.
Alkuperäisen viestin punainen lankahan oli, että vaikka en kykene rakastamaan mieheni lasta ainakaan 100%:lla , niin voin silti VÄLITTÄÄ, PITÄÄ ja ehkä myöhemmin myös rakastaa. Ja jos tällä yllän tuohon vaadittuun minimitasoon, jonka jälkeiset positiiviset asiat ovat vain plussaa, niin tämäkö tekee minusta lapsenvihaajan? Jo en ymmärrä! Silläpä tämän kuvion kiemurat ymmärtävätkin vain ne, jotka ovat joutuneet vastaanlaiseen asetelmaan.
Tämä lapsi on kuitenkin minua kohtaan mukava, kunnioittava ja arvostava, eli siitä ei ole kysymys. Elän kuitenkin elämää erilaisessa muodostelmassa kuin lapsi olisi minun biologinen lapseni.
Haluaisinkin sanoa Teille hyvät "lapsienne biologiset äidit", että minun tapauksessani lapsella on Äiti = EX, joka tätä nykyä tajuaa mistä on kysymys, ja arvostaa sekä minua että mieheni lapsen meillä vietettyä aikaa ja kaikkea mitä se pitää sisällään. Eli oliskohan taas kysymys siitä, että meidän on prosessoitava omat tunteemme entistä puolisoamme kohtaan loppuun, niin silloin vasta voi kuvaan astua uusi, ennakkoluuloton ja toista ihmistä kohtaan syntyvä arvostus ja luottamus myös vanhempina ja kasvattajina. Näin ainakin meillä. Ja vielä kun kuvaan astui Äidille uusi mies, niin tilanne ainakin vain parani. Onnen suon hänellekin vaikka ei mieheni kanssa onnistunutkaan!
Perheytyminen vie aikaa.. Monenlaisia tuntoja tulee matkan varrella. Minulla oli ainakin aluksi mahdoton pyrkimys rakentaa ihanneperhe, mutta kun aikaa kului huomasin ettei se niin vain onnistu. No, tietenkin jos kaikki olisi ollut ja tehnyt kuin minä suunnittelin.. Omat lapset olivat tosi rasittavia, ei ollenkaan sellaisia esimerkillisiä kuin toivoin. Miehen lapset taas tosi omituisia nyhväkkeitä, ei oikein millään saanut kiinni niiden ajatuksia. Mieskin välillä jaotteli sinun ja minun lapsiin.. Ja pyrki aivankuin tahallaan sekoittamaan minun hienon kasvatusprojektini. Ja että olinkin väsynyt kun ei onnistunut. Siitäpä sitten aloittelimme öiset juttutuokiot mieheni kanssa. Sain purettua sen mielipahani omasta riittämättömyydestä ja ei-aina-niin-rakastavista tunteista lapsia kohtaan. Ei tarvitse olla täydellinen äitinä, on tosi hyvä kun pääsee minimirajalle tykkäämisissä. Näitä tunneasioita kun pyörittelen mieheni kanssa huomaan hyväksyväni itsessäni myös negatiivisia ajatuksiani/tunteitani.
Kiva lukea noin rehellistä tekstiä. Lohdullista havaita, että niitä negatiivisia tunteita toisen lapsia kohtaan on muillakin uusäideillä. Melkoinen keitoshan se on, kun äkkiseltään lyödään isomman porukan hynttyyt yhteen. Voimia ja aurinkoa kaikille minimirajan alapuolella taaplaaville:))
jo aika isoja kun muutettiin yhteen, joten oikeastaan en mikään äitipuoli olo kokenut koskaan olevanikaan, vain isän uusi kumppani, joka asuu samassa. Elämä on jo siinä mallissa et jonkun vuoden päästä jäädään kahdestaa tähän asustelemaan, mutta monenlaista asiaa tähänkin perheeseen mahtuu, kuten kaikissa perheissä.
