Hei.
Olen ollut nyt pari vuotta ulkona ko. liikkeestä. Jossain mielessä prosessi silti jatkuu vieläkin. Ajattelin heittää teille erään tuoreen päiväkirjamerkinnän. Sikäli mikäli joku lukee näitä vielä tosissaan, olisi mukavaa, jos tästä heräisi jotain ajatuksia tai keskustelua.
***
17.4.2008
"Yläkerrassa on lämmintä, melkein liian, ja tuoksuu tuoreelle pullalle. Kellarissa lämpiää sauna illaksi. Nyt, kun alakertaan on muuttanut kolme ystävääni (ja kissat), vanhan talon tunnelma on syventynyt rakkaudeksi. Eilen H. teki porukalle suklaaherkkuja, tänään minä leivoin vuorostani. Muistin, että keittiön alakaapissa on kymmenen litran ämpäri, jolla voimme tehdä vapuksi yhteisen siman.
Taas kova tarve kertoa jollekin jotakin. Hiippailin koulun jälkeen alakertaan, ja A. istuskelikin tietokoneella omassa huoneessaan. Puhuimme siitä, millaista on olla luopio lestadiolaissuvussa tai homo heterojen joukossa. Niissä on kovasti yhteistä. Sama tunne sukujuhlissa, sama katkeruus tuomitsevia naamoja kohtaan. Sama ulkopuolisuuden tunne.
Koin, jos en aivan valaistumista, niin ainakin selkiytymistä yhden asian suhteen. Tajusin, etten ole vieläkään oikein sinut taustani kanssa.
Ongelma on tämä: kun olen kohdannut entiseen uskontooni kuuluvia, olen suhtautunut heihin kuin lapsiin. Olen ajatellut, etteivät he tiedä, mitä tekevät. Olen myös vihainen. Sitä vihaa oli vaikea nähdä itsessään. Ja siitä on yhtä vaikea luopua.
Huomaan, että rakennan jatkuvasti ylemmyydentunnon muuria väliimme. Lopulta toimin aivan saman mekanismin mukaan kuin lestadiolaisetkin: torjun heidät, koska suojelen identiteettiäni ja ajatuksiani. Samalla tavoin heidän täytyy suojata itseään ajatuksella, että minä olen vääränlainen ja seonnut. Meidän eromme on vain se, että he yrittävät aktiivisesti muuttaa minua. Minun ajatukseni - ja pelkkä läheisyyteni - uhkaavat niin suuresti heidän varmuuttaan ja koko lestadiolaista elämäntapaansa, etteivät he kestä minua tällaisena.
Surullista, mutta niin se menee: olen kuin Rock-kanavaa soittava radio. Minusta lähtee heille sopimatonta musiikkia, ja minut yritetään kääntää toiselle kanavalle. Jos se ei onnistu, minulle käännetään selkä.
Jotkut heistä toimivat siis näin.
Mutta kysymys kuuluu: onko minunkin oltava ikuisesti katkera?
Täytyykö minun mielessäni polkea alemmas kaikkia lestadiolaisia, ettei minun tarvitsisi kaivata heidän arvostustaan?
Tiedän, että heidän uskonsa kieltää mahdollisuuden kokea asiat minun kannaltani. Mutta minulla on lupa ja mahdollisuus suhtautua heihin avoimemmin. Heidän katsomuksensa tunteminen ei vahingoita minua. Ei sen enempää kuin hindulaisten, wiccojen tai kärppäfanien katsomukset. Minun pitäisi antaa heidän olla niin kuin he ovat, niissä rajoissa, etteivät he yritä loukata minua tai tunkeutua henkilökohtaisen rajani yli. Minun täytyy lakata pelkäämästä heitä.
Tämä on vaikea pala. Se on takuulla sitä myös muille entisille lestadiolaisille.
Mutta onneksi on aikaa. Aikaa miettiä mielessään ja jutella muiden kanssa.
Ulkona rupee hämärtämään. Sauna on lämmin.
Taidan jatkaa myöhemmin.
Hyvää yötä.
R"
Olen ollut nyt pari vuotta ulkona ko. liikkeestä. Jossain mielessä prosessi silti jatkuu vieläkin. Ajattelin heittää teille erään tuoreen päiväkirjamerkinnän. Sikäli mikäli joku lukee näitä vielä tosissaan, olisi mukavaa, jos tästä heräisi jotain ajatuksia tai keskustelua.
***
17.4.2008
"Yläkerrassa on lämmintä, melkein liian, ja tuoksuu tuoreelle pullalle. Kellarissa lämpiää sauna illaksi. Nyt, kun alakertaan on muuttanut kolme ystävääni (ja kissat), vanhan talon tunnelma on syventynyt rakkaudeksi. Eilen H. teki porukalle suklaaherkkuja, tänään minä leivoin vuorostani. Muistin, että keittiön alakaapissa on kymmenen litran ämpäri, jolla voimme tehdä vapuksi yhteisen siman.
