Tuttavapiiristä ja tunteista

Ei tässä tilanteessa ole tullut mieleen tuttavapiirille ilmoitella, hyvä kuin pystyin asiasta eli lapsettomuudesta omalle äidille puhumaan. Lapsettomuushoidot aloitimme kun olin 38 vuotias ja tiedän omasta ystävästäni että hänellä "onnisti " vasta n. 7 vuoden jälkeen , eli olen itse myöhässä. En ole kenellekkän kateellinen, eikä lapsiperheiden kohtaaminen ole ollut vaikeaa, olen ollut itse lastenhoitajana, koska tiedän että oma lapsenhaluamisajankohta on ollut vasta nyt.

minäkin ensimmäistä kertaa elämässäni olen muille ihmisille kateellinen heidän elämäntilanteistaan.. Ennen aina ajattelin että kun jollain ihmisellä alkoi elämä järjestymään ja minulla se heitti härän peppua että "kyllä se tulee munkin aika".. Uskoin että kaikki järjestyy ja kun miehen veljen tyttöystävä tuli raskaaksi reilun kuukauden yrittämisen jälkeen ja meiltä kysyttiin koska me ollaan ajateltu ottaa miehen veli "kiinni" (sillä jo edellisestä suhteesta lapsi) sanoin aina että lapsi tulee kun se ja me ollaan siihen valmiita..

No nyt sitten ollaan tutkimuksiin menossa, minulla tosin todettu jo viime vuoden puolella pco. Monta päivää menee niin että elämä tuntuu hyvältä ja sitä miettii että eihän se lapsi nyt ole se elämän tärkein asia ja että eihän se lapsen "saaminen" tekisi meistä yhtään parempia (niinkuin ei tietysti teekään mutta jotenkin sitä vaan aina joutuu selittelemään!!) ja sitten tulee taas se päivä kun joku kysyy jotain tai televisiosta tulee joku ohjelma siitä kuinka helppoa se "lapsen tekeminen" on.. Silloin sitä miettii mitä pahaa me ollaan tehty että se on niin vaikeaa!!

Mahdolliset hoidot ja kivut pelottavat minuakin ja täytyy myöntää että oon myös niin käytännöllinen ihminen että kaikki hoidot ja niiden aikatauluttaminen ja maksaminen mietityttää. Lähinnä tuntuu niin uskomattoman epäreilulta että jotkut vain ajattelevat raskautta ja se jo tapahtuu ja sitten meidän ja niin monien muiden tälläkin palstalla kirjoittelevien täytyy uhrata siihen niin paljon.. Ja niistä epäonnistumisista ja sen pelosta en edes ala puhumaan...

Ja sitten loppuun, tänään oli tulossa hyvä päivä. Miehelläni oli vapaapäivä niinkuin minullakin ja tiedossa oli rentouttavaa yhdessäoloa kun puhelin piippasi, lapsuuden aikainen ystäväni oli saanut viime yönä tytön... Tietysti olen onnellinen hänen puolestaan, miten voisin olla olematta, mutta kuitenkin.. Milloin on meidän vuoromme???

Moiks!

Meiän kaveripiirissä ei ole paljoa vielä lapsiperheitä, mutta miehen siskolla on kaksi lasta. En ole aiemmin ollut mitenkään kateellinen, koska minusta on ihanaa viettää aikaa heidän kanssaan ja leikkiä ja hoitaa lapsia. Nyt meillä on reilu vuosi yritystä takana ja tutkimukset on aluillaan. Tähän mennessä on saatu selville, että miehen simppoja on normaalia vähemmän ja normaalimuotoisten määrä on myös hieman alentunut... Huomenna on eka aika lääkärille ja saadaan lisää tietoa minunkin puoleltani...

Yhtäkkiä minua on ruvennut ärsyttämään, kun kuulen kommentteja, kuinka lasten kasvattaminen jne on välillä niin rankkaa... Jotenkin vaan tulee sellainen olo, et olisin kyl ite tällä hetkellä maailman onnellisin, jos pitäis esim. herätä jonkun pikkuihmisen takia yöllä monta kertaa... Siis en vaan jaksa kuunnella mitään ihme kommentteja tällä hetkellä... Vaikka eihän lapsiperheiden elämä ole koko aikaa mitään ruusuilla tanssimista, niin itse odotan sitä aikaa tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta!

Ärsyttää olla kateellinen muille, mut näköjään oon luisumassa siihen suuntaan... Täytyy varmaan kuitenkin yrittää ymmärtää myös itseään, koska eiköhän lapsettomuus saa vaikka mitä tunteita aiheutettua... Ei vaan jaksa olla kovin optimistinen koko aikaa... Kyl mun mielestä välillä saa olla negatiivinenkin, koska on tää sen verran vaikea asia kumminkin...