Tarina pienestä karhusta

Ehkä tuo pieni lipuessaan joen uomaa tunsi jälleen piston rinnassaan. Se laski päänsä veden alle ja katsoi kuinka joen mukanaan kuljettamat lehdet vilahtelivat ohitse. Joki antoi niille vauhtia ja pyöritti niitä kauniissa karusellissaan. Tuo pieni temmelsi vedessä lehtien lailla kuin olisi viettänyt elämänsä parasta hetkeä. Elokuu joella tuntui siitä aina yhtä hienolta. Oli kuitenkin jotain mitä tuon pieni ei ollut vieläkään ymmärtänyt, vaikka olikin viettänyt useita elokuisia aamuja ja iltoja pohtien samaa. Se nousi vedestä ja siirtyi rantaa pitkin hieman edempänä olevalle kivelle loikoilemaan. Tuo kivi oli pienen mielestä tämän joen paras paikka. Siihen saattoi jäädä makoilemaan tunneiksi, olipa siinä joskus istunut päiviäkin. Tosin välillä oli pieni silloinkin käynyt pulahtamassa ohi laskevassa vedessä. Istuminen kun ottaa ajoittain voimille. Ei niin että pieneltä olisi voimaa puuttunut vaan joskus tuntui että vesi, paitsi kasteli myös antoi uuden alun. Kivi oli melko kookas ja puoliksi sammaleen peitossa. Sammaleinen puoli oli lähempänä metsää ja sille kohdalle rannan tuuheat puut antoivat varjonsa. Mitä mainioin paikka torkahtaa vaikka pidemmäksikin aikaa. Tosin silloin tällöin oli käynyt niin että pienen levätessä sammaleella oli se nähnyt niin kirjavaa unta että oli kierähtänyt kiven sileälle, sammaleettomalle puolelle. Tuo puoli kivestä tuntui alla toisinaan vakaalta kuin läheinen kallio, se oli muuten paikka josta pienen mielestä näki pidemmälle kuin mistään muualta. Toisinaan kun ylhäältä oli pudonnut vettä tuo sileä puoli muuttui niin liukkaaksi että siinä pysyminen vaati erityistä tarkkaavaisuutta. Sileä puoli tuntui pienestä mielenkiintoisemmalta ja useimmiten se viettikin aikaansa kiven sileällä puolella. Sileä puoli oli myös hyvin salaperäinen ja tuo salaperäisyys oli vain omiaan lisäämään pienen kiinnostusta siitä. Muista joella kulkevista pienen ajanvietto kivellä saattoi näyttää oudolta ja ehkäpä ajantuhlaukseltakin mutta pienellä kun ei ollut kiire minnekään. Se mikä teki sileästä puolesta niin kiinnostavan paljastui vasta kun uskaltautui katsomaan sileän puoleisen reunan yli joen pintaa. Joen pinnassa pieni näki kuvansa joka oli liikkeessä samoin kuin joki paitsi että kuva ei liikkunutkaan samoin kuin lehdet jotka pinnalla keinuen lipuivat eteenpäin. Se vain oli paikallaan, vaikka olikin liikkeessä. Pieni kumartui reunalle ja katsoi veteen, kumartui taaksepäin ja taas eteenpäin. Tuo tuolla vedessä tuntui katsovan aina samaan aikaan kuin pienikin. Perin omituista, pieni tuumi mielessään. Omituista mutta kuitenkin niin mielenkiintoista, jotain salaperäistäkin siinä oli. Toki pieni tiesi että hän näki saman kuvan katsoessaan veteen missä kohtaa joenuomaa tahansa. Tuolta kiveltä katsottuna se näytti kuitenkin paljon selvemmältä. Eräänä päivänä pienen matkatessa joenuomaa se tunsi jotain outoa, jotain mitä ei ollut ennen tuntenut. Tuo jokin tuntui niin tutulta mutta silti se ei tiennyt mitä tuo tunne oli. Pieni pysähtyi ja katseli ympärilleen aivan kuin joku olisi katsonut sitä jostakin, jostakin piilosta jonne pieni ei nähnyt. Ikävä kivestä, tuosta sammaleisesta mutta samalla niin sileästä paikasta jossa pieni viihtyi, hiipi hiljalleen mieleen. Samassa pieni huomasi joen toisella puolella jotain joka sai sen innostumaan. Rannalla, sileä, sammaleinen, lähes