Onko kellään tullut fiilistä, että olikohan sittenkin virhe hankkia lapsia nyt jo tai yleensäkään lapsia?? Jos niin millaisessa tilanteessa? Onko tullut hetkittäin vai jollain jopa pysyväksi tunteeksi? Itseäni pelottaa, että hankkii lapsia ja sitten huomaakin, ettei se ollutkaan yhtään sitö mitä itse kuvitteli. Mutta voihan olla, että se äitiys onkin ihanampaa kuin osaan kuvitella...
Hetkiä, jolloin tullut katuma päälle
rehellisesti
302457
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 30
Vanhimmat
..ole lapsenteko kaduttanut.
No totta kai noita fiiliksiä tulee ja menee. Tässäpä tilanteita, jolloin kaduttaa, että on ylipäätään hankkinut kakaran:
1. Lapsi herää öisin puolen tunnin välein etkä saa nukkua, kun suuhun ei kelpuuteta muuta kuin tissi, joka on järsitty helläksi pienillä hampailla.
2. Ihana ja odotettu vauva osoittautuukin itkupussiksi, joka ei viihdy minuuttiakaan yksin, etkä saa tehtyä päiväsaikaan vaatteiden vaihtoa kummempia asioita.
3. Lapsi heittää puurolautasen uudelle paidallesi. Ja juuri sinä päivänä olet höystänyt puuron mustikkakeitolla.
4. Oksennat vessanpöntöllä toisesta raskaudesta johtuvasta yökötyksestä, ja esikoinen tulee ja puree selkään.
5. Lapsi repii upouusista silmälaseista sangat irti ja halkaisee simpukkapuhelimen.
6. Mikään tavara ei saa olla rauhassa, kun lapsi repii kirjat hyllystä, räkii juuri silitettyihin vaatteisiin, syö sähköjohtoja, rikkoo cd-koteloita, tyhjentää jauhopussin lattialle, repii veroilmoituksen, heittää saappaasi vessanpönttöön ja kaataa kukkamaljakon.
7. Lapsella on vesiripuli, ja tuotoksen tehtyään hän hyppii omassa ripulip*skassaan tasajalkaa.
8. Lapsi haluaa ruokaa juuri sinun lautaseltasi eikä oma ruoka-annos kiinnosta yhtään. Taaperon kanssa EI VOI muuten syödä ravintolassa.
9. Kämppäsi alkaa varkain täyttyä piipittävistä ja värikkäistä Disney-leluista, joihin kompastelet öisillä vessaressuilla.
10. Lapsi oppii sanomaan vittu ja sanoo sen sanan uskovaisen naapurin mummon kuullen.
Kaikki noi on koettu, mutta kummasti tässä taas ollaan raskaana. Eikä olla ajateltu jättää lapsilukua kahteen! Eli kai tässä touhussa jotakin hyvääkin aina silloin tällöin on. Tällä hetkellä haaveilen, että pääsisin joskus kotona ollessani yksin vessaan. Eikä kukaan räpsyttelisi valoja oven ulkopuolella ja hakkaisi rääkyen ovea. Tai haluaisi kurkata vessakäyntisi jälkeen pönttöön ja ilmoittaa kovaan ääneen, mitä pöntössä sillä kertaa on...
aidosti ja ihanasti kirjoitettu! Noinhan se just on!
Ihan täysin rehellisesti voin sanoa että vaikka aina ei olekaan tosi kivaa eikä edes mukavaa, niin kertaakaan en ole katunut lapsen "hankkimista". Siis välillä väsyttää tai joku juttu keittää, mutta ikinä ei ole tullut mieleen että kunpa tuota ei olis!
