Mä joskus aikaisemminkin tänne kirjoitin, mutta siitä on jo aikaa.
Mä oon taas niin rajalla. Miehen kanssa asiat menee päin helvettiä. Minä tunnen itse läskiksi, lihavaksi, rumaksi, epäviehättäväksi, en seksulaakiseksi, hitaaksi, surkeeksi, turhaksi, ruikuttavaksi akaksi. Odotan kolmatta lasta joten lihoaminen johtuu pää osin siitä, mutta silti. Ihoan ulkonäköäni, inhoan jatkuvaa virtsankarkailua, inhoan koko tätä oloa.
Oltiin viikko sitten miehen kanssa "parisuhde lomalle". Vanhemmat lapset oli hoidossa ja me päästiin kerrankin kahdestaan. Kovasti keskusteltiin ja juteltiin miten ihanaa on seksiä harrastaa rauhassa. JA paskat! Mies katto vaan töllöä. Mä loukkaanun. TUnsin itseni entistä rumemmaksi ja lihavaksi. En jaksanut meihen kanssa edes tapella. Eilen sitten vihdoin yritin psykiatrin suosisuksesta, taas keskustella miehen kanssa ja ratkoa tilannetta. Kerroin mitä tunnen. Mies totesi " sulla on ihan kiero ajatusmaailma ja Vitun sairas oot"
Tänään sitten totes että miks mä tommosesta vedän herneet nenään. Mä kuulemma ihan turhaan valitan. Kysyin että kerro mikä mun elämässä on hyvää? Ei se sanonu mitään. Mä sanoin että siinäs näet. Mies totes että tee sille sitten jotain!!!
Niimpä... Mä muutenkin mietin itsetuhoisia ajatuksia ja kun mahdollisuus on niin helposti saatavilla. Insuliinia on kaapissa ihan riittävästi. En mä vaan tajuu tai jaksa tätä. Mä olen yrittänyt jaksaa ja skarpata noiden vanhempein lasten takia. Tänääkin kävin niiden kanssa lenkillä, mutta silti. Nyt taas päässä vaan pyörii miten paljon helpompaa lapsilla olis jos ei tarttis katsoa väsynyttä, surulllista äitiä koko ajan. Tai kotsoa sitä riitelyä. ja samalle tekisin miehenkin onneliseksi jos tekisen elämälleni jotain, lopettaisin sen.
Mä oon taas niin rajalla. Miehen kanssa asiat menee päin helvettiä. Minä tunnen itse läskiksi, lihavaksi, rumaksi, epäviehättäväksi, en seksulaakiseksi, hitaaksi, surkeeksi, turhaksi, ruikuttavaksi akaksi. Odotan kolmatta lasta joten lihoaminen johtuu pää osin siitä, mutta silti. Ihoan ulkonäköäni, inhoan jatkuvaa virtsankarkailua, inhoan koko tätä oloa.
Oltiin viikko sitten miehen kanssa "parisuhde lomalle". Vanhemmat lapset oli hoidossa ja me päästiin kerrankin kahdestaan. Kovasti keskusteltiin ja juteltiin miten ihanaa on seksiä harrastaa rauhassa. JA paskat! Mies katto vaan töllöä. Mä loukkaanun. TUnsin itseni entistä rumemmaksi ja lihavaksi. En jaksanut meihen kanssa edes tapella. Eilen sitten vihdoin yritin psykiatrin suosisuksesta, taas keskustella miehen kanssa ja ratkoa tilannetta. Kerroin mitä tunnen. Mies totesi " sulla on ihan kiero ajatusmaailma ja Vitun sairas oot"
Tänään sitten totes että miks mä tommosesta vedän herneet nenään. Mä kuulemma ihan turhaan valitan. Kysyin että kerro mikä mun elämässä on hyvää? Ei se sanonu mitään. Mä sanoin että siinäs näet. Mies totes että tee sille sitten jotain!!!