Taas kova tarve kertoa jollekin jotakin. Hiippailin koulun jälkeen alakertaan, ja A. istuskelikin tietokoneella omassa huoneessaan. Puhuimme siitä, millaista on olla luopio lestadiolaissuvussa tai homo heterojen joukossa. Niissä on kovasti yhteistä. Sama tunne sukujuhlissa, sama katkeruus tuomitsevia naamoja kohtaan. Sama ulkopuolisuuden tunne.
Koin, jos en aivan valaistumista, niin ainakin selkiytymistä yhden asian suhteen. Tajusin, etten ole vieläkään oikein sinut taustani kanssa.
Ongelma on tämä: kun olen kohdannut entiseen uskontooni kuuluvia, olen suhtautunut heihin kuin lapsiin. Olen ajatellut, etteivät he tiedä, mitä tekevät. Olen myös vihainen. Sitä vihaa oli vaikea nähdä itsessään. Ja siitä on yhtä vaikea luopua.
Huomaan, että rakennan jatkuvasti ylemmyydentunnon muuria väliimme. Lopulta toimin aivan saman mekanismin mukaan kuin lestadiolaisetkin: torjun heidät, koska suojelen identiteettiäni ja ajatuksiani. Samalla tavoin heidän täytyy suojata itseään ajatuksella, että minä olen vääränlainen ja seonnut. Meidän eromme on vain se, että he yrittävät aktiivisesti muuttaa minua. Minun ajatukseni - ja pelkkä läheisyyteni - uhkaavat niin suuresti heidän varmuuttaan ja koko lestadiolaista elämäntapaansa, etteivät he kestä minua tällaisena.
Surullista, mutta niin se menee: olen kuin Rock-kanavaa soittava radio. Minusta lähtee heille sopimatonta musiikkia, ja minut yritetään kääntää toiselle kanavalle. Jos se ei onnistu, minulle käännetään selkä.
Jotkut heistä toimivat siis näin.
Mutta kysymys kuuluu: onko minunkin oltava ikuisesti katkera?
Täytyykö minun mielessäni polkea alemmas kaikkia lestadiolaisia, ettei minun tarvitsisi kaivata heidän arvostustaan?
Tiedän, että heidän uskonsa kieltää mahdollisuuden kokea asiat minun kannaltani. Mutta minulla on lupa ja mahdollisuus suhtautua heihin avoimemmin. Heidän katsomuksensa tunteminen ei vahingoita minua. Ei sen enempää kuin hindulaisten, wiccojen tai kärppäfanien katsomukset. Minun pitäisi antaa heidän olla niin kuin he ovat, niissä rajoissa, etteivät he yritä loukata minua tai tunkeutua henkilökohtaisen rajani yli. Minun täytyy lakata pelkäämästä heitä.
Tämä on vaikea pala. Se on takuulla sitä myös muille entisille lestadiolaisille.
Mutta onneksi on aikaa. Aikaa miettiä mielessään ja jutella muiden kanssa.
Ulkona rupee hämärtämään. Sauna on lämmin.
Taidan jatkaa myöhemmin.
Hyvää yötä.
R"
Vastaukset 38
Vanhimmat
Saanko tallentaa kirjoituksesi blogiini? Minusta se on hyvä, ja juuri tuollaista ainesta kaipailen sinnekin. Blogissani yritän katsella vanhoillislestadiolaista mahdollisimman kiihkottomasti eri näkökulmista.
t. Bono
http://rauhanyhdistys.blogspot.com
Hei, Bono. Jos kirjoitukselle löytyy uusiokäyttöä, niin hieno juttu. Blogisi vaikuttaa reilulta paikalta.
Lähiaikoina laitan luettavaksi viestisi kokonaisena omien pohdintojeni kera.
t. Bono
Hyvin ajateltua pohdintaa, mielenkiintoista, tunnistettu osuvasti ne tunteiden ristiriidat ja vaikeudet kohdata, puolin ja toisin. Kiitos hienosta kirjoituksesta.
itse olen eronnut itsensä kanssa riitaantuneesta seurakunnasta.
Tunnen ensinnäkin että et kuitenkaan koe että Jumala on sinua hyljännyt , se on jo paljon .
Itsellänikin meni ensimmäiset kymmenen vuotta etten oikein tiennyt mihin minä kuulun , mutta
niinkuin joskus nuoruuden ensi rakastumisissa
kaikki palasi jossain kohden ennalleen ja ihmistenkin kanssa on taas alkanut tulemaan toimeen.
Nytkin soi ajatuksissani laulu " Tunnen suurta Jumalaa vain vähän Hän on juuri minut löytänyt löytänyt,sydän kun auki on sinne Jeesus tekee asunnon tänään Häneen uskon näen aamuruskon päivä sarastaa sarastaa "
Kuka voi meidät tuolta kämmeneltä poistaa ?
Saattaa kuulostaa paatokselta mutta kerron mikä muuttuu kun läheinen "kieltää" uskonsa.
Tärkein asia on se että uskomme sinun joutuvan kadotukseen.
Se tuo syvää murhetta.
Tulee syvä kuilu välillemme.
