Voi olla, että tämä aihe on tälläkin palstalla jossakin vaiheessa puitu moneen kertaan, mutta rohkenen silti viestiä siitä. Ohjatkaa sitten oikeaan paikkaan jos sellainen on.
Mietiskelin tässä sitä, että millaisesta tulevaisuudesta te, siskot rakkaat, haaveilette? Siis lähinnä liittyen tulevaan tai olevaan elämänkumppaniin. Itse haluaisin tylsähkösti sanottuna luultavasti saavuttaa vielä joskus ns. "normaalin heteroelämän" tytöistä tykkäävänä tyttönä. Tavallinen prinsessahaave siis.
Eli tällä ontuvalla ja meitä ei-heteroja arvottavalla "normaali heteroelämä" -ilmauksella tarkoitan sitä, että haaveilen siitä, että saisin vielä joskus löytää oikean puoliskoni ja hankkia ns. punaisen tuvan, koiria ja ehkä lapsiakin jos siltä tuntuu. Ja tietysti haaveilen myös siitä, ettei kyseisiä juttuja tarvitsisi saavuttaa kaapissa, vaan että olisi mahdollista elää ihan iisisti. (Mikä ei tarkoita sitäkään, että heiluttelee joka päivä sateenkaarilippua Salen kulmalla..)
Ei muuten, mutta haaveeni tuntuu vaan niin kovin vaikealta saavuttaa. Tuntuu, että ihmiset seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta hakee vaan jännitystä elämään ja etsii vaan "jotain". Mites on teidän laitanne? En tuomitse sitäkään, kukin tekee mitä haluaa jos ei toisia toiminnallaan satuta. Olen vaan itsekkäästi huolissani siitä, että onkohan edes olemassa muita parikymppisiä (nais-)ihmisiä jotka kuumeisesti jo haaveilee näin vakaasta tulevaisuudesta. Kun ihmisen ei ole hyvä olla ihan yksinkään.
Niin ja haaveilen myös siitä, ettei asioissa edettäisi liian nopeasti, että osaisi ottaa rauhallisesti. Ei siis muuttoautoa ihan ekoille tapaamisille, sillä olen huomannut, että siitä on suurimmaksi osaksi luvassa aina vaan pahaa mieltä. Eikä mitään suhteesta toiseen-pomppimista, sillä olen tajunnut, että täytyy ensin itse olla kokonainen, ennen kuin voi olla puolikas jostain.
Olisi kiva kuulla jotain (asiallisia) ajatuksia aiheeseen liittyen. Vaikka palstaa onkin kovin soimattu, niin uskon silti että täältä löytyy ihan fiksujakin mielipiteitä :)
Mietiskelin tässä sitä, että millaisesta tulevaisuudesta te, siskot rakkaat, haaveilette? Siis lähinnä liittyen tulevaan tai olevaan elämänkumppaniin. Itse haluaisin tylsähkösti sanottuna luultavasti saavuttaa vielä joskus ns. "normaalin heteroelämän" tytöistä tykkäävänä tyttönä. Tavallinen prinsessahaave siis.
Eli tällä ontuvalla ja meitä ei-heteroja arvottavalla "normaali heteroelämä" -ilmauksella tarkoitan sitä, että haaveilen siitä, että saisin vielä joskus löytää oikean puoliskoni ja hankkia ns. punaisen tuvan, koiria ja ehkä lapsiakin jos siltä tuntuu. Ja tietysti haaveilen myös siitä, ettei kyseisiä juttuja tarvitsisi saavuttaa kaapissa, vaan että olisi mahdollista elää ihan iisisti. (Mikä ei tarkoita sitäkään, että heiluttelee joka päivä sateenkaarilippua Salen kulmalla..)
Ei muuten, mutta haaveeni tuntuu vaan niin kovin vaikealta saavuttaa. Tuntuu, että ihmiset seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta hakee vaan jännitystä elämään ja etsii vaan "jotain". Mites on teidän laitanne? En tuomitse sitäkään, kukin tekee mitä haluaa jos ei toisia toiminnallaan satuta. Olen vaan itsekkäästi huolissani siitä, että onkohan edes olemassa muita parikymppisiä (nais-)ihmisiä jotka kuumeisesti jo haaveilee näin vakaasta tulevaisuudesta. Kun ihmisen ei ole hyvä olla ihan yksinkään.