Molempien lapset ovat asuneet perheissä, joissa on muodostunut omat tavat ja käytännnöt, vanhemmilla on ollut omat kasvatusperiaatteet. "Ydinkodissaan" molempien lapset ovat ehkä joutuneet kokemaan riitoja, nähneet miten asioista ratkotaan. Molempien perheissä äidin/naisen rooli on muodostunut omanlaisekseen.Keskustelukulttuuri on ollut erilainen.Ja mielestäni sitä pitää kunnioittaaa, vaikka toisaalta on sitten nekin säännöt, mitä tässä perheesä tehdään.Niiden sovittamisessa on sitten joskus probleemaa, ei kuitenkaan riidaksi saakka.Meillä molempien lapsia kohdellaan samalla tavalla, on selvää, että jo lähes täysi-ikäisiin lapsiin ei vo tulla sellaista "tunnesidettä" kuin mitä omiin, mutta silti voit olla se aikuinen, johon voi luottaa ja myös siihen että kun ja jos elämä kolhii, koti on se paikka, josta saat tukea.Ja jos arvostat nykyistä kumppaniasi, otat huomioon sen miten hänen lapsiaan kohtelet.
... meillä mieheni lapsilla ei ole biologosta äitiä kuvioissa mukana käytännössä lainkaan, joten sekin asettaa omat haasteensa.
Nämä negatiiviset tunteet puolison lapsia kohtaan taitavat olla paljon yleisempiä kuin luullaan?
Voiko niille oikeasti tehdä jotain, meneekö äitipuolen mustasukkaisuus lapsille ohi ajan myötä? Meillä äitipuoli on tehnyt selväksi, ettei siedä noita kahta murkkua. Lapset ovat olleet siellä tosi kilttejä ja varoneet mitenkään ärsyttämästä helposti raivostuvaa nyksää, isäkin myöntää sen. Nyt ovat lasten suhteet isään tosi kovalla koetuksella, ja se on lapsille tosi rankkaa.
jokaisella on joskus negatiivisia tunteita lapsia kohtaan, jopa omiansa... ;o)(Itsellä kaksi murkkua!)
Et kertonut että onko ex-miehesi uusikolla ollenkaan omia lapsia, sekin saattaa vaikuttaa asiaan jos murkkuikäisistä ei ole minkäänlaista kokemusta?
Itse olin edellisessä avioliitossa aluksi mustasukkainen mieheni tyttärelle mutta näin jälkikäteen ajatellen laitan sen täysin lapsellisuuden piikkiin, se meni ajan myötä ohitse. Nyt on ikää ja "viisautta" (?) sen verran että tajuan sellaisten tunteiden olevan täysin turhia, tulen mainiosti toimeen nykyisen mieheni tyttären kanssa!
Ex-mieheni tyttären kanssa pidän yhteyttä viikoittain, hänen lapsilleen olen mummi.
Toivottavasti exäsi nyksä oppisi hillitsemään itsensä edes lasten aikana, lapsille ei varmaankaan ole mukavaa mennä paikkaan jossa huudetaan ja raivotaan!
Niin, kyllähän minä itsekin välillä uhkaan myydä lapset kirpputorilla. ;)
On "uusi" yhteinen lapsi siellä nykyään, mutta sepä tuntuu vain pahentavan tilannetta.
Meillä oli aikoinaan kovasti riitainen ero eksän kanssa, rahasta ja kaikesta. Mutta siitä on jo vuosia ja kaikki ovat jo asettuneet uuteen elämäänsä.
Uusikko jo heti alussa vaikeutti isän ja lasten tapaamista, vaikutti mustasukkaiselta isän ajasta.
Lapset menivät sinne kuitenkin avoimin mielin ja valmiina tutustumaan uuteen ihmiseen, mutta eipä ole metsä vastannut. Karmivia juttuja.
Tässä jo tiikeriemo mun sisällä herää...
Nyt on isätapaamissa tauko toistaiseksi, sekä äitipuolen että lasten aloitteesta.
Isä pyörii siinä välissä yrittäen olla kaikille mieliksi.
Välillä mietin, että minkälaisen vätystossukan kanssa sitä on tullutkin tehtyä lapsia.
Helmi, näytitkö mustasukkaisuuden tytölle suoraan, pystyittekö púhumaan asiasta? ILmeisesti teillä välit kuitenkin korjaantuivat, jos mummiksikin pääsit. ;)
harmi tosiaan että lapsesi sekä miehesi ovat joutuneet tuollaiseen välikäteen uusikon kanssa, kyllä heillä pitäisi olla oikeus isäänsä! Ymmärrän hyvin tuon "sisäisen tiikeriemosi"!
Tuo sinun exäsi tosiaankin vaikuttaa sanojesi mukaan vätystossukalta, jos on heti alunperin antanut uuden naisensa vaikuttaa isän ja lasten tapaamisiin! Kenelläkään ei ole sellaiseen oikeutta!