Ihmisinä olemme täysin tasa-arvoisia.
Ainoastaan tämä "hengellinen" puoli on se mikä ahdistaa aluksi.
että kaikki ei välttämättä tahdo tuomita monissakaan asioissa .
Mutta sen vuoksi täytyy tuomita ettei tuomio jää itselle jos ei tuomitse .
Mitä sinulle merkitsee, jos ihminen ei enää ole vl, mutta uskoo silti Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen? Voiko mielestäsi uskoa Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen, jos ei ole vl? Joskus tuntuu, että vl:t uskovat ensisijaisesti omaan yhteisöönsä, sitten vasta Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen. Toki vl:ssa on eroja, joillekin Jeesus on se ykkönen. Jotkut vl:t ovat vapaamielisempiä, eivätkä tuomitse muita kadotukseen. Luultavasti sellaisen vl:n on helpompi pikkuhiljaa hivuttautua pois vl-yhteisöstä, jolla ei ole monia sisaruksia ja sukulaisia vl:na. Onko sinun vl:na mahdoton ajatella, että taivas ei ole vain vl:a varten?
Yhtä lailla varmaan entinen vl tuntee surua hyvin tuomitsevien ja lakihenkisten läheistensä sieluntilasta.
Kuka sinulle on antanut tuomarin ja selvänäkijän valtuudet ja taidon?
Näetkö myös sen, milloin joku vl ei olekaan enää taivasmatkalainen vaan menossa kadotukseen? Luotatko siihen, että kunhan pysyy porukassa, niin pelastuu varmaan ja jätät hänen tuomitsemisensa Jumalalle? Vai menetkö sanomaan sen hänelle suoraan? Missä vaiheessa?
Olet veljesi vartija sanan pahimmassa merkityksessä?
Joskus voi olla niinkin, että monet vl:t haluavat muidenkin vl-uskoisten tuomitsevan muita, jotta olisivat sitten kaikki samassa veneessä. Ketään ei voi pakottaa tuomitsemaan muita helvettiin. Ja miksi ottaa itselleen niin suurta tuomitsemisen taakkaa, koska Jeesus on luvannut hoitaa sen asian kun aika on.
Sanoi minun äitini, koska ei saanut minua hyväksymään hoitokokousjulmuuttanne vaan erosin sairaasta yhteisöstänne. Outo on uskontonne.
Isäni murehti aivan samaa, kun lähdin.
Miettikääs tätä: jos sanoo "epäonnistuneensa kasvatuksessa", eikö siinä tarkoita myös sitä, että lapsi on vain vanhempiensa epäonnistunut tekele?
Nuorempana käsitin asian noin. Ja loukkaannuin, kuten arvata saattaa. :)
mietittäväksi kaikille uskoville vanhemmille, joiden lapset ovat valinneet toisen tien!
Tyttäreni, joka lähti jo varhain omille teilleen, tinkasi minulta kerran juuri tuota: olenko omasta mielestäni epäonnistunut lasteni suhteen ja ovatko he siis joitakin epäonnistuneita tekeleitä!
En suoraan sanottuna uskaltanut vastata, koska tuo ajatus ei ollut aivan vieras. Tajusin kyllä, miltä "epäonnistumisen" myöntäminen olisi tuntunut hänestä!
Olenkin ajatellut, että kenenkään uskon asia ei ole minun käsissäni (eikä todella mitenkään voisikaan olla!) ja jokainen on vastuussa itsestään. Olisi aika kornia sitäpaitsi ajatella, että on kysymys epäonnistumisesta, jos lapset eivät jää samaan seurakuntaan. Silloinhan päinvastaisessa tapauksessa olisi kysymys onnistumisesta! Tuntuisi aika merkilliseltä, jos uskovat vanhemmat kehuskelisivat omaa onnistumistaan - he siis myöntäisivät, että heillä on ansioita tuossa asiassa.
Minusta niin ei voi olla. Me emme voi uskoa toiselle antaa emmekä sitä voi myöskään keneltäkään pois ottaa.
Siihen on tyytyminen - ja siinä on lepo!
Kyllähän se vanhemmilla on itsesyytöksen paikka.
Vanhemmat toivovat että saisit "palaamisen armon".
"Tärkein asia on se että uskomme sinun joutuvan kadotukseen."
Juuri tuo omahyväinen tuomiosi on kaikkein loukkaavinta. Ylemmyydentuntonne on sanoin kuvaamatonta. Kuvottavaa.
""""Minun täytyy lakata pelkäämästä heitä."""
tuossa osuit asian ytimeen! :) Jumala antaa sinulle voima siihen kun pyydät!
asustelee rokkaava kärppä, joka on eronnut homokaveristaan ja panee nyt simaa kymmenen litran ämpärissä. Ymmärsinkö oikein?