Niin ja haaveilen myös siitä, ettei asioissa edettäisi liian nopeasti, että osaisi ottaa rauhallisesti. Ei siis muuttoautoa ihan ekoille tapaamisille, sillä olen huomannut, että siitä on suurimmaksi osaksi luvassa aina vaan pahaa mieltä. Eikä mitään suhteesta toiseen-pomppimista, sillä olen tajunnut, että täytyy ensin itse olla kokonainen, ennen kuin voi olla puolikas jostain.
Olisi kiva kuulla jotain (asiallisia) ajatuksia aiheeseen liittyen. Vaikka palstaa onkin kovin soimattu, niin uskon silti että täältä löytyy ihan fiksujakin mielipiteitä :)
Vastaukset 23
Vanhimmat
Minäkin halusin punaisen tuvan ja kasvimaan keskustan tuntumasta. Alle parikymppisenä ryntäsinkin sitten naimisiin, missä olisin kai vieläkin ellen olisi ottanut ohjaksia käsiini ja eronnut.
Nyt haluan ihan eri asioita, ja olen suoraan sanottuna peloissani, sillä joskus tuntuu siltä, ettei toiveitani voi tässä maailmassa edes saavuttaa.
Mutta ilman toivoa ei ole elämää. Ja aika voi kulua rattoisasti myös matkan varrella. (Enhän edes tiedä, pääsenkö koskaan perille.)
Miksi blogissasi yhtäkkiä alettiin käyttää englantia?
En ihan heti sitä ajatellutkaan saavuttaa vaan vasta sitten joskus tulevaisuudessa. Ja matkahan täytyy toki kulkea ennen kuin voi päästä perille :)
Ettei blogissani enää tarvitsisi käyttää muuta kuin suomen kieltä. (Jos on tarvis, voin vaikka aloittaa toisen sivun enkuksi tai joksikin muuksi.)
Tämä tapaus oli poikkeus, ja se johtui viimevuotisista virheistä. Nyt yritän ottaa opiksi, ja toivon että muut asianosaiset tekevät niin myös - vaan saapa nähdä.
Kommentoida saa edelleenkin omalla äidinkielellään, mutta varsinaiset tekstit tulen jatkossakin kirjoittamaan suomeksi.
Tee: Laura.
Myös matka on osa elämää. Nauti siitä! "Tien päällä" vietetty aika saattaa jopa muodostua elämäsi tärkeimmäksi.
Hei sinä nuori ja mietteliäs yksilö.Haaveilla saa ja ihan tervettä.Fantasiamaailma kannattaa kehitellä siihen oheen ,ettei romahda.Ja käyttää omia käsiään onnen lähteenä tarvittaessa.Itsesuojelua,sanoisin.
Tuvat ja lapset on hankittu itsellä,joten se osio ohitse.Ns äiti/perhevaihe ohitse ja tie auki.Saa olla se
miltä tuntuu viimeinkin.Tosin viellä jonkin aikaa oltava kaapin puupintaa vuolemassa sisältäpäin,kun ajateltava ensisijaisesti lapsia.Mies tai " entinen lapsen korvike" jo pois kuviosta ja oma minuus löydetty.
Toivon todella todellakin että sinä löydät sen,mitä etsit.Ehkä joudut hieman tinkimään vaatimuksistasi,pettymään ja nousemaan uudelleen taistoon asiasi puolesta.Onneksi on edes jonkinlainen suvaitsevaisuus kaikenlaista viheltäjää kohtaan jo nykypäivänä.Suomessa aika nihkeää silti.
Oma käsitys miehistä lienee se,että käyvät alulle laittamassa lapset ja sitten en tiedä roolinimikettä enää heille.Muijat jo osaavat puollustaa reviiriään,pärjäävät omillan ja nainen ymmärtää naista ja hoitaa jälkeläisiään pitkällä pinnalla,osaa lukea(tai voi opettaa lukemaan)toista kuin avointa kirjaa.Osaa lohduttaa muutenkin kuin jalkovälillä.Tosin meitä on moneksi ja sieltä merestä pohjattomasta ollaan kalastelemassa.Erehdyksiä sattuu ja turpiin tulee varmasti eikä kannata haaveilla mistään ikuisesta ja loputtomasta,vaatia toiselta sitä.Nautitaan hetkistä!Pälä pälä pälä.Ketään enää tähän aikaan kiinnosta.Hyvät jatkot ja fantasiaunet sinulle,ken lienetkin.Minä piiritän yhä omaani,kovaa kuin graniitti.Onnea sinulle mitä ikinä aiotkin.
