Olen ollut lihava murrosiästä asti. Koulussa saanut osakseen pilkat ja syrjinnät. Nuorena myös sekä aikuisena. Jotkut ovat suhtautuneet kuitenkin ihan asiallisesti, ja tietysti toiset lihavat ovat suhtautuneet myötätuntoisesti.
Kun tarkastelen persoonaani ja elämääni lihavuuden kautta, niin huomaan sen monelta osin menneen pilalle. Tiedän miten lihavaan suhtaudutaan...tiedän sen häpeän omasta vartalosta. Tiedän, miltä tuntuu kun näkee itsensä kuvista...voi ei, noin lihavako olenkin.
Tiedän laihdutuskuurin vaikeuden.
Tiedän, tiedän. Monia asioita. Elämässä on kuitenkin muitakin asioita kuin tämä paino ja ulkomuoto, mutta kun tämä ylipaino on kosmeettinen asia, sitä tulee ajateltua todella usein.
Niin, ja ne sovituskopit kaupassa. Mikään ei näytä hyvältä. Telttoja vain pitää etsiä. Ja nykyajan vaatteetkin ovat niin tiukkoja, ei niihin mahdu kuin lapsivartalot lähinnä.
Ja omantunnontuskat kun on vähän herkutellut kaloripitoisia eväitä.
Lista on loputon.
Kun tarkastelen persoonaani ja elämääni lihavuuden kautta, niin huomaan sen monelta osin menneen pilalle. Tiedän miten lihavaan suhtaudutaan...tiedän sen häpeän omasta vartalosta. Tiedän, miltä tuntuu kun näkee itsensä kuvista...voi ei, noin lihavako olenkin.
Tiedän laihdutuskuurin vaikeuden.
Tiedän, tiedän. Monia asioita. Elämässä on kuitenkin muitakin asioita kuin tämä paino ja ulkomuoto, mutta kun tämä ylipaino on kosmeettinen asia, sitä tulee ajateltua todella usein.
Niin, ja ne sovituskopit kaupassa. Mikään ei näytä hyvältä. Telttoja vain pitää etsiä. Ja nykyajan vaatteetkin ovat niin tiukkoja, ei niihin mahdu kuin lapsivartalot lähinnä.
Ja omantunnontuskat kun on vähän herkutellut kaloripitoisia eväitä.
Lista on loputon.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Itse olen pulska nuori nainen, mutta minulla taas ei ole mitään ongelmia ollut kilojeni takia... Minuun on aina suhtauduttu kuin muihinkin ihmisiin, enkä ole kokenut minkäänlaista syrjintää edes kouluaikoina. Itse löydän kyllä todella kauniita vaatteita mm Lindexiltä ja Seppälästä. Ja minä en telttoja pälleni pistä, mutten myöskään napapaitoja tai minihameita :) Ihmisen pitäisi tietää mikä parhaiten omalle kropalle sopii... Mietin usein että onko mahdollista että useiden lihavien ongelmat ovat heidän oman mielikuvituksensa tuotetta...? Itselläni on aina ollut suht hyvä itsetunto ja kiloista riippumatta minulla on ystäviä, mukava työpaikka ja ihana perhe :) Sinun pitäisi paneutua henkiseen hyvinvointiisi sillä ei se laihdutus yksin mitään ratkaise! Ihmisen pitää saada oma ajattelutapa ja itsetunto kohdilleen, sitten vasta kannattaa alkaa pohtia mahdollista laihduttamista. Se vaatii kuitenkin melkoisen elämänmuutoksen joka on varmasti helpompaa kun on minäkuva kohdillaan.
Taidan olla jonkunverran vanhempi kuin sinä mutta se itsetunnon mureneminen alkoi jo koulussa ala-asteella. Olin pullea ja kömpelö ja siitä sain kuulla, sekä pojilta että tytöiltä. Eikä minulle löytynyt kaupasta sopivia vaatteita (silloin ei ollut Lindexiä ym) joten minulle ommeltiin osa vaatteista. Eivätkä ne tietenkään näyttäneet samanlaisilta merkkivaatteilta kuin muilla.
Ja muutenkin voin yhtyä aloittajan listaan joka asiassa. Ja kukaan hoikka poika ei ollut minusta kiinnostunut, ainoastaan yksi finninaamainen ja yksi lihava poika. Minä en ollut heistä kiinnostunut mutta se sai tuntumaan että jämä olen itsekin. Töissä olen pärjännyt kohtuu hyvin mutta eteenpäin olisin päässyt jos itsetunto ja esiintymiskyky olisi ollut parempi. Mutta kun ei ole.