Erostasi on kovin vähän aikaa. Ja jos olet koko siihenastisesi elämäsi ollut vl-yhteisössä, on eroprosessisi vasta alkutaipaleellaan. Tuletkokemaan heidän taholtaan ylenkatsetta, kuulemaan hurjia juoruja edesottamuksistasi, arvostelua päin naamaakin jne.. Mutta näin vl:t on kasvatettu, etteivät "menisi tämän maailman mukaan" vaan halveksisivat "epäuskoisia".
Lopulta kun aikaa kuluu, pääset asian yläpuolelle, eivätkä nämä vl-höyryt sinua liikuta lainkaan. Sitten voit mennä pystypäin sukujuhliinne välittämättä kieroon katsojista. Voit vaikka ohimennen "nuhdella" entistä panettelijaasi esim liian lyhyestä hameesta:)
T: Saman läpikäynyt (20 vuotta sitten)
Kiitos.
20 vuotta ulkona antaa varmaan ihan eri tavalla perspektiiviä.
Kerrot, että lestadiolaisten taholta on tulossa vielä paljon kaikenlaista. Näin voi ollakin: "ovet ovat avoinna" minullekin aina kuolemaani tai maailmanloppuun saakka. Periaatteessa elämääni voidaan puuttua "rakkauden nimissä" koko tämän ajan. Silti odottelen, että minut leimattaisiin toivottomaksi tapaukseksi VL:n suhteen. Ehkä sen tekee vain aika.
Minä olen päässyt alun jälkeen melko helpolla. Nykyään saan suoraa kurinpalautusta vain muutamalta iäkkäältä ihmiseltä, jotka eivät edes tunne tilannettani kunnolla. Eniten satuttavat nuo juorut ja yleistunnelma, joka herää tutuissa VL-porukoissa, kun tulen paikalle.
Kun jutellaan kahden kesken, moni VL suhtautuu aivan asiallisesti. Useat ikäiseni VL-nuoret myös tiedostavat yhteisön ongelmat, ja miettivät, onko kaikilla VL-käytännöillä merkitystä elävän uskon suhteen. Isommissa porukoissa näistä puhutaan vähemmän, vielä vähemmän SRK:n tilaisuuksissa.
Saman läpikänyt, olisi mukava kuulla enemmänkin kokemuksiasi. Mitä tuumit, miten tilanne on muuttunut 20 vuodessa? Oliko ennen vaikeampaa erota? Niin... ja onko huumori auttanut muissakin tilanteissa kuin sukujuhlissa? ;)
Ite erosin rauhanyhdistysläisyydestä 12 vuotta sitten ja uskalsin ottaa korviin reiät kuukausi sitten!!! Ja otan ne korvikset kyllä edelleen pois jos meen käymään sukulaisilla.
Voin sanoa että tämä 12 vuotta on ollut aikaa, jolloin koko ajatteluni on mennyt uudelleen ja olen onnellinen siitä, että mitään kysymyksiä ei tarvitse enää vaientaa mielessäni vaan elämäni on rehellisellä pohjalla.
Nykyään mietin paljonkin kristinuskoa ja uskontoa, mutta nyt mietin enmmänkin niitä kaikkein keskeisimpiä kysymyksiä, en vaan sitä "miten mä jaksaisin taivaltaa tässä vl-yhteisössä" jossa mittani tuli täyteen niin pahasti, että tuntui siltä että minun piti valita elämä tai kuolema ja se elämä oli sitä että lähden vl-liikkeestä.
Jos mä ajattelen sitä mahdollisuutta, että mä edelleen olisin vl-liikkeessä, niin se tuntuu jotenkin vähän onnettomalta. Olisin varmaan maailman onnettomin ihminen.
Kaikki lähti oikeestaan jo lapsuudesta, kun en ymmärtänyt sitä mieletöntä rajanvetoa, jota piti vetää "uskovaisten" ja "epäuskoisten" välille koulussa ja kaikkialla. Ja kuitenkin sanottiin että kaikki lapset on uskovaisia ja sitten ihmiettelin, että miksi sitten mun pitää aina jäädä pois kaikesta...vaikka ne kaikki muutkin lapset on uskovaisia...
Tuntui ihan siltä että kyllä nyt meikäläiselle syötetään niin paksua pajunköyttä, että!
Jotain tosi sairasta siinä yhteisössä mun näkökulmasta on.
Tällaisia mietteitä 12 vuotta sitten pois seuroista jääneellä...
>Kaikki lähti oikeestaan jo lapsuudesta, kun en ymmärtänyt sitä mieletöntä rajanvetoa, jota piti vetää "uskovaisten" ja "epäuskoisten" välille koulussa ja kaikkialla. Ja kuitenkin sanottiin että kaikki lapset on uskovaisia ja sitten ihmiettelin, että miksi sitten mun pitää aina jäädä pois kaikesta...vaikka ne kaikki muutkin lapset on uskovaisia... <
Tätäkin ihmeellistä älyvapaata vl-logiikkaa olen pähkäillyt.
Toisaalta sanotaan, että kaikki lapset ovat uskovaisia sinne 6-7 vuoden ikään.