Niimpä... Mä muutenkin mietin itsetuhoisia ajatuksia ja kun mahdollisuus on niin helposti saatavilla. Insuliinia on kaapissa ihan riittävästi. En mä vaan tajuu tai jaksa tätä. Mä olen yrittänyt jaksaa ja skarpata noiden vanhempein lasten takia. Tänääkin kävin niiden kanssa lenkillä, mutta silti. Nyt taas päässä vaan pyörii miten paljon helpompaa lapsilla olis jos ei tarttis katsoa väsynyttä, surulllista äitiä koko ajan. Tai kotsoa sitä riitelyä. ja samalle tekisin miehenkin onneliseksi jos tekisen elämälleni jotain, lopettaisin sen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei :) Itse en ole vielä kovin kokenut, mutta masennuksesta kyllä kokemusta. Toivottavasti jotain apua.
Minä tunnen itse läskiksi, lihavaksi, rumaksi, epäviehättäväksi, en seksulaakiseksi, hitaaksi, surkeeksi, turhaksi, ruikuttavaksi akaksi.
> Niin monta syytä olla huono, niin monta syytä olla HYVÄ. Vaikuttaa, ettet tällä hetkellä huomioi itsestäsi, kuin ne huonot puolet. Toki miehesi asenne asiaan ei varmaankaan hirveästi asiaa helpota. Ehdottaisin, että kannattaisi kokeilla asioita, joissa SINÄ olet hyvä, joista sinä tykkäät, ja vaikka ihan omassa etsiä itsestään niitä hyviä puolia, joita varmasti kaikilla on. Kokemuksesta tiedän, ettei ole helppo ns."ryhdistäytyä", mutta kyllä se kuitenkin sitten palkitsee.
Itsetuhoisuus. Itse olen itsaria yrittänyt 4 kertaa. Eikä kannattanut. Minusta on täyttä paskaa, kun ihmiset läheiseni sanoivat yrityksieni jälkeen; "ajattele milt meistki ois tuntunu, jos oisit kuollu !", niimpä niin. Tottakaihan läheiset siitä kärsisivät jos tekis itsarin. Mut ihan ittensä takii ei kannata sitä itsarii tehä. Käsittääkseni sä et oo mikää hirveen vanha, elämää edessä, ja ties miten ihanasti kaikki voisikaan järjestyä. Ajateleppas nyt, jos tekisit itsarin, ja tulevaisuutes oiskin mitä ihanin. Sit jäis kokematta ns. "ihana elämä.". Pitää vaa yrittää selvitä niistä vaikeista ajoista, ja mahdollisesti hakeekin jostai apua. Tottakai voi auttaa ajatella, että esim. lapsillasi ei varmanakaan tulisi olemaan helppoa, jos kuolisit, tekisit itsarin. Siinähän menisi osa heidän nuoruuttaan piloille. Tärkein kuitenkin nyt olet sinä, ajattele mikä on itsellesi parasta ! :)
Voimia sinulle, ja kyllä kaikki ajallaan järjestyy ! :))
Käyn säännöllisesti kerran viikossa psykiatrisella osastolla keskustelemassa asioistani.
Ikävä kyllä en tällä hetkellä näe itsessäni mitään hyvää. Minä en jaksa meikata/laittaa itseäni ja jos jaksan se on semmoinen pari tuntia joka kuluu jo pelkkään aloittamiseen. Aikaisemmin tein vaikka mitä yhdistyshommia, en enää, en vaan jaksa vaikka pitäis. Oikeasti kaikki ne asiat joissa olin hyvä ovat kadonneet. Eienää kiinnsota leipoa tai kokata.... En ole enää hyvä mielestän missään.
Olen 30v. Joten jotain on tullut jo elettyä. Tällä hetkellä lapset ovat niin pieniä että toisaalta tuskin muistaisivat äitiä.
Mä en vaan jaksa kun joka päivä on taistelua että jaksaa edes jotain tehdä. Onhan tässä päiviä mennyt vain sohvalla/sängyssä maaten, kun ei muuhun pysty. Pelkästään tuo pääkoppa on iso ongelma, mutta siihen kun lyödään päälle kroonistuneet kivut.. En mä vaan jaksa enää....
Hetkittäin yritän haaveilla tai suunnitella tulevaisuutta, mutta se ne ajatukset tyrmätään jo mun pään sisällä.