täydellinen. Lyhyen matkan päässä sijaitsee koski jota pitkin pääsisi helposti ylittämään joenuoman. Innostuneena pieni lähti tarpomaan kohti koskea samalla miettien, olisiko samanlaisia kiviä paljonkin tällä joella. Ylitettyään joen pieni suuntasi kulkunsa takaisin päin kohti kiveä. Lähestyessään paikkaa jossa kivi sijaitsi pienen valtasi jälleen tuo outo tunne. Sitten pieni huomasi jotain. Jotakin millaista se ei ollut koskaan ennen joella nähnyt. Kivelle oli pienen kiertäessä tällä välin saapunut joku muu, kuin pieni, mutta erilainen, miten erilainen sitä pieni ei osannut sanoa. Pienestä tuntui kuin unelmat olisivat romahtaneet, unelma torkuista tuolla sammaleisella puolella kiveä, salaperäinen hetki tuon kiven sileällä puolella. Pieni pysähtyi ja jäi katsomaan kiveä. Kivi oli menetetty, kivellä oli toinen pieni. Kivi jäi kuitenkin pienen mielestä nopeasti, olihan hänellä omakin kivi vähän etäämmällä saman joen varrella, paikassa joka oli pienelle tuttu ja jonka pieni tunsi omakseen. Tuo toinen pieni kivellä oli paljon mielenkiintoisempi. Siinä oli jotakin vielä salaperäisempää kuin hetkessä jonka kiven sileämpi puoli tarjosi. Toinen pieni katsoi kiveltä puiden sekaan nähden saman. Pieni mietti näkemäänsä ja lähti kuin joen kuljettama lehti kohti toista pientä mutta kuitenkin kulkien etäällä rannasta välttäen loukkaamasta aluetta jonka tunsi kuuluvan kiveltä katselevalle toiselle pienelle. Pieni jatkoi kulkuaan ja niin lähellä kuin suinkin uskalsi, pysähtyi se hetkeksi ja katsoi kohti rantaa, kohti kiveä ja lopulta toista pientä kivellä. Pieni tunsi rinnassaan piston, piston jollaista se ei ollut tuntenut koskaan aiemmin. Tunne joka valtasi pienen jo aiemmin palasi takaisin entistä voimakkaampana, nyt se tiesi mistä tuo tunne oli. Vaikka ei silti tiennyt mikä tuo tunne oli, se tiesi että kivellä istuvalla toisella pienellä oli jotain tekemistä tuon tunteen kanssa. Pieni otti askeleen lähemmäs kohti kiveä. Toinen pieni nousi kiveltä ja otti myös askeleen eteenpäin. Tuo hetki tuntui kuin koko metsä olisi ollut täysin ääneti, vain nuo kaksi pientä ja tuo hetki. Jotain tapahtui, tuo hetki särkyi kuin joen pinta sen kohdatessa kosken. Etäämmältä metsästä kuului hirmuimen oksien rymistys, jotain lähestyi, hyvin nopeasti ja hyvin äänekkäästi. Toinen pieni perääntyi heti takaisin kivelleen ja pieni kääntyi ihmeissään katsomaan kohden metsää. Metsästä saapui hurjasti risuja heitellen vielä kolmaskin samanlainen kuin pieni. Tämä näytti hyvin voimakkaalta, uhmakkaalta ja pienen mielestä turhalla metelöinnillään rikkoi metsän vielä äsken vallinneen ihanan rauhan. Pieni ei tohtinut liikahtaakaan kun tämä ylpeästi askeltaen kulki aivan pienen edestä ja istuutui kivelle tuon toisen pienen viereen. Pieni tunsi jälleen sen saman piston, mutta se tuntui nyt kuin se olisi ollut jokin terävä katkennut oksa viiltäessään. Pieni katsahti vielä kuin hyvästeiksi kohti kiveä ja jatkoi sitten matkaansa kiven ohi kadoten metsän siimekseen. Illansuussa pieni oli palannut kivelleen ja ottanut mukavan asennon kiven sileälle puolelle ja katseli joen pinnalla hitaasti ohi lipuvaa höyhentä. Näytti siltä kuin se ei olisi ollut vedessä olennakaan, niin keveästi se leijui. Pieni jäi miettimään pinnasta heijastuvaa kuvaa, miettien heijastuiko toiselta kiveltä pieniä veteen kaksi, vaiko yksi, vaiko ollenkaan.