Toisaalta vl-ulkopuolistenhkinlapsia sanotaan epäuskoisiksi ja niiden kanssa ei tulisi edes leikkiä. Siis näiden uskovaistenkanssa ei tulisi leikkiä ja heille jo vl-pikkulapset huutaa tulimerituomioita.
Toisaalta mä ajattelen, että tämä tällainen ajattelu rajanvetoineen ja omituisine selityksineen tuli vl-liikkeeseen näin ehdottomana silloin 70-luvulla hoitokokousten myötä, koska en ole kuullut että 50-luvulla olisi tuollaista ollut. Niinpä uskon, että vanhemmat teki mitä vaan pelon vallassa.
Itse olen syntynyt v.80 joten en tiennyt tällaisista hotokokouksista mitään. Kyselin vaan liikaaasioita jotka musta vaikuttivat epäloogisilta. Mutta pelon aistin. Toden totta.
kunniaksi, ja siitä minua nuhdeltiin vl-sukulaiseni toimesta kaksikin kertaa, vaikka olin eronnut yhteisöstä jo kymmenen vuotta aiemmin. (Aiheutin kuulemma hallaa suvulleni parrakkuudellani)
Juoruja liikkui kaikenlaisia.. Jos satuin lounastamaan naispuolisen liiketuttavani kanssa, olin tottakai pettämässä vaimoani (koska epäuskoiset tekevät sitä tietenkin) jne. Kerran menin tapani mukaan sunnuntaiaamuna kuudelta kuntosalille ja minut nähtiin. VL-piireissä kauhisteltiin kuinka jumalatonta elämää vietän kun yöjalastakin tulen kotiin vasta aamulla...
Alkuaikoina loukkaannuin näiden "parempien ihmisten" ennakkoluuloista ja ilkeydestä, mutta nykyään ei enää viitsi vaivautua välittämään niin pienten ihmisten pahoista puheista.
Tupakanpoltosta hengen temppelin tahallisena pilaajana en malta olla mainitsematta kun näen näiden "superpyhien" ihmisten vetävän posket lommolla marlboroa juhlien tauoilla...
"Huomaan, että rakennan jatkuvasti ylemmyydentunnon muuria väliimme. Lopulta toimin aivan saman mekanismin mukaan kuin lestadiolaisetkin: torjun heidät, koska suojelen identiteettiäni ja ajatuksiani. Samalla tavoin heidän täytyy suojata itseään ajatuksella, että minä olen vääränlainen ja seonnut. Meidän eromme on vain se, että he yrittävät aktiivisesti muuttaa minua."
En sanoisi sitä ylemmyydentunteeksi. Koen vain, että olen löytänyt jotain, mitä monet muut ihmiset eivät ole löytäneet eli elävän uskon, ja soisin kaikkien muidenkin pääsevän samasta aarteesta osallisiksi.
"Koen vain, että olen löytänyt jotain, mitä monet muut ihmiset eivät ole löytäneet eli elävän uskon, ja soisin kaikkien muidenkin pääsevän samasta aarteesta osallisiksi."
Rohkenetko sinä asettaa ajatuksesi framille Urren tavoin ja kertoa, mikä tuo mainitsemasi elävän uskon aarre on?
Jos vaikka lähtisit siitä lähtökohdasta, että Raamattu, Jumalan sana ja evankeliumi on sama kaikille kristityille. Mikä on se elävän uskon aarre, jonka vain vanhoillislestadiolaiset ovat löytäneet, mutta muut eivät?
Itse epäilen, että olet antanut rakentaa mieleesi illuusion jostakin, jota oikeasti ei ole olemassakaan.
Joskus käy niinkin, että vl-opeista irtautuneet eivät voi liittyä mihinkään muuhunkaan erikoisempaan uskonnolliseen joukkoon. Ehkä luterilainen kirkko, ilman mitään herätysliikettä on monelle hyvä vaihtoehto. Pääasia että jokainen miettii itse, mikä itselle on parasta. En ole hän, jolle äsken vastasit. Tuli vaan mieleen, että entisen vl:n ei varmaan kannata liittyä ihan ensimmäisenä esim. Jehovan todistajiin, eikä mormonikirkkoon, ehkä helluntailaisuuskin voi olla jossain määrin joskus olla ahdasmielistä esim.jos aletaan vaatimaan uudelleen kastettavaksi. Tietynlainen varovaisuus varmaankin jää jäljelle, ehkä siis siksi vain luterilainen kirkko jumalanpalveluksineen on neutraalein vaihtoehto. Vai mitä mieltä sinä olet?
"mikä tuo mainitsemasi elävän uskon aarre on?"
Uskon kautta olen osallinen Pyhästä Hengestä, Kristuksen ruumiin jäsen, Jumalan valtakunnan kansalainen ja perillinen, armahdettu syntinen, armon penikka jne.
Mm. näissä asioissa eroan väärävanhurskaista ihmisistä, vaikka en ihmisenä ole yhtään parempi (jos en ehkä huonompikaan) kuin he ovat. Soisin, että niin väärävanhurskaat kuin julkijumalattomat voisivat olla niin kuin minäkin: armahdettuja syntisiä. Jumala kutsuu heitäkin. On hätkähdyttävä tosiasia, että vaikka monet ovat kutsuttuja, vain harvat ovat valittuja.