Luin pari viestiä joissa naisetkertoivat masennuksesta ja itsemurha-ajatuksista.Oli kuin olisi lukenut mun omasta elämästä.Minulla on ollut masennuslääkitys yli kymmenen vuotta,kolme kertaa olen ollut psykiatrisella,kaksi kertaa niistä itsemurhayrityksen jälkeen.Ensimmäisellä kerralla heräsin teho-osastolla,olin melkein onnistunut.Sitten vietiin mielisairaalaan.Sen haluan sanoa,että kun teillä on lapsia,olkaa kilttejä älkääkä ajatelko että jos teette itsarin niin eivät lapset muista äitiä kun ovat vielä niin pieniä!!Mun isä tapettiin kun olin kolmevuotias enkä tosiaankaan muista häntä!Mutta silti kaipaan häntä,olen aina kaivannut, ja kaikki nämä mun ongelmat suurelta osin johtuvat tästä asiasta ja niistä pahoista asioista jotka seurasivat sitä kun isä kuoli.Tietysti ymmärrän sen, että kun on kauhea ahdistus ei näe muuta kuin sen ja pimeyden ympärillä, ei siinä jaksa ajatella mitään muuta kuin sitä että ahdistus loppuisi,että pääsisi pois.En minäkään ajatellut kuolemaa,tai toivonut sitä,vaan ajattelin vain että olo helpottuisi,ja kuolema oli vain keino siihen.Minulla itselläni ei ole lapsia,mutta jokainen on itse ollut joskus lapsi ja mun lapsuuteni tapahtumat ovat heittäneet pitkän varjon mun elämään.Millainen mun elämästäni olisi tullut jos se mies ei olisi tappanut isää?
Käytiinkö kanssasi vanhempana se isäsi asia läpi, vai jäikö se käsittelemättä. Olet aikuinen ihminen, jokaisella on arkielämässä vaikeata, on rahahuolia puolison kanssa ongelmia, lapsettomuutta, sairautta ,kuolemaa...Jokainen meistä tekee aikuisena omat ratkaisunsa ja elämä muovautuu sen mukaan, kasvatko aikuiseksi ja katsot eteenpäin vai jäätkö lapseksi ja katsot taakseppäin. Katkera ihminen sairastuu ja sairastaa koko elämänsä, ja jos oikeen alkaa hautomaan omaa kurjuuttaani, niin kyllä sitä aina synkemmältä ja masentavammalta näyttää.
isän kuolemaa ei käyty läpi edes aikuisena.Lapsenaminulle sanottiin että isä hukkui - eihän se niin käynyt tietenkään.Kun tapahtuu lapsena jotakin traagista,jossain vaiheessa se asia on käytävä läpi eikä vain painaa alitajuntaan ajattelemalla että jatkan elämää niinkuin sitä ei olisi tapahtunutkaan.Mutta jossain vaiheessa se pulpahtaa pintaan - usein jonkin kriisin aikana - ja silloin asia on otettava käsittelyyn.Siinä ei auta ajatella että monilla muilla on paljon huonommin,lapsettomuuta ja muuta kuten kerroit.se on MINUN kriisini joka on käsiteltävä ja sitten jatkettava elämää eteenpäin.aikuisena, ei lapseksi taantuneena kuten oikein kerroit.Näin minä olen yrittänyt toimia vaikka notkahduksia on tullut.Pahojakin sellaisia joista en nyt jaksa puhua.Minulla on jo voimia auttaa muita eikä vain tuijottaa omia juttuja.Ovi onneenhan aukeaa ulospäin eikä sisäänpäin.Edellytyksenä kuitenkin on että käy ensin omat lapsena ja aikuisenakin tapahtuneet pahat asiat läpi.
Olet ihan terveellä pohjalla, kaikesta kokemastasi
riippumatta, ole ylpeä itsestäsi ja luota omiin vaistoihisi, älä anna muiden johdatella, tee omat päätöksesi, miten elämäsi järjestät.osalla tälläpalstalla kirjoittajilla on ongelmana viinan ja päihteiden yhteiskäyttö, ja siinä varmasti tulee kova masennus. Pitäisi ensin hoitaa se alkoholipuoli ja sitten vasta aloittaa masennuslääkkeet. Minä masennuin vasta tässä ihan vuoden sisällä kun mieheni sairaus paheni entisestään, olen todella muistamaton aina välillä, siis tuntuu vieraalta. Lohdutuksen sanoiksi, kaikilla on omat murheensä ja huolensa, pitää vaan pitkäntähtäyksen suunnitelmalla yrittää jaksaa eteenpäin.
SIVULLA 10 > > > >