Enää en kovin hyvin muista, kuinka mustasukkaisuuteni aikanaan näytin, siitä ajasta on vierähtänyt jo yli 20 vuotta. (Mikä muuten näyttää aivan kamalalta kirjoitettuna...Aivan seniili en kai kuitenkaan vielä ole..). Tyttö oli siihen aikaan niin pieni ettei siitä varmaankaan hänen kanssaan keskusteltu, ex-mieheni kanssa sitäkin enemmän! Mustasukkaisuutta kesti molemmin puolin ehkä vuoden tai vähän yli, ja sen jälkeen tulimmekin jo hyvin toimeen. Eli järki siis jostain loppujenlopuksi päähäni tuli!
Jälkeenpäin hän on kiittänyt minua siitä kuinka välitin hänestä, opetin laittamaan ruokaa ja annoin hänelle rajat, vaikka se murkkuikäisenä harmittikin. (Röyhistää molempia rintojaan... =o)
Ihan lapsiasi ajatellen; voisivatko he nähdä isäänsä jossain muualla kuin hänen kotonaan, esim. kahvilassa tai muussa paikassa? Tuntuu julmalta pitää heitä vanhemmastaan erossa pelkästään yhden ihmisen takia!
Siis tapaamisten järjestäminen muualla.
Mutta lapset ovat pettyneet isäänsä, tosissaan loukkaantuneet siitä, että isä ei pidä heidän puoliaan. Eivät siis ole kovin kiinnostuneita, tai "joustavia".
Ehkä tämä tästä, tänä keväänä tilanne on vain jotenkin kärjistynyt.
Poika kysyi tämän sotkun alettua, että kuka heidät ottaisi, jos mulle tapahtuisi jotain. Oli sitä mieltä, että isän luo ei ainakaan voisi/saisi mennä.
Nyt kyllä exäsi pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, ja yrittää saada lasten luottamus takaisin! Tosin tässä vaiheessa kun lapset ovat jo murkkuja, se saattaa olla vaikeaa. Tuossa iässä kun kaikki on niin mustavalkoista.
Varmasti aika karmivaa kuultavaa, jos lapsi joutuu miettimään asuinpaikkaansa siltä varalta että äidille jotain sattuu! Mitä jos kertoisit tuon exällesi, ja myös hänen uudelle vaimolleen? Jospa he siitä "heräisivät" ja tajuaisivat mitä tekevät lapsille.....
Toivon teille kaikkea hyvää, toivottavasti saatte asiat selvitettyä!
Myös itse olen lapseton. Aviossa olemme olleet kuusi votta ja yhdessä 8v. Miehellä kolme lasta 22v, 16v, 11v. Kahden viikon välin lapset ovat meillä. En ole koskaan heitä rakastanut eikä vihannut. Alusta lähtiessä olen itselle tehnyt selväksi että mies ja lapset ovat yksi ja sama paketti asuvat siis lapset missäpäin suomea tahansa. Ovat olleet fiksuja. Nyt tyttö on isompi ja olen huommanut että hän on muuttumassa mulle kiukuseksi ja myös mustasukkaseksi.
Olen kuitekin huolissa siitä kun tyttö kasvaa oikean murrosikka.Olen kyllä lapseton ja sitekin en ole yhtään-ihan oikeasti lapsia komennelut ja tekemäni ruuatki ovat kelvanneet.Olen tietoneen siitä että vielä tänäse päivän saakka mieheni eksä nimittelee mua.Mieheni on suhtautunut lasten läsnä olleessa minuun kunniotavasti.Minu kuitekin pitettään noitaksi "avioliiton rikkujaksi" Pelkään että asiat vielä voivat hankaloittua. On vielä 7vuotta ja lopuelämää.
Tytön puheistä olen huomannut muutaman kerran halveksuva sävyä.Olen itse eestilläinen se varma huomaaki kirjoutusvirheistä.Esim. Tyttö otti kirjahyllystä kuvan missä oli Eesti kaupunki ja sinne oli kirjoitettu isolta VILJANDI. Tyttö kyseli isältä että missä se on? Isä vastasi- Eestissä ja siitä näin sivust kun pyöritti päätä sanoi epämääräsi sanoja äh-uih ja heitti lattialle. Se oli pikkuseikkä ja nyt kyselenki pelkäänkö liikakin sitä murrosikä?