Minulla on suruaika. En ole kestänyt ajatella tätä ennen kuin nyt, yli 30-vuotiaana. Minua järkyttää se, että kaksi kymmenisen vuotta vanhempaa Jehovan Todistaja -isosiskoani kykeni olemaan minua kohtaan väkivaltaisia, henkisesti, niin kauan kuin suostuin olemaan tekemisissä heidän kanssaan.
Mietin, saako minusta koskaan tervettä, ihmistä joka ei pelkäisi muita ilman syytä.
Minua järkyttää se, mitä sisareni ovat saattaneet tehdä minulle aikana, jota en kykene muistamaan. Ensimmäinen muistikuvani on, kun olen ollut noin 5-vuotias. Olin nukkumassa aikaisena talviaamuna, kun sisareni hyökkäsi pimeästä kutittamaan jalkaani. Kaitafilmillä he retuuttavat minua kainaloista ja nauravat, kun kaadun jokaisen pakotetun jalkapallon potkaisun jälkeen. Minulla oli myös kolmas sisar, joka käytti minua ja hylkäsi kertaheitolla, ja hän oli minulle tärkeä.
Jätin heidät 16-vuotiaana. Eli lakkasin puhumasta heille. Kuvaavaa on, että isosiskoni puhui minusta, ei nimellä vaan nimittämällä minua sanalla ”se”, vaikka olisin ollut paikalla. Jos toin väärän nuottivihon kitaraa soittavalle siskolleni, näin pelkän ammottavan, karjuavan suun ja hampaat. Olipa syy mikä tahansa, keksittiin asia, josta moittia. Minulla ei ollut yksityisyyttä, ei hetken rauhaa, ei yhtä ystävällistä sanaa.
En ollut heille ihminen, vaan jokin ei-toivottava, jonka näkyvällä kärsimyksellä ei ollut merkitystä. Jos kannoin vauvaa: minulle huudettiin heti, jos kaadut, niin sinä menet sitten alimmaiseksi. Tai olin sisareni luona syömässä tonnikala-perunakeittoa, ja olin jo muutenkin koko ajan hermona, mihin suuntaan lusikkaa saa liikuttaa, kun taas huudettiin täysin varoittamatta, ilman mitään syytä. Samaisella hetkellä olin huolissani hänestä, koska olin kuullut, että hän on masentunut, ja olisin halunnut lohduttaa.
Olen tuohon aikaan ollut hirveän arka ja herkkä lapsi. Jos henkinen väkivalta olisi kriminalisoitu, veisin asian nyt oikeuteen. Sekään ei silti paranna oloani. Nyt mietin jotain keinoa, josta asiasta pääsisi yli??
Mietin, saako minusta koskaan tervettä, ihmistä joka ei pelkäisi muita ilman syytä.
Minua järkyttää se, mitä sisareni ovat saattaneet tehdä minulle aikana, jota en kykene muistamaan. Ensimmäinen muistikuvani on, kun olen ollut noin 5-vuotias. Olin nukkumassa aikaisena talviaamuna, kun sisareni hyökkäsi pimeästä kutittamaan jalkaani. Kaitafilmillä he retuuttavat minua kainaloista ja nauravat, kun kaadun jokaisen pakotetun jalkapallon potkaisun jälkeen. Minulla oli myös kolmas sisar, joka käytti minua ja hylkäsi kertaheitolla, ja hän oli minulle tärkeä.
Jätin heidät 16-vuotiaana. Eli lakkasin puhumasta heille. Kuvaavaa on, että isosiskoni puhui minusta, ei nimellä vaan nimittämällä minua sanalla ”se”, vaikka olisin ollut paikalla. Jos toin väärän nuottivihon kitaraa soittavalle siskolleni, näin pelkän ammottavan, karjuavan suun ja hampaat. Olipa syy mikä tahansa, keksittiin asia, josta moittia. Minulla ei ollut yksityisyyttä, ei hetken rauhaa, ei yhtä ystävällistä sanaa.
En ollut heille ihminen, vaan jokin ei-toivottava, jonka näkyvällä kärsimyksellä ei ollut merkitystä. Jos kannoin vauvaa: minulle huudettiin heti, jos kaadut, niin sinä menet sitten alimmaiseksi. Tai olin sisareni luona syömässä tonnikala-perunakeittoa, ja olin jo muutenkin koko ajan hermona, mihin suuntaan lusikkaa saa liikuttaa, kun taas huudettiin täysin varoittamatta, ilman mitään syytä. Samaisella hetkellä olin huolissani hänestä, koska olin kuullut, että hän on masentunut, ja olisin halunnut lohduttaa.
Olen tuohon aikaan ollut hirveän arka ja herkkä lapsi. Jos henkinen väkivalta olisi kriminalisoitu, veisin asian nyt oikeuteen. Sekään ei silti paranna oloani. Nyt mietin jotain keinoa, josta asiasta pääsisi yli??
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse havahduin samankaltaiesti ajattelemaan kuin Sinä 40-vuotiaana, kun harvinaisen empaattinen ja terävä työkaveri täysin yllättäen kysyi minulta ( oltuaan kylässä yhtä aikaa kuin isot sisareni) "Miksi sinun siskosi ilkeilevät ja piikittelevät sinua koko ajan ja puhuvat sinulle tuolla sävyllä?"
Kun sanoin että "ne on aina ollu tuollaisia".
Vastasi työkaverini ." Mielestäni he ovat epäreiluja ja empatiakyvyttömiä huutajia".
Olin niin tottunut ja turtunut vuosien varrella pahaan mieleen, etten enää edes huomioinut täysin epäreilua ja asiatonta käytöstä joka kohdistui minuun sisarteni taholta.