Ehkä meillä on sitten tosi enkeli, kun en tuota edellisen listaa osaa kuin taivastella. Meillä on siis reilu 2v ja ihan näinä päivinä toinen vauva... Esim. rinnat eivät koskaan ole olleet verillä tai edes arat, ja on ollut lähinnä kätevää että yöllä on voinut vaan työntää tissin suuhun ja jatkaa unia samantien. Kitisevä vauva asui kantoliinassa sylissä, eikä ollutkaan enää niin kitisevä, ja kädet jäivät vapaaksi vaikka mihin hommiin. Silmälasit tai uusi paita taas eivät ole niin tärkeitä olleet että lapsi olisi alkanut kaduttaa, muutenkaan aineellista vahinkoa ei ole juuri tullut enkä minä noita eritteitäkään kammoa. Ravintoloissa lounastamme taaperon kanssa vähintään kerran viikossa, ja se sujuu oikein hienosti! Leluihinkaan ei kompastele kun ne kerätään iltaisin, ja olen kai aika paksunahkainen kun joku lapsen suustaan päästämä asiattomuus ei maailmoja kaada tai saata minua häpeään...
Mutta katsotaan nyt sitten asuuko täällä masussa joku oveenhakkaaja-selkäänpurija-kakassahyppijä :)
synnytyksen jälkeen ollut 3päivää erossa pojasta ja poika vihdoin tuotiin takaisin yllättäen aloinkin vierastamaan poikaa, mutta sen jälkeen vain "kriisi" tilanteissa kuten tuola ylhäällä on mainittu.
Mutta eipä tuota osaisi antaa enää poiskaan ja jatkoa on jo luvassa joten ei se nyt niin paha ole ollut. kai??? :)
Varmasti on helppoa taivastella meidän elämää, jos olet saanut ns. helpon temperamentin lapsen. Meillä ei kantoliinat ja rintareput ym. auttaneet, vaikka kuinka kokeiltiin. Lapsemme ei kerta kaikkiaan viihdy yhdessä kohden, vaan hän tarvitsee jatkuvaa liikettä ja toimintaa. Odottaminen on asia, jota ei voi harjoitella puhetta ymmärtämättömän ja luonnostaan kärsimättömän lapsen kanssa (vrt. ravintolateesisi). Minun maailmani ei suinkaan kaadu uusien silmälasien hajoamiseen, mutta opiskelijabudjetissa se on suuri lovi. Ja kyllä meilläkin siivotaan iltaisin, mutta aina joku lelu voi jäädä jonnekin.
Ja mitä tuohon paksunahkaisuuteen tulee, niin mäkin luulin olevani todella pitkäpinnainen lasten suhteen ennen rakkaan esikoiseni syntymää. Mutta kun käyt läpi koliikit, huonot nukkumiset, jatkuvan kitinän ja sen loputtomalta tuntuvan ajan, jolloin lapsi on vain sylissä, niin usko omaan (sekä hyvien apuvälineiden kuten kantoliina ja perhepeti) erinomaisuuteen vanhempana häviää tehokkaasti. (Terveisin tuleva Kasvatustieteiden maisteri. Työkokemusta päiväkodista, ala- ja ylä-asteelta, erityiskoulusta ja lapsenpiikomisesta.)
Monet ovat sanoneet meille, että toivottavasti toinen lapsenne on vähän rauhallisempi. Toi taas loukkaa mua. Meidän tytössä ei ole nimittäin mitään vikaa! Hän on kyllä vaativa ja rasittava sekä kiukustuu helposti. Toisaalta hän nauraa valtavasti, keksii paljon tekemistä, on rohkea ja sosiaalinen sekä oppii helposti. Ja minusta hän on tosi kaunis! Eli minulla on kaikki syyt olla tyytyväinen lapseeni ja perheeseeni, vaikka joskus väsyttääkin. Odotan todella innokkaasti, millainen vauva meille seuraavaksi syntyy.
Mua raivostuttaa suunnattomasti se, että usein helppojen ja kivojen lasten äidit näkevät lapsen temperamentin omaksi ansiokseen! "Kun meillä siivotaan, ollaan iloisia, otetaan rennosti, hoidetaan lapset oikein ja vielä tissitkin on niin hienot, niin siksi meillä menee niin hyvin. Voi teitä huonompia äitejä, kun ette osaa yhtä hyvin kuin me."
Se hyvä puoli vähän haastavammassa lapsessa on, että oppii kunnioittamaan ja ymmärtämään erilaisuutta. Tuskinpa sinäkään anette tulet kaiken kokemasi jälkeen laukomaan edellisen kaltaisia typeryyksiä vaikkapa koululastesi vanhemmille. ;)
Mua aina välillä suunnattomasti ärsyttää, kun joku äiti kertoo lapsestaan/elämästään siihen tapaan, ettei koskaan ole vastoinkäymisiä ja elämä on yhtä ruusuilla tanssimista. Onnellinen saa olla - niin olen minäkin - mutta älä nyt väitä, ettei koskaan olisi ollut yhtä ainoata hetkeä, että mielesi tekisi kirkua lapsen tempaukselle.