Ja vieläkin monien vuosien jälkeen muistan ne koulussa saamani haukkumasanat. Ne eivät katoa mielestä koskaan. Nyt aikuisena olen kyllä huomannut että muutama muukin nainen on alkanut pyöristyä lasten ja muun elämän myötä, en ole ainoa lihava. Mutta se nuoruus. Minä olin lihava.
Turhapa meitä mielikuvituksen vilkkaudesta on syyttää...kuten tuo eräs elämässään onnistunut pullero sanoi.
Minäkin olen saanut syvät haavat kiusaamisista...muistan ne hautaan asti.
Aika ilkeästi puhut noista pojista vaikka itsekin tiedät että et ole yhtään heitä parempi
Meikäläisestä ei ole kiinnostuneita edes lihavat eikä finninaamaiset...tosin ei tietysti ole järkeä "jaotella" ihmisiä ulkonäön perusteella, sisinhän se ratkaisee loppupeleissä...niinkuin on usein sanottu.
Jos vaikka menee bussipysäkille odottamaan bussia, tavalliset hoikat ja meikatut naiset eivät yleensä saa mitään reaktiota aikaan. Mutta jos vierelle tulee tukeva tyttö ihonmyötäisissä housuissa, minulla ainakin alkaa seisomaan.
Rehevät naiset jotenkin vain houkuttelevat enemmän, vielä pitäisi löytää joku jolla on vauvakuumetta, sellaiset tosin ovat äärimmäisen harvassa.
siis sinä haluat lapsen jonkun kanssa oletkohan miettinyt asian ihan loppuun asti niihin myös liittyy iso vastuu
Tähän ikään mennessä melkein kaikilla (nuoremmillakin) kavereilla on yleensä jo 1-2 lasta. Eikä lasten saanti mikään itsestäänselvyys ole, pelottaa että tällä menolla en saa jälkikasvua ikinä. Jos kuitenkin lapsi sattuu tulemaan, se on pelkästään hyvä asia. On tätä jo 10 vuotta mietitty.
Ei hoikkien ihmisten elämä ole sen helpompaa. Ihan turhaa on viettää ainut elämänsä murehtimalla. Ei lihavuus ole ainut asia joka vaikeuttaa elämää. Olen itse ollut lapsesta asti lihava. Jokainen lapsena saatu haava tuntuu edelleen sydämessä. Silti olen elänyt hyvän elämän. Kaikkein onnellisin olen kahdesta lapsestani. Parempia ei kukaan syntymälaiha olisi saanut aikaan. Minulla on hyviä ystäviä, olen saanut tehdä työtä ja nyt minulla on mukava koti ja vähän enemmän aikaa itselleni. Saan nauttia jokaisesta päivästä. Tämä on minun elämäni enkä anna enää muiden määrätä mitä minun pitää tai ei pidä tehdä vain siksi että olen lihava. Pidän hyvästä ruoasta ja aion nauttia siitä koko loppuikäni. Aion myös miettiä aina mikä itsestäni tuntuu parhaalle ja tehdä niin. Jos asettuu kaikkien muiden ovimatoksi, on ihan varmaa että saa olla ovimattona. Lihavallakin on ihmisarvo!
Eli jatkuvan katkeruuden ja kateuden normaalipainoisia kohtaan - erityisesti normaalipainoisia naisia kohtaan.
Kyllä sekä hoikat että lihavat naiset ovat 95%:sti todella tylyjä ja epäkohteliaita, jos niille menee juttelemaan vaikka lenkkipolulla tai puistossa.
Murto-osa on sosiaalisempia ja esim. suostuvat jotain juttelemaan sen sijaan että mulkaisevat vain vihaisen näköisenä ja kävelevät ohi mitään puhumatta.
Sekä lihavien, että laihojen naisten pitäisi opetella jotain sosiaalisia taitoja ja kohdella muita ihmisiä vähän ystävällisemmin.
Ehkä olen sitten vain jotenkin outo lihava, mutta en tunnista tuosta itseäni.
Olen ollut lihava koko ikäni, ja voin aivan rehellisesti sanoa, että en muista enää ainakaan 20 vuoteen olleeni katkera tai kateellinen normaalipainoisille.
Teini-ikäisenä olin kateellinen luokan kauneimmalle tytölle, joka sai huomiota juuri siltä pojalta, johon itse olin ihastunut (ja joka piti minua hyvänä ystävänä). Mutta sekin jäi sinne lukioon.