Onni se taitaa tosiaan olla se, jota me kaikki täällä etsitään. Se ehkä löydy sieltä, mistä sen luuli aluksi löytyvän, mutta olisi tosiaan aika surullista elää kokonaan ilman haaveita.. Onpa kliseistä, heh!
Kiitos hyvistä ajatuksista, jään niitä pohtimaan. Etenkin sitä, että toiselta voi vaatia oikeastaan periaatteessa vain reilua käytöstä, jos ei muuta.
Onnea myös sinne.
siitä, että jossain vaiheessa löytäisin jonku kivan ihmisen,jonka kans haluaisin haaveilla omasta kodista ja lapsista. Sellaista on vain aika vaikea löytää,onneksi elämää on vielä jonkin verran edessä,niin ei ole ainakaan vielä kauhea kiire. :)
edelleen olla tyttöystäväni kanssa ja että olisi rahaa niin, ettei ruokaostoksilla joka kerta tarvitsisi laskea, mikä nyt on halvinta juustoa ja voiko banaaneja tänään ostaa.
Haaveilen myös siitä, että saisin jonkinlaisen uran alallani, että voisin edetä ja että työtäni arvostettaisiin.
tulisi lämmin kesä. Minulla on parisuhde jota olen aina halunnut, työ/raha-asiat siinä malilla että niistä ei kiristä.
Me tutustuttiin muutamia vuosia ennen kuin alettiin seurustelemaan, seurusteltiin muutamia vuosia ennen kuin muutettiin yhteen, asuttiin yhdessä muutamia vuosia ennen kuin mentiin kihloihin ja nyt ollaan kihloissa oltu jo muutamia vuosia.
Joskus tuntui että tuhlattiin liikaa aikaa varovaisuuteen ja olisi pitänyt vaan heti aloittaa yhteinen taipale, koska tunsimme välitöntä rakkautta ensimmäisistä juttuhetkistä asti.
Mutta toisaalta me olemme nyt kuin kallion päällä, meillä on turvallinen pohja kaikkeen. Me luotamme täydellisesti toisiimme ja se on kaiken arvoista.
Näiden vuosien aikana ei kumpikaan ole tehnyt mitään mikä söisi luottamusta, me olemme rakentaneet tämän suhteen rehellisyydelle, luottamukselle ja kunnioitukselle. Kaikki energia tässä suhteessa menee hyvään, ei epäilyihin, ei taakkoihin mitä pitää kantaa toiselta salaa.
Elämä on heitellyt, ravistellut, koittanut kääntää meidät vastakkain, mutta mikään ei meihin pystynyt. Olo on kuin olisi voittanut maailman, ja niin me olemmekin, oman maailman ja kaikki ontäydellisen hyvin.
Joten usko vaan, kyllä on mahdollisuus löytää sellainen suhde kuin haluat, ihmisen kanssa joka haluaa samaa. Mutta älä pelkää jos et sitä löydä samantien. Kaikella on tarkoitus, ja kaikki teot kulkevat ympyrän ja tulevat sinua vastaan, aina. Joten elä sillä periaatteella ja asiasi loksahtelee kohdilleen.
Menin ihan kananlihalle kun luin viestisi! Ihanaa tietää että jollakin on asiat noin hyvin ja että on vielä toivoa itselläkin..! Lähetän teille onnittelut - olette löytäneet jotakin todella harvinaista ja mahtavaa että ymmärrätte sen! Tuollaisen löytäminen on kiven alla.. Mutta ehkä sen kiven käännän vielä joskus minäkin - ellen jo ole kääntänyt?? Aika näyttää....
Olen tässä edellisen suhteeni jälkeen viihtynyt aika hyvin yksin, mutta toki kumppanin löytäminen kytee ajatuksissa taka-alalla. En kuitenkaan mitenkään aktiivisesti ole nyt ajatellut tätä asiaa; tulee jos on tullakseen -tunteistahan se riippuu.