Matt. 7:21 Ei jokainen, joka sanoo minulle: Herra, Herra! pidä tuleman taivaan valtakuntaan; mutta joka tekee minun isäni tahdon, joka on taivaissa.
Matt. 22:14 Sillä monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut.
Hei.
Ymmärrän hyvän tarkoituksesi.
Olet löytänyt tilan, jossa olet onnellinen, ja toivot tuota hyvää kaikille muillekin.
Muistan lämpimästi niitä muutamia lestadiolaisia, jotka pitävät katsomustaan esillä jo pelkällä rauhallaan, myötätunnollaan ja rehellisyydellään. Heidän aarteensa on kaiken aikaa näkyvissä ja jaettavissa.
Kuitenkaan heillä ei ole mitään tarvetta tyrkyttää vakaumustaan muille. He ymmärtävät minut kaltaisenaan ihmisenä ja näkevät, että minunkin elämäni sisältää iloa ja onnea.
Tällaisia on varmaankin iso osa vl:istä. Se ei kuitenkaan poista sitä seikkaa, että teissä on erilaisia. Omat vaikeuteni johtuvat lähinnä niistä lestadiolaisista, jotka ovat suhtautuneet minuun hyökkäävästi ja ymmärtämättömästi. Tiedän kyllä, etteivät he "saakaan" ymmärtää liikaa, etteivät menetä omaa tapaansa uskoa - mutta toivon, että he voisivat edes kunnioittaa minua ja vakaumustani. Haluaisin olla rauhassa ja tulla kohdelluksi kuten tavallinen ihminen.
Olen viime aikoina miettinyt paljon sudenkuoppaa, joka uhkaa meitä ex-vl:iä: suojelemme helposti tilaamme ja identiteettiämme katkeruudella ja vihalla. Itsesuojelu sinänsä on aivan ymmärrettävää, eikö olekin? Sen sijaan se, että katkera tunne herää jokaisen vastaantulevan lestadiolaisen kohdalla, ei ole hyvä. Se ei ole hyväksi minulle itselleni, eikä todellakaan reilua teitä kaikkia kohtaan.
Ymmärrät varmaan, että entiset vl:t elävät läpi ison ja vaikean prosessin. Myös uskovaiset läheiset käyvät oman prosessinsa omalla tahollaan.
Rukoillaan - ei sitä, että me ex-vl:t löytäisimme takaisin seurakuntaan, eikä sitäkään, että te vl:t löytäisitte sieltä ulos - vaan sitä, että tämän prosessin tuloksena voisimme elää samaa maailmaa rauhassa.
t. Urrapurra
Ei lahko vaihtamalla parane.
Vl-liikkeestä irtautuva luultavasti kaipaa ensimmäisenä sitä yhteisöllisyyttä, jota vl-liike tarjoaa ja suorastaan vaatii. Kirkko on varmastikin tuossa tilanteessa ihan hyvä vaihtoehto, koska siellä ei vaadita opin pilkuntarkkaa noudattamista eikä siellä ole yksittäiseen ihmiseen kohdistuvaa tiukkaa valvontaa.
Itse en kaipaa yhteísöllisyyttä. Olen muutenkin sitä mieltä, että tiivis yhteisöllisyys sen lisäksi, että se antaa turvaa sitä kaipaavalle, aina sitoo, velvoittaa ja rajoittaa ainakin jossakin määrin yksilönvapauksia.
"Uskon kautta olen osallinen Pyhästä Hengestä, Kristuksen ruumiin jäsen, Jumalan valtakunnan kansalainen ja perillinen, armahdettu syntinen, armon penikka jne."
Vastauksesi ei minua tyydytä, koska se oli hyvin yleisellä tasolla eikä vastannut kysymykseeni.
Tarkoitin kysyä, että mitä sellaista vl-liike ja vl-opetus tarjoaa, jota ei mistään muusta hengellisyydestä voi löytää. Tuo yllä oleva sitaatti koskee kyllä kaikkea kristillyttä.
"Soisin, että niin väärävanhurskaat kuin julkijumalattomat voisivat olla niin kuin minäkin: armahdettuja syntisiä."
Mitä/keitä ovat väärävanhurskaat? Missä käsityksesi mukaan on Jumalan valtakunta ja miten perustelet sen olevan juuri siellä?
"Rukoillaan - ei sitä, että me ex-vl:t löytäisimme takaisin seurakuntaan, eikä sitäkään, että te vl:t löytäisitte sieltä ulos - vaan sitä, että tämän prosessin tuloksena voisimme elää samaa maailmaa rauhassa."
Rukoilen kyllä, että saisit palaamisen armon, mutta jos se ei onnistu, niin silti toivon ja rukoilen mieluummin rauhanomaista rinnakkaineloa kuin vihanpitoa tai kyräilyä.
Mielestäni parannuskehotus kuuluu asiaan, mutta tuputtaminen ei.
