Muuttoajatuksia

Ymmärrän Sinua, mutta kehotan todella harkitsemaan ratkaisuasi tarkasti mitä varmaan olet tehnytkin. Nostan hattua, että olet jaksanut näinkin pitkälle, ja varmasti olet ollut hyvä ÄITI kaikille erikseen ja yhtäaikaa. Olisiko se mikään ratkaisu, jos muuttaisitte ns. neutraalille maaperälle- kotiin joka olisi alusta asti miehesi kanssa yhteinen?
Minulla ainakin mies ymmärsi, kun sanoin etten halua nukkua samojen seinien ja kattjoen kanssa, kuin missä joskus ovat olleet yhdessä. Sisustustyylikin oli kovin erilainen..
Niinpä ostimme uuden ja ison talon, josta löytyy huone jokaiselle. Tämä nyt oli vain yksi vinkki. Toivotan Onnea mitä ikinä päätätkin!

jotta hekin säästyvät puheilta ja tavoilta mitä sun lapses heille opettaa! Näin pelastat oman ja toisen lapset. kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Hyvä päätös molemmin puolin.

Talo on lasten KOTI jossa he elivät onnellisena vanhempiensa kanssa, ennen eroa. Sä oot vain käypäläinen äpäräsi kanssa. Sua ei tarvitse kunnioittaa ja sulla ei ole sananvaltaa oikeisiin lapsiin.

Näin todennäköisesti miehen ex ajattelee ja syöttää samaa potaskaa myös lapsilleen.

Sinuna miettisin tosissaan haluako jäädä piian ja toisen luokan kanssalaisen osaan.

Jos myytte talon ja ostatte uuden talon, niin silloin näiltä ex lapsilta menee tuo etu joka heillä nyt on. Kaikki ovat silloin samalla lähtöviivalla ja saman arvoisia.

Voin hyvin kuvitella tuntojasi. Olen itsekin muuttanut mieheni luokse lapsineni. Talo tosin oli ollut vain miehelläni, mutta paikkakunta ja tuttavat siinä sivussa olivat jo ex:n ajoilta. On vaikeaa löytää se oma tilansa, pysyä omana itsenään mielistelemättä tai yrittämättä liikoja siis luottaen että minä itsenäni riitän ja olen hyvä. Lapsia meillä on molemmilla ja asuvat kaikki meillä. Voi sitä sapelien ja kilpien (kuvainnollisesti) kolinaa arjessamme. Tuntuu, ettei lapset välillä tule millään toimeen keskenään. Ja välillä tuntuu, että minulla leviää pää. Omat lapset ei useinkaan osaa olla ihmisiksi ja miehen lapset välillä tuntuvat pelkäävän minua kun pidän kuria... Mutta tasapuolisesti kaikille. Mies minulla on mainio. Välillä raivostuttava. Mutta aina kaikista on voitu keskustella ja hän sanoo, että on itse tämän mylläkän halunnut. Vuosien päästä kun katsotaan, niin haikaillaan vielä näitä aikoja, usko vaan!

Minusta se on luonnollista, että itsestä tuntuu, että välillä (tai koko ajan) ei jaksa, ja että olisi helpompi olla yksin oman lapsen kanssa ja kasvattaa se omien periaatteiden mukaan. Saisi olla rauhassa, lapsi olisi vapaa toisenlaisen perheen vaikutuksilta, puhetyyleitä ja tavoilta ja sensijaan saisi sinun täyden huomiosi. Ja sinä itse välttyisit riittämättömyyden tunteilta, joita saa, kun yrittää niin kauheasti sopeutua uusioperhe-elämään kaikkine kompromisseineen. Minä olen miettinyt näitä asioita myös kohdallani monelta eri kantilta, eläen uusioperheessä äitinä. Olen ajatellut mm. sitä, että ydinperheessä eläessä sai vapaasti olla ikionnellinen tai kauhean pahalla päällä, eikä kukaan siitä ollut moksiskaan. Se kuului elämään niin aikuisilla kuin lapsilla. Nyt uusioperhe-elämässä jos kiukku, väsymys, tympäännys kohtaa itseäni, niin tuntuu ettei se ole niin itsestään selvää ja oikeutettua päästää tunnetta pinnalle, antaa hetken roihahtaa ja sitten olla taas oma itsensä. Ainakin itse itseään alkaa arvostelemaan, jos kukaan muu ei ennätä. Ja sellaisina aikoina kun puolison lapset ovat meillä omieni kanssa, niin välillä tuntuu kuin olisin kylässä jossain, jossa en oikein tiedä mitä tekisin. Minulle ainakin tulee aika ajoin surullinen olo kaikesta tästä, ja sitäkin surullisempi, kun tiedän, että en oikeastaan voi muuta kuin tarkistaa omia asenteitani. Olen sitä mieltä, että lapset kyllä sopeutuvat paremmin kuin mitä me vanhemmat luulemme, eivätkä lapset saa niin paljon huonoja vaikutteita tai muuta pahaa, kuin me hädissämme pelkäämme. Päinvastoin - lapset oppivat ainakin jakamaan ja hiovat sosiaalisia taitojaan. Voisi jopa ajatella, että lapset saavat oikeinkin rikkaan lapsuuden ja nuoruuden, kun niillä on monenlaisia aikuisia ympärillään mallina ja joiden kanssa he voivat asioista keskustella. Tärkeää olisi kuitenkin kuunnella itseä ja sisintään, sillä elämä on lyhyt ja se kannattaa elää siten, että omassa sisikunnassa on hyvä olla ja itse elää tyytyväisenä omiin ratkaisuihinsa nähden. Siitä se hyvä olo ja onni leviää myös ympäristöön.