Meillä on perhe suuren suuri, "rikas ja ihana". Näinkin voi sanoa. Täytyy kyllä myöntää, että jokainen sisarus on minun vertani, mutta kaikkien kanssa ei sympaatiat aina osu kohdalleen.
Meillä on vanhoillislestadiolaiset vanhemmat ja lapset 50/50, puolet on, puolet ei ole.
Vanhempieni avioliittoa voisi kuvailla yhdessäolemisen pakkoliitoksi, meillä kun ei rakkautta paljon näytetä. Isä ja äiti eivät ole koskaan suukotelleet ainakaan minun nähteni, eivätkä liiemmin halailleet. Pari kertaa saatan muistaa, mutta siitä mahtanee olla aikaa.
Meille lapille ei ole avoimesti koskaan sanottu, kuinka rakastetaan. Se, jos on tullut jossakin kohden ilmi, ehkä keskustelussa silloin, kun on ollut vaikeaa: Esim. "tiedäthän, että rakastan kaikkia lapsia yhtä paljon tms."
Äitini on hieman patologiseen valehteluun kallistunut. Hän ei oikein ole koskaan kasvanut aikuiseksi ja mielestäni usko on vain uskonnon harjoittamisen tasolla. Syvällisyyttä siihen ei löydy.
Isä taas on mahtava ihminen (onhan äitikin omalla tavallaan, älkää käsittäkö väärin), mutta hän on fanaattinen vl, joka tarkoittaa hyvin suppeanlaista käsitystä uskonasioista. Niitä yleisimmin mitataan seuroissa käymisellä tms. harjoittamisella, mikä ei sinänsä ole paha asia, muttei sillä uskoa mitata.
Meillä ei ole kummoiset välit toisiimme koskaan niin, että koko paketti toimisi. Jäykkyys leijuu aina ilmassa. Koen, että etenkin vl sisareni haastavat riitaa keskenänsä milloin mistäkin. Vanhemmat ei käy tarpeeksi, ei auta lastenhoidossa tarpeeksi tms. Vähän niinkuin mikään ei riitä.
Olen saanut sellaisen kuvan vl sisarusteni elämästä, että he ovat aika ajoin kateellisia, kun itsellä on niin paljon lapsia, eikä koskaan pääse mihinkään ilman yhtä, kahta tai kolmea vähintään. Sitten he kuitenkin sanovat että "On se niin ihanaa että on uskomassa." Viitaten siihen, että me monet muut emme ole. Meillä on siis aika onneton elämä.
Voin sanoa puhtaasta sydämestäni, etten ole kateellinen yhdellekään sisarukselle. En haluaisi, enkä myöskään kestäisi sellaista lapsimäärää, jota he huoltavat. Se kuluttaa, sen näkee heidän kasvoistaan. Nuoret kauniit naiset ovat harmaantuneita kotirouvia, jotka helposti unohtuvat pohtimaan, mitä elämässä jäi tekemättä.
Usein katson heidän hääkuviaan, sitä hymyä ja onnea, että mihin se on kadonnut? Mihin menivät kaikki unelmat ja toiveet, mitä elämältä odotettiin...?
Kun he kyläilevät, aviopuolisoiden välillä on selvää nälvimistä. "Vaihda sinä nyt vaipat kun minä viimeksi.." tms.
Minusta sellainen käyttäytyminen ei ole toisten kunnioittamista. Kuka jaksaa kuunnella jatkuvaa tappelua?
Ulkopuolisin silmin ollaan täynnä tekopyhyyttä. Omissa oloissa tehdään vaikka mitä (kaljaa, televiosion katselua internetistä, musiikkia, pelejä tms.)
Minusta tuo ei ole rehellisen uskovan merkki. Kyllä taivaanisä näkee suoraan seinien lävitse, joten pelkäävätkö he ihmisten hylätyksi tulemista, jos astuvat pienine paheineen päivänvaloon? Jumalaahan he eivät piileksi, tyhmiä olisivat. Taitavat ihmiset olla vähän niinkuin tämän päivän taivaanisä heille.
Olen myös kummastellut heidän tapojaan siinä mielessä, etteivät he koskaan puhu Jeesuksesta. Ikäänkuin se olisi vaan se, joka jollain tavalla saattaapi liittyä siihen, mitä on meneillään, vaikka Jeesushan on yhtälailla uskon kulmakivi kuin Jumalakin. Nyt kun olen itse löytänyt Jeesuksen ja puhun siitä, he vaan myhäilevät kuin olisin joku hullu, joka ei alkuunkaan ymmärrä, mistä puhuu. Eli heistä tulikin yhtäkkiä minun pilkkaajiani..?