Sen jälkeen aloin sitten pärjätä elämässä monilla eri tavoilla, enkä ole jotenkin tuntenut mitään tarvetta olla kateellinen normaalipainoisille. En myöskään ole katkera.
Yhtenä kuriositeettina voisi mainita esim. että kun mietin ystäväpiiriäni, olen ylivoimaisesti lihavin. Ja silti minä olen esim. ainoa jolla on onnellinen, pysyvä parisuhde (tässä puhutaan siis kolmekymppisistä, viehättävistä, fiksuista naisista). Eikö kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla yksin, ja normaalipainoisten ystävieni onnellisesti naimisissa?
Tätä minäkin tarkoitin. Ei alhainen paino ole mikään onnellisuuden tae. En itse ole koskaan teini-iän jälkeen ollut katkera tai kateellinen hoikille naisille. Olen melkein aina ja kaikkialla se suurin. Ystävissäni on monen kokoisia ja näköisiä mutta yksi yhdistävä tekijä meillä on. Olemme puheliaita ja samalla tavalla ajattelevia ihmisiä. Kiinnostuneita muustakin kuin rasvaprosenteista. Elämässä on niin paljon kaikkea nautittavaa ettei kannata antaa lihavuuden estää itseään elämästä. Se ei ole sairaus vaan ominaisuus.
Itse olen kanssa reilusti ylipainoinen, mutta en oikeastaan koskaan ole joutunut kärsimään painostani. Ala-asteella taisin joutua muutaman kerran haukkumisen uhriksi, mutta sen jälkeen sitä on tapahtunut vain satunnaisesti. Sitä paitsi, taitaapa olla sen verran kova itsetuntokin, että kannan läskini melko ylpeänä.
Mietin päivästä toiseen, miltä näyttäisi laihana ja olisinko kenties haluttavampi miesrintamalla. MUtta eipä sitä voi tietää ennen kuin kokeilee... Tähän asti olen pärjännyt elämässä omasta mielestä hyvin ja pitänyt itsestäni sellaisena kuin olen. Samoin ilmeisesti ne tietyt ystävät, jotka ovat pysyneet rinnalla.
Kuitenkin tunnen nyt kulkeneeni lihaavuden tien päähän ja haluan muutosta elämään. Kaipaan parisuhdetta ja sitä ettei aina tarvitse etsiä hikihatussa seksikkäitä alusvaatteita (jotka ei sitten päällä enää näytä niin ihastuttavilta) ja hyvännäköisiä farkkuja jne. Haluan myös taata itselleni terveemmän tulevaisuuden. Se taitaa vielä olla painavampi syy kuin mikään muu.
Vau!
Lihavuus-palstalla on kymmenen viestin mittainen ketju eikä ainuttakaan epäasiallista viestiä! Mielestäni koko palsta on tarkoitettu juuri tämän tyyppisill ketjuille.
Oma painotarinani kulkee jotenkin näin:
Synnyin painaen vajaat 5 kg. Varhaislapsuuteni olin saman kokoinen kuin kaikki muutkin. Ala-asteella aloin liikkua normaalipainon ylärajoilla neuvola ja terkkarikäyntien yhteydessä tutkittuna. Ala-asteen loppupuolella olin jo pyöreämpi kuin muut. Ja silloin tällöin joku (yleensä luokan hulivili) saattoi lausahtaa jotain koostani.
Yläasteella pituuspyrähdys saattoi minut normaalipainoisten joukkoon. Olin onnellinen. Osasin jo ala-asteikäisenä pelätä lihavaa nuoruutta.
Mutta mutta.. Menkat, ne ihanat. Täytettyäni 15 menkkani alkoivat ja painoa alkoi kertyä. Ensin vähän, ja kohta jo enemmän. 17-vuotiaana painoni oli noussut ihannepainostani 15kg. Ja tahti jatkui. Ylioppilaspukuni oli kokoa 44 ja sitä sai etsiä kissojen ja koirien kanssa. Olin todella kateellinen luokkani kaunottarille, joilla oli pieniä kesämekkoja pukuina, minulla oli musta kaapu.
Ammattikorkeakoulu. Olin silloin 20. Ja pyöristyin edelleen. Housukooksi muuttui 46 ja revin vaatteista laput irti jotten joutunut totuutta kohtaamaan. Miehet käyttivät minua surutta hyväksi, kun annoin suurinpiirtein kenelle tahansa joka uskalsi kysyä. "joku haluaa minua, alkaisikohan se seurustelemaan mun kanssa ni en olisi ainoa kavereistani ilman poikaystävää..." jne...