Täällä yhdessä viestissä kerrottiin juuri niitä asioita, jotka ovat normaalissa lapsiperheessä täyttä totta ja arkea. Ja tuskin näiden suttaamisten ja kiroilujen takia kukaan tosissaan toivoisi, ettei lasta olisi ollenkaan, ehkä enemmänkin ajattelisi, että voi luoja tätä elämää tuon lapsen kanssa..
Oma lapseni on elämäni keskipiste, rakkain ja tärkein asia mieheni rinnalla. Mutta kyllä, joskus ajattelen, mihin sitä on tullut pää pistettyä.
Sanoisin niin, että jos lapsi on aina vain enkeli niin silloin pitäisi hälyttää vanhemmilla...
..kuuluu aina valittaa etta miten meilla on tota ja tota ongelmaa. Se on Suomessa tapana. Ja Suomessa voittaja on se jolla on eniten niita ongelmia tai rajuimmat jutut.
Ulkomailla on onneksi toisin. Siella voi oikeesti iloita ja kertoa se.
Mua kieltämättä joskus myös huvittaa erinäiset kommentit, joita äidit ja isät höpsöttävät. Mä olen huomannut saman asian, että "helppojen" vauvojen ja taaperoiden vanhemmat puhuvat kasvatuksesta omaa erinomaisuutta korostaen. Eli heidän vauvansa nukahtaa itse, on tyytyväinen, ei tappele ruuan kanssa ja viihtyy itsekseen, sillä hänet on vain opetettu sellaiseksi! Joo, niin mekin tosiaan opettamalla opetettiin lapsi megaheräilijäksi ja vatsavaivaiseksi - piti kuulkaa harjoituttaa pirusti! Kun kerran valitin puistossa väsymystä yhdelle ihkuenkelin äidille, niin hän vain totesi, että varmasti toi sun väsymys ei voi olla vaikuttamatta sun lapsen psyykeeseen. Just joo!
Kuten sanoin, omassa tytössäni on valtavasti hienoja puolia. Hän on rohkea, reipas, nopeasti oppiva ja muiden lasten joukkoon hakeutuva. Pitäisiköhän mun alkaa nyt tässä vaiheessa tenttailla muita vanhempia, että miksi he ovat opettaneet omat lapsensa arastelemaan uusia ihmisiä ja pelkäämään liukumäkiä?! En mä vaan kokenut tarpeelliseksi "opettaa" lapselleni sellaista...
Mun mielestä lapsesta ja avioliitosta saa ja pitääkin iloita! Mä esimerkiksi olen liian usein keskittynyt vain omaan väsymykseeni, enkä muista, miten upea lapsi mulla on. Mutta iloitakin voi joko fiksusti tai sitten sivistymättömästi.
Kyllä Suomessakin saa iloita ja kivoista asioista pitää kertoa! Mutta esimerkiksi mua huvitti toi yksi kommentti, jonka viesti oli toisin sanoen se, että minä olen pikkusieluinen ja herkkähipiäinen, kun reagoin lapseni tekemisiin miten reagoin. Eli kun suren rikkimenneitä silmälasejani ja häpeän, jos 1,5-v lapseni kiroilee julkisella paikalla.
..ettei koskaan olisi vastoinkäymisiä ja että lapsi olisi aina enkeli. Kyse oli siitä, kaduttaako lapsen teko.
joskus väsyneenä hetkenä tulee sekunniksi katumus mieleen, niin sitten on huono vanhempi?! Voi teitä täydellisyyksiä. Montako vanhempaa tunnet, joka olisi ryhtynyt "katumushetkenään" lähtenyt myymään lastaan torille?