Yhdessä he muodostavat melkoisen dynastian sellaisella asenteella, että "mehän ollaan täällä ja työ ootta siellä niin (pikkusen semmosia raukkoja)".
Olen huomannut että monessa tilanteessa meitä on lupa nälviä ja vähätellä, kun me ollaan niitä "epäuskoisia".
Kerran eräs tärkeä hlö perheessämme hakkui minut suoraan suohon ja sanoi lopuksi: Sinä oot vaan kateellinen kun me ollaan vanhoillislestadiolaisia ja sinä et!
Täytyy sanoa, että minä en ole pätkääkään kateellinen ihmisille, jotka eivät rehellisesti uskalla olla sellasia kuin ovat.
Usein tuntuu, että omalta osaltaan on paljon saanut muistutella anteeksiannosta ja rakkaudesta, sekä tietysti siitä paskanjauhannan tarpeettomuudesta. Minä, mustalammas sieltä pimeydestä vain vikisen.(:
Mutta toivon, että jokainen uskaltaisi olla sitä, mitä on, rehellisesti ja täysillä.
Onnea kaikille omilla teillänsä.
Meillä on vanhoillislestadiolaiset vanhemmat ja lapset 50/50, puolet on, puolet ei ole.
Vanhempieni avioliittoa voisi kuvailla yhdessäolemisen pakkoliitoksi, meillä kun ei rakkautta paljon näytetä. Isä ja äiti eivät ole koskaan suukotelleet ainakaan minun nähteni, eivätkä liiemmin halailleet. Pari kertaa saatan muistaa, mutta siitä mahtanee olla aikaa.
Meille lapille ei ole avoimesti koskaan sanottu, kuinka rakastetaan. Se, jos on tullut jossakin kohden ilmi, ehkä keskustelussa silloin, kun on ollut vaikeaa: Esim. "tiedäthän, että rakastan kaikkia lapsia yhtä paljon tms."
Äitini on hieman patologiseen valehteluun kallistunut. Hän ei oikein ole koskaan kasvanut aikuiseksi ja mielestäni usko on vain uskonnon harjoittamisen tasolla. Syvällisyyttä siihen ei löydy.
Isä taas on mahtava ihminen (onhan äitikin omalla tavallaan, älkää käsittäkö väärin), mutta hän on fanaattinen vl, joka tarkoittaa hyvin suppeanlaista käsitystä uskonasioista. Niitä yleisimmin mitataan seuroissa käymisellä tms. harjoittamisella, mikä ei sinänsä ole paha asia, muttei sillä uskoa mitata.
Meillä ei ole kummoiset välit toisiimme koskaan niin, että koko paketti toimisi. Jäykkyys leijuu aina ilmassa. Koen, että etenkin vl sisareni haastavat riitaa keskenänsä milloin mistäkin. Vanhemmat ei käy tarpeeksi, ei auta lastenhoidossa tarpeeksi tms. Vähän niinkuin mikään ei riitä.
Olen saanut sellaisen kuvan vl sisarusteni elämästä, että he ovat aika ajoin kateellisia, kun itsellä on niin paljon lapsia, eikä koskaan pääse mihinkään ilman yhtä, kahta tai kolmea vähintään. Sitten he kuitenkin sanovat että "On se niin ihanaa että on uskomassa." Viitaten siihen, että me monet muut emme ole. Meillä on siis aika onneton elämä.
Voin sanoa puhtaasta sydämestäni, etten ole kateellinen yhdellekään sisarukselle. En haluaisi, enkä myöskään kestäisi sellaista lapsimäärää, jota he huoltavat. Se kuluttaa, sen näkee heidän kasvoistaan. Nuoret kauniit naiset ovat harmaantuneita kotirouvia, jotka helposti unohtuvat pohtimaan, mitä elämässä jäi tekemättä.
Usein katson heidän hääkuviaan, sitä hymyä ja onnea, että mihin se on kadonnut? Mihin menivät kaikki unelmat ja toiveet, mitä elämältä odotettiin...?
Kun he kyläilevät, aviopuolisoiden välillä on selvää nälvimistä. "Vaihda sinä nyt vaipat kun minä viimeksi.." tms.
Minusta sellainen käyttäytyminen ei ole toisten kunnioittamista. Kuka jaksaa kuunnella jatkuvaa tappelua?
Ulkopuolisin silmin ollaan täynnä tekopyhyyttä. Omissa oloissa tehdään vaikka mitä (kaljaa, televiosion katselua internetistä, musiikkia, pelejä tms.)