Eli haaveilen pitkäaikaisesta kumppanuudesta. Tasavertaisesta parisuhteesta, jossa eletään normaalia arkielämää toista kunnioittaen, rakastaen ja hellien. Tärkeintä on, että molemmat ovat omana itsenään suhteessa, tarkoittavat mitä sanovat ja suhtautuvat riittävällä vakavuudella/intensiteetillä suhteen hoitamiseen. Että molemmilla on hyvä olla suhteessa, kokevat saavansa siitä sisältöä ja että siinä on kuitenkin riittävä vapaus toteuttaa itseään yksilönäkin.
Lapset eivät ole välttämättömiä, minulla on jo kummilapsi ulkomailla ja se riittää toistaiseksi. Adoptiota voisi harkita tietenkin.
"Olen vaan itsekkäästi huolissani siitä, että onkohan edes olemassa muita parikymppisiä (nais-)ihmisiä jotka kuumeisesti jo haaveilee näin vakaasta tulevaisuudesta."
On meitä olemassa muitakin. Minun haaveisiini ei tosin kuulu punainen tupa (punainen ei vain ole minun värini) eikä välttämättä koiriakaan (kissoja voisi olla ehkä enmmän kuin tuo yksi, joka minulla jo on), mutta perhe-elämä kuuluu minun haaveisiini. Se sitten, onko kyseessä kahden vai useamman hengen perhe, on asia, joka ratkaistaan, jos joskus sellaiseen tilanteeseen pääsen, että sen ratkaiseminen on ajankohtaista.
Eniten tahtoisin kuitenkin rinnalleni elämänkumppanin. Siis todellakin sellaisen ihmisen, jonka kanssa voisin jakaa koko elämäni. En suinkaan kokonaista ja täydellistä haaveihmistä (sellainenhan minulla jo on), vaan rikkinäisen, epätäydellisen, ärsyttävän, elävän ihmisen. Sellaisen, joka olisi valmis ottamaan rinnalleen toisen rikkinäisen, epätäydellisen, hemmetin ärsyttävän, elävän ihmisen.
Haaveita täytyy olla. Niitä on minulla pieniä ja suurempia. Unelmien avulla jaksan tämän päivän, ja huomisen. Haaveeni eivät ole edes mahdottomia ja se lohduttaa.
Yksi suurimmista haaveistani on rakastua; kohdata tuo vapaa, elämänmyönteinen, vakava ja iloinen, herkkä ja vahva, tasapainoinen aikuinen, naisellinen Nainen.
Siinä jo haavetta kerrakseen.
Ja minä odotan tuota hetkeä.
Kuulostaa kyllä mahdolliselta. Toivottavasti haaveesi toteutuu! Ja mieluummin enemmin kuin myöhemmin.
Minä haaveilen jonkinlaisesta mielenrauhasta ja tasapainosta ja siitä että osaan arvostaa itseäni ja pitää oman paikkani enkä anna periksi. Että minullakin on oma elämä.
rakastuin ja rakastan vieläkin mutta haukkaisn p****, kaikkialta. Ei kannata .
mun haaveena olis löytää nainen jakamaan arkea,joka arvostaisi muutakin,kun biletystä ja hyväksyisi minut sellaisena kun olen ja sen tosiasian,että minulla on pieni lapsi ja koira jotka ovat todella tärkeä osa elämääni..Mutta en taida ketään itselleni löytää,kun en liiku missään ja tällä paikkakunnalla on vaan bilettäjiä..mutta haaveillahan voi aina...
Minäkin haaveilen jo näin nuorella iällä siitä, että löytäisin sen toisen puolikkaani.
Haaveilen ihmisestä, joka ymmärtää minua. Siitä päivästä, että voin katsoa toista ihmistä silmiin, eikä sanaakaan tarvitse lausua, koska molemmat tietävät jo toistensa ajatukset.
Haaveilen siitä, että löydän ihmisen, joka haluaa rakentaa pysyvän, yksiavioisen suhteen minun kanssani.
Haaveilen ihmisestä, joka on kykenevä rakastamaan minua kaikkine heikkouksineni ja joka on tarpeeksi vahva elämään kanssani.