Hauska lukea siun kirjotuksia kun sinun ajatukset on niin samanlaiset kun minulla :D
Näin asiasta poiketen :)
..se riippuu niin äidistä, ja äidin omasta suhtautumisesta elämään, miten kuvailee arkea lapsensa kanssa. Turha alkaa haukkumaan puolin ja toisin, koska koemme asiat eri lailla ja kerromme niistä eri tavalla.
että on edes joku yhtä omituinen tapaus liikkeellä. :) Kivaa kevättä!
.. tuollaisista tai isommistakaan asioista ole tullut minkäänlaista katumusta- ei todellakaan!
Kiukuttaahan joku asia aina joskus, mutta en nyt silti ikinä voisi ajatella, että kunpa en olisi tehnyt noita... Hirveä ajatuskin, että tulisi tuollaisia ajatuksia.. :D
Eihän mullakaan noi ajatukset ole pysyviä, vaikka joskus kiukuttaa enemmän ja vähemmän. Tuskin olisin lisää tehnyt lapsia, jos olisin katunut esikoiseni hankkimista. Tuskinpa kukaan täysipäinen ja henkisesti sekä emotionaalisesti terve äiti olisi valmis antamaan lastansa pois.
Joskus musta on tuntunut, että tekisi mieli heittää tyttäreni seinään. Niin kovasti hän on hermojani koetellut. Minua ei kuitenkaan nuo ajatukset eivät hirvitä, sillä ne ovat vain ajatuksia. Minä kun tunnen itseni sen verran hyvin, että osaan erottaa pimeät ajatukseni todellisista teoista ja tekojen toteuttamisesta.
Lapsen tehtävähän on tehdä vanhempansa hulluksi...
Jaa, onko tullut katumapäälle..kuinka sen nyt ottaa.
Kun lapsi on piirtänyt uuden huonekalut merkkaustussilla mustaksi, heittänyt paperia jalkalampun päälle, mikä syttyi palamaan, repinyt boordit seinistä irti, tukkinut viemärin täyteen vessapaperia, heitellyt vessanpönttöön kaikkea mahdollista hauskaa ym. ym. on tullut kieltämättä joskus mieleen, että mihin olen pääni mennyt pistämään.
Onneksi poika on kuitenkin melko rauhallista sorttia, eikä revi äidin hermoja kovinkaan usein, niin annetaan hänen nyt sitten asustella täällä.
Ei vaan, en antaisi pois mistään hinnasta, mutta joskus on ottanut kyllä kupoliin ja raskaasti herran tempaukset!
katunut mitään, minkä ansiosta olen saanut lapseni.
Melkein kaikkia muita asioita olenkin katunut.
Joskus, ehkä sekunnin on käynyt mielessä että miksi? Yleensä silloin kun itse on väsynyt ja lapsi heräilee ja herättää useasti yön aikana... Useimmiten olen kuitenkin onnellinen ja iloinen lapsestani ja toinen on haaveissa :) En voisi ikinä kuvitellakaan luopuvani lapsestani
Pienen vauvan kanssa yksin, ilman ketään jonka syliin laittaa hetkeksi rääkyvän paketin (mahavaivat, oksutaudit yhtäaikaa, korvatulehduskierteet jne), tuli jokunen kerta mieleen et selviiköhän tästä hengissä.. Ja masennuksen kourissa. Alun järkytyksen jälkeen ei ole tullut sellaisia fiiliksiä että oliskohan pitänyt tehdä kakara myöhemmin. Tottakai olen kilahatnut, ärähtänyt ja huutanut naperon tempauksista, mutta ei ole tullut katumuksen tunteita.
Päällimmäisenä tulee mieleen kun tyttö piirteli Nalle Puhin kuvia uuteen taulutelkkuun. :O Auts!
Se ensimmäinen yö sairaalassa kun olin pojan juuri synnyttänyt, niin tuli olo että "mitä sitä on tullut tehtyä" mutta se meni ohi ja en ole katunut päivääkään. Olen kai onnekas kun minulla on ns "helppo lapsi".. Rakastan poikaani yli kaiken, ihana pieni ihminen :)
Lapsia on tullut "tekaistua" viisin kappalein enkä ole vielä kertaakaan katunut asiaa. ;o)
Elämä ei ole pelkkää auvoista eloa mutta oikeastaan kaikki on hienosti!!Rahaa toki sais olla paremmin....tiukkuus vetää välillä pinnankin tiukalle.