Minusta tuo ei ole rehellisen uskovan merkki. Kyllä taivaanisä näkee suoraan seinien lävitse, joten pelkäävätkö he ihmisten hylätyksi tulemista, jos astuvat pienine paheineen päivänvaloon? Jumalaahan he eivät piileksi, tyhmiä olisivat. Taitavat ihmiset olla vähän niinkuin tämän päivän taivaanisä heille.
Olen myös kummastellut heidän tapojaan siinä mielessä, etteivät he koskaan puhu Jeesuksesta. Ikäänkuin se olisi vaan se, joka jollain tavalla saattaapi liittyä siihen, mitä on meneillään, vaikka Jeesushan on yhtälailla uskon kulmakivi kuin Jumalakin. Nyt kun olen itse löytänyt Jeesuksen ja puhun siitä, he vaan myhäilevät kuin olisin joku hullu, joka ei alkuunkaan ymmärrä, mistä puhuu. Eli heistä tulikin yhtäkkiä minun pilkkaajiani..?
Yhdessä he muodostavat melkoisen dynastian sellaisella asenteella, että "mehän ollaan täällä ja työ ootta siellä niin (pikkusen semmosia raukkoja)".
Olen huomannut että monessa tilanteessa meitä on lupa nälviä ja vähätellä, kun me ollaan niitä "epäuskoisia".
Kerran eräs tärkeä hlö perheessämme hakkui minut suoraan suohon ja sanoi lopuksi: Sinä oot vaan kateellinen kun me ollaan vanhoillislestadiolaisia ja sinä et!
Täytyy sanoa, että minä en ole pätkääkään kateellinen ihmisille, jotka eivät rehellisesti uskalla olla sellasia kuin ovat.
Usein tuntuu, että omalta osaltaan on paljon saanut muistutella anteeksiannosta ja rakkaudesta, sekä tietysti siitä paskanjauhannan tarpeettomuudesta. Minä, mustalammas sieltä pimeydestä vain vikisen.(:
Mutta toivon, että jokainen uskaltaisi olla sitä, mitä on, rehellisesti ja täysillä.
Onnea kaikille omilla teillänsä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Meidän perheestä, siis lapsuudenkodin sisarusparvesta yli puolet ei ole vanhoillislestadiolaisia ja alle puolet on. Itse kuulun vähemmistöön. Nykyisin ajatusmaailmani on muuttunut todella paljon. Vaikka kuljen seuroissa en omassa mielessäni jaottele enää ihmisiä uskovaisiin ja epäuskoisiin siitä yksinkertaisesta syystä että sellainen ei ole totta. Kauhukseni olen huomannut että rauhanyhdistyksen jäsenistä enemmistö ei todellakaan ymmärrä uskon perustuksen Jeesuksen Kristuksen lunastustyön ihmettä vaan usko heille on joukkoon kuulumista ja omien tekojen varassa, siis mitä saa ja mitä ei saa tehdä ja todellisuudessa tekojen kautta ansaitaan usko.
Monet nuoret perheet ovat luopuneet "uskosta" sen takia että eivät jaksa ottaa vastaan kaikkia rajoittamattoman seksielämän mukanaan tuomia lapsia. Sekin on jo todella paljastava seikka että uskosta luovutaan jos ei pysty tai kykene jaksavansa suorittaa Jumalan ennaltamääräämää tekoa esim. lapsiasiassa. Mutta eihän raamattu todellakaan näin opeta että omakohtainen usko olisi kiinnitetty mihinkään ajalliseen sanktioon.
Toki kymmenen käskyä ja Jumalan laki eivät lakkaa olemasta mutta hurskkaimatkin uskovaiset rikkovat omalta puoleltaan jopa päivittän Jumalan ankaraa lakia jonka merkitys on osoittaa ettei ihminen lain täyttäjän paikalta pelastu.
että jos ei jaksa tehdä lapsia usko häviää?
Onko vl-usko jotenkin lapsimäärästä kiinni?
Aika nurinkurista.
Uskohan on jokaisen ihmisen henkilökohtainen asia ja syvä sellainen.
Lapsien lukumäärä, käsien yhteen lyöminen, jatkuvien kieltojen totteleminen, se on pelkkää ulkokultaisuutta.
Miksi uskossa olevan on pakko koko ajan todistaa toisille että on varmasti uskomassa? Koko ajan juosta seuroissa ja lisätä lapsilukua? Eikö se ole epävarmuutta koko uskon asiassa.
Minulle jää jotenkin vieraaksi sellainen asia, että minun pitäisi omaa uskoani julistaa kaikelle kansalle.
Ehkäpä sitten, kun jokainen miettisi asioita omassa rauhassa ja paneutuisi kunnolla perusasiaan elikkä uskoon eikä sen ulosnäkymiseen, vl-ihminenkin löytää sen mikä pitääkin löytää, elikkä oikean ja aidon uskon ilman ulkopuolista painostusta.