"Tarkoitin kysyä, että mitä sellaista vl-liike ja vl-opetus tarjoaa, jota ei mistään muusta hengellisyydestä voi löytää."
Tärkein lienee käsitys, että Jumala antaa synnit vain uskoviensa saarnaaman evankeliumin sanan kautta. Tätä sanotaan myös Pyhän Hengen viraksi.
Joh. 20:23 Joille te synnit anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan, ja joille te ne pidätte, niille ne ovat pidetyt.
2. Kor. 4:1 Sentähden, että meillä senkaltainen virka on, sen jälkeen kuin armo meidän kohtaamme tapahtunut on, niin emme suutu,
"Mitä/keitä ovat väärävanhurskaat?"
Harhailijoita, jotka eivät mm. tunnusta uskovien avainten valtaa.
2. Joh. 1:9 Jokainen, joka harhaelee ja ei pysy Kristuksen opissa, ei hänellä ole Jumalaa: joka pysyy Kristuksen opissa, hänellä on sekä Isä että Poika.
"Missä käsityksesi mukaan on Jumalan valtakunta ja miten perustelet sen olevan juuri siellä?"
Jumalan valtakunta on ihmisten keskellä, niiden ihmisten sydämissä, jotka ovat tulleet valtakuntaan sisään ovesta, sydämestään uskovat Kristuksen vapahtajakseen ja joita Pyhä Henki ohjaa valinnoissaan Jumalan seurakunnassa. Heitä ei ole paljon, mutta kaikki he vaeltavat yhdessä lammashuoneessa; jos vielä on joku valittu, joka ei usko, myös hänet kutsutaan ja saatetaan ennen kuolemataan yhteen ja ainoaan lammashuoneeseen.
Joh. 10:16 Minulla on myös muita lampaita, jotka ei ole tästä lammashuoneesta: ne pitää minun myös tänne saattaman: ja he saavat kuulla minun ääneni; ja pitää oleman yksi lammashuone ja yksi paimen.
Niin kuin lampaat, he eivät ns. ajattele omilla aivoillaan, vaan seuraavat paimentaan Kristusta, joka vaikuttaa omissaan ja omiensa keskellä. Kuten ruumiin jäsenillä, heillä on oma tehtävänsä hengellisessä ruumiissa, mutta jäsenet eivät sodi toisiaan vastaan eivätkä kinastele keskenään, vaan muodostavat yhden kiinteän kokonaisuuden pään, Kristuksen, alaisuudessa.
Kristuksen omat tunnistaa siitä, että he pitävät rakkauden keskenään.
Joh. 13:35 Siitä pitää kaikkein tunteman teidät minun opetuslapsikseni, jos te keskenänne rakkauden pidätte.
Luther kutsuukin pyhiä mieluummin yhteisöksi kuin yhteydeksi, halutessaan ilmasta pyhien kiinteää kanssakäymistä.
Näillä tunnistuspiirteillä voi löytää Jumalan valtakunnan maan päältä. Se on sisäiseltä olemukseltaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä.
Room. 14:17 Sillä ei Jumalan valtakunta ole ruoka ja juoma, mutta vanhurskaus, ja rauha, ja ilo Pyhässä Hengessä.
Jumalan valtakunnan perintöosa ei ole niillä, jotka eivät usko.
Matt. 21:43 Sentähden sanon minä teille: Jumalan valtakunta pitää teiltä otettaman pois ja annettaman pakanoille, jotka sen hedelmän tekevät.
Jumalan valtakunta on löydättävissä maan päältä ihmisten keskeltä, niiden ihmisten sovintosaarnasta, jotka uskovat Kristukseen.
Nyt tuli asia selväksi ainakin minulle. Piti tosin lukea rivien välitkin, ennenkuin asia minulle täysin avautui.
Ps. Olen tämän vastauksesi jälkeen vakuuttunut, että Sinun kannattaisi tarjoutua vl-puhujaksi, ellet jo sitä ole. ;-)
Kauan sitten vl-seurakunnasta pois lähteneenä ja monenlaista suhtautumista yrittäneenä voin kertoa, että onhan heissä ihan mukaviakin ihmisiä. Kun ei tule uskonasiat esille, voidaan hyvin lomailla samalla mökilläkin, olettaen että vältetään tietoisesti asoita, jotka tiedetään kiusallisiksi tai toista loukkaaviksi. - Eri asia sitten on, kannattaako roikkua heidän lähellään, kun se kuitenkin on pinnistelemistä ja itse joutuu kieltämään oman elämäntapansa ja mielipiteensä. Silloin tällöin tilanne aina kiristyy, tapahtuu jotakin josta loukkaannun ja tunnen itseni ei-hyväksytyksi. Joskus olen sitten puolestani sanonut ulos mielipiteeni. - Olen tullut siihen tulokseen että vaalin muita, ei-vl-ystävyyssuhteita, sellaisia joissa saan olla kokonaan oma itseni. Tuntuu hyvältä, varsinkin jos heidän kanssaan voi puhua myös näistä vl-hankauksista.