Kun haen lapsen hoidosta kotiin itkien, että kukaan ei ole leikkinyt hänen kanssaan.
Kun luen lehdestä ties mitä pedofiili/tappo/kidutus ym. juttuja.
Kun en voi suojella lastani kaikelta maailman pahalta.
Äitiys on ihanaa, mutta jatkuvaa huolta, pelkoa jne.
En tiedä kuinka tosissaan ihmiset tähän vastasivat, mutta minä olen tosissani katunut asiaa vain kerran. Ja vähemmän tosissaan en niin arkaa asiaa ole edes ajatellut.
Varmaan jotain 2kk synnytyksestä aamuyön tunteina, kun taas kerran emme olleet nukkuneet miehen kanssa kuin puolen tunnin pätkiä ja muutamaa tuntia yössä. Itselläni oli tullut epileptisiä oireita ja paniikkikohtaus edellisenä päivänä ja vauva vain itki kippurassa. Minä korvatulpat korvissa itkin miehelleni (masennuskin oli päällä), että me ei pärjätä eikä me selvitä. Että miten me oltiin niin tyhmiä että luultiin että me pärjättäisiin ja vielä heitin sen pahimman kehiin, eli mainitsin kuinka se oli nimenomaan mieheni joka niin halusi lasta.
Se oli se kerta jolloin oikeasti kaduin sitä, että ryhdyttiin lapsentekoon.
meidän poika on "vasta" 3kk eikä Vielä ole kaduttanut hetkeäkään :) Ehkä kun tämä poju on repimässä niitä tapetteja ja piirtelemässä taulutelkkariimme niin voi välillä vähän riepasta :)
Ainoa mikä kaduttaa on ehkä se kenen kanssa lapsen tein.. Ollaan yhdessä mutta ehkä mulla on vähän kiinnostus kadonnut jonnekin.. Ja mielestäni mieheni ei vietä tarpeeksi aikaa poikamme kanssa.. Hoidan poikaa yksin.. isä pitää välillä ehkä sylissä ja naputtaa titokonetta samaan aikaan.. :(
Olen katunut, mutta pois en silti antaisi. Paljon se ottaa, mutta myös antaa. Mutta rehellisesti voin myöntää, että silloin tällöin mietin, että voi sen elämän helpomminkin elää... :) Mutta ehkä se elämä ei myöskään olisi näin rikasta kaikesta kaaoksesta huolimatta! Meillä on yksi lapsi (3,5v) eikä ole suunnitelmissa toista. Ei ole käynyt mielessäkään. :) Tyytyväisiä ollaan tähän yhteen. Esikoinen ja kuopus samassa paketissa.
Vois hommata toisetkin kahdeksan,mut pitäs eukkokin nuorentaa.Elämän tarkoitus on lisääntyä.
Olen varmasti hirveä ihminen. Minä olen ihan tosissani katunut lapsiani ja koko elämääni. Nyt kun siitä ajasta on jo aikaa on sitä tunnelmaa vaikeaa tavoittaa. Olin tuolloin selvästi yliväsynyt - monia pienempiä ja suurempia vaikeuksia ja tragedioita samaanaikaan ja heti perään.Perusluonteeni on aika hermoheikko, eli joku muu olisi samassa elämäntilanteessa puskenut läpi itkua vääntämättä ja toisaalta joku muu olisi jäänyt sängynpohjalle makaamaan. Loppujen lopuksi selvisin ja silloinkin kun "tilanne" oli päällä muistin aina jutella äidin tyhmästä kärttyisyydestä ja itkuisuudesta vanhimmalle pojalleni.
Mutta en kyllä silloinkaan katunut lapsiani koska he olisivat jotenkin kauheita, vaan kaduin äitiyttä koska uupumuksen keskellä tunsin itseni niin huonoksi, että olin aivan varma, että pilaisin lasteni elämän loppuiäksi.
Nyt on elämässä asiat hyvin ja mahdottoman hyvä meiniki ja voimavarat riittävät kohtaamaan haasteelliset kasvatustilanteet positiivisen älykkäästi (vaikkakin joskus hammasta purren).
Joskus Iso Peukalo painaa rankasti niskaan...