Kirjoitukseni lohdutti minua jollain tavoin-että täällä maan päällä on jokin muukin ihminen joka joutuu kokemaan samanlaisia asioita kuin minä.
Myös meidän perhe on kahtiajakautunut-on vl:t ja ne jotka eivät ole. Tämä on psyykkisesti tavattoman rasittavaa. On paljon riitaa ja kateutta ja tosiaan ajatusmaailmat on niin kaukana toisistaan. Ja sitten tietysti vanhempien suosiossa on ne lapset jotka ovat vl:ä. Tuntuu todella pahalta.
Itse jättäydyin näistä vl-kuvioista ulos jo teininä kun en-monestakaan syystä-oikein uskonut niihin juttuihin.
Sitten kun sisarukset on menneet naimisiin niin se tulee tavallaan järkytyksenä millaista se heidän perhe-elämänsä sitten on. Lapsia tulee liukuhihnalta ja itse ajattelee jotenkin niin että kyllä sen lapsen tulisi olla aina toivottu. No sitten vl:t sanoo että kaikki lapset on toivottuja...mutta jotenkin läheltä katsottuna se todellisuus näyttää vähän toiselta. Enemminkin siltä, että se on pakko...
No joo ristiriitoja ristiriitojen perään...Mun täytyy sanoa, että mä olen joskus aivan rättiväsynyt ja masentunut tällaiseen tilanteeseen ja olen joskus ajatellut että olisko vain helpompi jos laittais välit kokonaan poikki. Kymmenen vuotta ajattelin että kyllä tää tästä, mutta nyt olen alkanut ajattelemaan, että josko sittenkin säästäisin itseäni jos laittaisin välit poikki...
Mielelläni muuten keskustelisin enemmänkin asiasta jos jollakulla samanlaisia ongelmia!
Postia voi laittaa tulee osoitteeseen [email protected]
(olen nainen)
Mun mielestä toi mustavalkoinen on aika huono nimitys tosta perhekuviosta. Kuka tuossa on näin ulkopuolelta katsottuna musta ja kuka valkoinen, luulisi että kaikki on onnettomia, niinkuin itse asian sanoit. Mutta ehkä siinä mielessä miten ajatusmaailmat eroaa toisistaan...
Toiset haluaa pitää jotain kulissia ja luulee siten pääsevänsä helpommalla ja toiset on rehellisempiä..
--Olen myös kummastellut heidän tapojaan siinä mielessä, etteivät he koskaan puhu Jeesuksesta. Ikäänkuin se olisi vaan se, joka jollain tavalla saattaapi liittyä siihen, mitä on meneillään, vaikka Jeesushan on yhtälailla uskon kulmakivi kuin Jumalakin. Nyt kun olen itse löytänyt Jeesuksen ja puhun siitä, he vaan myhäilevät kuin olisin joku hullu, joka ei alkuunkaan ymmärrä, mistä puhuu. Eli heistä tulikin yhtäkkiä minun pilkkaajiani..? --
Tuo taitaa olla aika yleistä. Jeesuksesta puhuminen, hänen persoonansa, ihmeellisyytensä ja jumalaisuutensa analysointi tai pohdiskelu ei taida olla kovinkaan yleistä vl:lle. Samoin Jumalan suuresta johdatuksesta sekä varjeluksesta puhuminen on jossain määrin harvinaista, ei kuitenkaan niin harvinaista kuin Jeesuksesta keskustelu. Jeesuksesta tunnetuin sanonta on "Jeesuksen nimessä ja veressä..", mutta mitä Jeesus merkitsee sanoillaan ja teoilllaan ihmiseksi tulleena ihmiselle? Mistäköhän johtunee, että Jeesus jää monelle vl:lle taka-alalle.
Onpa sulla vaikeat lähimmäiset.
Ihme, että sinusta on kasvanut noin täydellinen ja hyvä tuommoisessa porukassa.
Muista kyllä löytyy vikoja.
joo, kirjoitushan on sinänsä kuva minun perheestäni/sisaruksistani. En niinkään keskittynyt itseeni.
Jos sinä ajattelet, että minä oletan olevani täydellinen, luulempa, että sinun korviesi välissä humisee, ei minun. Vaikken sitä tässä kirjoituksessa tuonutkaan esille, niin tottahan minäkin olen ihminen kahdella kädellä, kahdella jalalla ja yhdellä päällä varutettuna. Olen siis hyvin vajavainen.
Onko aina pakko puuttua tuollaisiin typeriin yksityiskohtiin ja viisastella?