Pahimmillani painoni kävi 89 kg:ssa (pituutta 167) Sitten pikkujoulukautena 2005 kävi jotain ratkaisevaa. Olin ystävieni kanssa viettämässä pikkujouluja Tampereen Ilveksessä. Olin ostanut mielestäni upean polvipituisen vaaleanpunaisen puvun. Jokin vessassa ollessani kuitenkin napsahti. Rupesin häpeämään itseäni aivan tuhottomasti ja jouduin lähtemään kesken illan pois.
Tuosta se alkoi. Laihduttaminen. Tai oikeastaan elämäntapamuutos. Puoli vuotta liikuin kuin hullu (uin mm. 10km viikossa)ja sen jälkeen aloin syödä lautasmallin mukaan, tosin vielä suuremmalla määrällä kasviksia kuin tarve olisi ollut.
Nyt, vuonna 2008. Olen vihdoinkin sen näköinen ihminen kuin aina olen halunnut. Paino tippui lukemiin 62 ja onnekseni nuoruus natoi anteeksi ihon venymisen, eikä minusta mitenkään huomaa että olen joskus painanut lähes 30kg enemmän.
En ala ylistämään normaalipainoisen elämää tässä.
Halusin vain kertoa oman tarinani. Tsemppiä kaikille. Lihanvan elämä ei ollut minua varten, olin liian heikko ihmisenä kantamaan lihavuuden taakkaa hartioillani.
Mahtava juttu! Kiva kuulla, että olet onnistunut. :) Itselläni ei ole mitään yhtä radikaalin kuuloista päätöstä elämäntavan muutoksen takana. Pikku hiljaa on vaan tullut sellainen olo, että nyt on ehkä minun aikani muuttaa tottumuksia ja sitten oli yksinkertaisesti vain päätettävä, että tänään on minun uuden elämän ensimmäinen päivä.
Miten koet elämäsi muuttuneen laihtumisen myötä? Tiestysti olo on varmasti parempi ja energisempi, mutta...
Auttaisi varmaan itseanikin niinä huonoina päivinä eteennpäin.
Oon lukenu että normaalipainoon päästyä itsetunto paranee jne. Yks mun sukulainen kerto samaa, ja sano että tekee töitä sen eteen ettei enää liho takas, kun on saanut tuntea miltä tuntuu olla normaalimpi...
Ihanaa kun itseki sais joskus kokea olevansa sellainen, eikä aina tällainen itseään häpeävä norsu...:/
ihana kuulla että olet onnistunut pudottamaan painoa ja pääsemään normaalipainoon!
itselläni se on edessä. olen aina ollut vähän muita isompi ja rotevampi, mutta kun muutin pari vuotta sitten pois kotoa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, aloin lihota. en edes huomannut sitä. kaksi vuotta söin ja söin ja söin, 20kg.
sitten menin ystävien kanssa vähän viihtelle, kuten sinäkin. siellä oli mukavaa ja näin, mutta kun seuraavana päivänä katselin illan mittaa otettuja kuvia, kauhistuin. olenko tuo kaksoileualla varustettu säkki todellakin minä?
nyt olen laihtunut 7 kiloa, vielä on pitkä matka. olo on kyllä jo keventynyt. olen myös löytänyt jo vähän liikunnan iloa :)
hyvää kevättä kaikille!!
Elämäni on melko samanlaista kuin sinulla... :/ Itse lihoin siinä 3-4 v "ylipainon mittoihin", sitten n.10 v. varsinaisesti lihavaksi. Lihavuus leimaa kaikkea, mitä teen, ajattelen jne! Aivan kaikkea, eikä siitä pääse mihinkään.
Olen kehoni vanki.
lohduttavaa, että lihavia on niin paljon? Meihiä vielä enemmän.
enkä ihan vähää olekaan :( (166/92)
koskaan en ole läskijeni takia joutunut kiusatuksi, mutta se on milessä joka päivä...
mietin jatkuvasti mitä toiset ajattelevat minusta ja mitä puhuvat. kaikki kaverini ovat hyvä kroppaisia ja laihoja; mitä he ajattelevat minusta??? on kamalaa kun on aina se kaveriporukan lihavin ja rumin, huonokroppaisin ja se jolla on maha täynnä raskausarpia ilman raskautta!!