Kiitos antoisasta kommentista!
"...vaalin muita, ei-vl-ystävyyssuhteita, sellaisia joissa saan olla kokonaan oma itseni. Tuntuu hyvältä, varsinkin jos heidän kanssaan voi puhua myös näistä vl-hankauksista."
Näin se on minullakin mennyt... olen yrittänyt sukuun pitää yhteyksiä mutta kun he, vl-sukulaiset, torjuu minut, se on osoittautunut pettymysten sarjaksi...Raskasta on ollut.
Kiitos kaikille tässä ketjussa, erittäin mielenkiintoista lukea.
Olenko katkera tai vihainen. En niinkään mutta tuo tunne joka todellisuudessa on vain iluusio tai manipulaation tulos.
Ja tuo tunne on se tunne siitä että joku oikeasti voi kritiikittä seistä noiden asioitten takana ja hyväksyä kaikki vääryydet mitä vl piirissä tapahtuu asiaan kuuluvana.
Ja kuitenkin sitä tietää että noin elämäinen - eli luovutaa oikeus omasta elämästä yhteisölle - ei ole helppoa elämää sekään. Mutta ei ole sekään aina niin helppoa seistä Jumalan edessä yksin.
Olisiko Jumalan edessä seisominen helpompaa jos saisi seistä niiden "oikein uskovien" joukossa.
Häpeäisinkö minä omaa tilaani Jumalan edessä vähemmän jos siin seisoisivat muutkin vl kanssani.
Tai tuntisinko yhteisöllisyyden kautta rauhaa sielussani siitä että olen tämän joukon mukana kulkemassa.
"Surullista, mutta niin se menee: olen kuin Rock-kanavaa soittava radio. Minusta lähtee heille sopimatonta musiikkia, ja minut yritetään kääntää toiselle kanavalle. Jos se ei onnistu, minulle käännetään selkä."
Hyvin sanottu. Mutta tämä ei vielä loukaa vaan se on minunulla ei ole samoja oikeuksia kuin vl:lla.
Vl oikeus kääntää selkänäs kuin heidän uskoaan loukataan. He eivät ole katkeria eivätkä käytäydy sopimattomasti. Vain muut tekevä niin.
Kun yritää käydä kesksutelua tulee välillä se tunne kuin kävisi kesksutelua uhma ja tuhmaikäisen kanssa. Tulee juuri samat komentit ja lauseet kuin lapsen suusta. Sinä et ymmärrä. Sinä teet väärin. Sinä et haluakaan ymmärtää.
Entä jos suhtautisi äidillisesti tässäkin kohdassa. Antaisi mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Antaisi toisen purkaa omaa vl ahdistustaan muutamatta silti omaa kantaansa.
En voi hyväksyä sitä että vl ottevat oikeuksia mutta eivät kannan vastuuta? He saavat sanoa mitä vain mutta heidän uskoaan ei saa verrata muihin uskontoihin tai sanoa fundamentalisitiseksi lahkoksi.
Kritiikin täydellinen kieltäminen on ihailtavaa. Mutta se samalla myös osoitaa ettei kaikki tuon liikeen piirissä elävät koskaan kasva aikuisiksi ja omilla jaloilaan seisoviksi. Vaan pitää olla osa tuota yhteisöä voidakseen ylipäätään seisoa.
http://extoots.blogspot.com/
Sieltä löydät tuttuja ajatuksia!
Hyvin kirjoitettu, Urra!
Itsellänikin, joitain vuosia sitten Vl-yhteisöstä irrottautuneena, on joskus ollut samanlaisia mietelmiä. Jos joku vl yrittää alkaa "saarnaamaan" minulle, tulee kiusallinen olo, varmasti molemmin puolin. Ja sitten joskus jopa pieni tuskastuminen: eikö tuo ymmärrä??? Eikö edes yritä ymmärtää!? Tunne on varmasti molemminpuoleista ymmärtämisen suhteen.
Alussa lestadiolaistuttjen torjuminen oli minun (ja heidänkin) puolelta kovempaa. Nyt, kun pöly on laskeutunut ja he ovat huomanneet, että enhän nyt loppujen lopuksi mikään sarvipää olekaan, suhtautuminen on mennyt vapaampaan suuntaan. Vanhoja vl-ystäviäkin voi tavata ilman konflikteja:) Tosin, parhaimmat ystäväni ovat aina olleet tavalliset ei-vl:ät, mistä sitten johtuneekaan. Ehkä siksi, etten ole ikinä tuntenut mitään suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta heidän uskonsa kautta. Satuin vain syntymään vl-perheeseen.
Haluan myös sanoa tämän palstan lukijoille, että vl:iäkin on mukavia ihmisiä, suvaitsevaisiakin. Eli sellaisia, jotka eivät huutele tuomiota ryppy otsassa meille ei-vl:ille ja katsele meitä kieroon. Täällä vaan saa kirjoituksista todella ankean kuvan heistä. Yritetään elää sovussa, vaikka uskotaankin eri lailla!:)