Ja haaveilen siitä, että jonain päivänä saisin istuttaa tämän parisuhteen kasvamaan valkoiseen tiilitaloon (ei siis punaista tupaa ;)) jonnekin keskelle luontoa.
Ja, kyllä, toisinaan nämä haaveet tuntuvat mahdottomilta saavuttaa. Nykypäivänä harva haluaa tämän kaltaista sitoutumista. Toisinaan tulee se päivä, kun yksinäisyys iskee niin että sattuu. Mutta sitä voi vain huokaista syvään, katsella hetken surullisena ikkunasta ja jatkaa taivallusta. Se oikea tulee vastaan jonain päivänä tai sitten on tulematta. Haaveilla voi aina.
Onpa tänne tullut monta lohdullista "kanssahaavetta".
Selvennettäköön tätä pohdiskelua vielä sillä, että tässä viime talven aikana loppui pitkäaikainen parisuhteeni, jonka luulin tosissani jäävän viimeisekseni, toisin kuitenkin kävi. Tämän johdosta aloin pohdiskella, että onkohan mitään pysyvää "meikäläisten" elämää edes mahdollista löytää, kun tuntuu että moni jaksaa vain sen rakastumisvaiheen ajan katsella toista. Taitaapa näin olla tosin monesti tuolla heteropuolellakin...
Toisaalta on mielestäni niin, että parisuhteen eteen on tehtävä töitä ja puhuttava asioista, kun ei rakkauskaan rakentamatta oikein kukoista. Joskus se rakkaus toki vaan jotenkin pääsee loppumaan vaikka tekisi kuinka paljon töitä, eikä sillekään voi mitään.
Haaveilen kuitenkin siis parisuhteesta, jossa molemmat osapuolet olis valmiita rakentamaan suhdetta yhdessä, eikä kriisien tullen vaan heitä heti hanskoja tiskiin ja poistu vihellellen paikalta uusiin seikkailuihin. Avoimuus, rehellisyys ja asioiden käsittely siis kunniaan, meni syteen taikka saveen. Ei punainen tupa noin vain itsestään kasaudu.
Minä olen niin onnekas, että voin ajatella tämän hetken olevan paras. Olen nimittäin vähän aikaa sitten alkanut seurustella Rakkaani kanssa. Ihanan Naisen, jota olen odottanut puolet elämästäni. Häistä en haaveile, koska en usko, että mitkään sormukset tekisivät suhteemme paremmaksi, kuin se nyt on. Tämä sielujen sympatia ja se että ollaan yhdessä ovat ainoat, jotka merkitsevät.
Jos jostain vielä haaveilen naisasioihin liittyen, niin siitä että uskaltaisin tulla kaapista vanhemilleni. Siinäpä onkin asia, joka on paljon helpommin sanottu kuin tehty.
Ylemmäs en tähtää.
Tästä oli puhetta eräässä ketjussa tuolla takana. Bit on asunut minun luonani kohta kuukauden ja meillä on eri käsitys siitä, mitä yhteinen asuminen merkitsee. Hänelle se on sitä, että hänellä on kämppis.
Minulla sen sijaan tuli raastava ikävä Bitin luokse Askolan Puhar-Onkimaassa. Ei minulla olisi ikävä kämppiksen luokse, vaan siinä on jotain enemmän. Bit vain ei ole valmis vastaanottamaan sitä enempää tällä hetkellä, mutta olen varma, että kun olen kärsivällinen, niin hän tulee olemaan. Minä en tietenkään voi pakottaa häntä siihen. Nyt hän nauttii täällä olostaan kutsuvieraana.
Kun pienenä syntyy ja humalassa kuolee niin ei edes muista eläneensä.
Olen siis käynyt Augustinuksen haudalla (tai haudoilla) Cagliarissa sardiniassa, kun siihen oli tilaisuus. Varsinainen hauta oli keskellä jalkakäytävää, luut oli siirretty läheiseen kirkkoon joka oli remontissa.
Heteromiehenä sanoisin että olet melko oikeilla jäljillä. Kun vielä opit "ei tästä kumminkaan hengissä selvitä"-asenteen niin voi mennä erittäin hyvin.
kysyisin, millä tavoin heterous tai mieheys vaikuttaa käsityksesi arvoon tai painoon?
(Huomasin muuten tänään, että Hesarilla on Lepakkomies-niminen ravintola.)