Ulkopuolisen, tässä tapauksessa työkaverini kommentti, herätti huomaamaan tilanteen. Että siinä on jotain vialla, epäoikeudenmukaisesti ja että minua kohdellaan epäasiallisesti ja väärin.
Kun oli kerran havahtunut, ja asiat ( yhtäkkiset arvottomuuden tunteet, vaikea luottaa muihin ihmisiin että tarkoittavat hyvää, vaikea nähdä itsessään mitään hyvää ja arvokasta,jne,jne,) selkiytyivät kuin salama kirkkaalta taivaalta, alkoi tapahtua:
Aloin tutkimaan kriittisesti läheisiäni ja heidän vaikutustaan minuun.
Ja totta, huomasin, ei tehnyt tuo seura hyvää.
Useasti annamme ympäristön mielipiteiden muokata käsitystämme siitä, kuka muka olemme. Ja alamme käyttäytyä siten, millaisena ympäristö haluaa meidän olevan /näkevän.
Jos oma käsityksemme itsestämme poikkeaa ympäristön käsityksestä, silloin emme sisimmältään mahdu kuvioihin ja alamme suremaan.
Huomaa : en puhu nyt masennuksesta! Vaan surusta ja turhautuneisuudesta siitä johtuen että joudumme luopumaan itsestämme pala palata muiden hyväksi että nämä voisivat paremmin, kun yksi toimii ukkosenjohdattimena jolle voi osoittaa kielteiset tunteensa ja esim. karjua aivan vapaasti tai mollata.
Työkaverin kannustamana ja herättämänä vaihdoin siis ympäristöä ja etsin uusia läheisiä (pikkuhiljaa kaikki kävi, ei hetkessä)
Otin etäisyyttä sukulaisiin, huomasin että en ole kiinnostunut heistä yhtään läöhinnä kammosin ja pelkäsin, lopulta en edes sitäkään,huutakoon ja vittuilkoon toisilleen siellä aivan vapaasti. (joskus HARVOIN soitellaan,yhteydenotto sieltä päin, muutin toiselle paikkakunnalle) ja kyllä---
elämä maistuu hyvälle.
Eräs kaverini kertoi (totta tai tarua ,en tiedä)että oli kuullut jonkun terapeutin sanoneen:
Terveet reagoivat aina ensimmäiseksi vinksinvonksin menneessä perhekuviossa. Terveillä tulee ensimmäisenä paha olla. Mikä sääli että monesti juuri tästä syystä ne tosi sairaat eivät sdaa hoitoa koskaan, vaan terveet sairastuvat jos jatkavat heidän ehdoillaan ja ilkeillä kuvioillaan.
Lopuksi; kaikesta voi selviytyä ja löytää onnellisuuden elämässään. Joskus se vaan vaatii rohkeutta ja rajuja ratkaisuja.
Itse olisin vieläkin samassa kurjassa elämäntilanteessa (henkisessä mielessä) ellen olisi herännyt funtsaamaan : näidenkö ihmisten kanssa oikeasti haluan KOKO elämäni elää ja kuunnella tuollaista lässytystä loputtomiin.
Kiitos viisaan ja tarkkanäköisen työkaverini joka SANOI suoraan mitä ajatteli tilanteestani.
Ja jos se minulta onnistui --- miksei sitten sinultakin!!!
Kiitos ajatuksistasi. Olen siis tosiaankin elänyt perheestäni kaukana jo viitisentoista vuotta. Hieno ajatus tuo, että on todellinen suru ja turhautuminen - eikä masennus oireena, jota pitäisi hoitaa.
Elämässä on nykyisin hyviäkin ihmissuhteita ja ei missään muussa suhteessa mitään huolta. Tämä on nyt sitten varmaan aikaa, että tuo paha olo nousee pintaan, käsiteltäväksi.
Jotenkin vain mietin... Että voiko nuo kokemukset olla jotenkin niin syvällä, että ne vaikuttaisi aina ja ikuisesti. Olen täysin tietoinen vaikutuksista, joita henkisellä väkivallalla on ollut. Se, että se on tullut juuri omien sisarusten kautta, tekee pahaa omille ihmissuhdekyvyille.
Kun sitä itse näkee asian niin selvästi... niin jotenkin tuntuisi turhalta mennä kelaamaan samaa juttua terapeutille tmv.
Ongelmana on, että olen melko vetäytyvä, pelkään torjutuksi tulemista enkä luota ihmisiin. En ole muuten ujo tai mitään sellaista, pärjään muuten ihan hyvin.
Mut olen kuitenkin jotenkin ulkopuolella elämästä, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Jään ulkopuoliseksi, en haluaisi sitä ja en osaa tehdä tälle mitään.
Kriisit ja itsetutkiskelun paikat kuuluvat ihmisen elämään.
En tiedä, mistä tämä ajatus on lähtöisin että ihmisen elämän tulisi sujua ilman niitä tai vailla elämän kolhuja. Ja se sitten on sitä hyvää ja oikeaa ja onnellista elämää. Sellaista ihmistä en ole vielä tavannut joka olisi elämänkolhuilta tai elämän oppirahoilta säästynyt.
Joskus voi käydä näinkin, että nämä kriisit ja itsetutkiskelun elämänvaiheet voivat saada esiin tunteen että olenko masentunut (koska masennus tunkee jokapaikassa, lehdissä, tv:ssä, jne, vastaan yleismaailmallisena ilmiönä).
Ulkopuolisuuden tunne on ihan normaali reaktio siihen, jos on joutunut elämään jossain elämänvaiheessa vailla sitä, että olisi tullut nähdyksi ymmärretyksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Rohkaisu on saattanut puuttua tyystin ja korvaantunut arvostelulla. Tämä että on sopeutunut esim. muiden mielialoihin ja vaatimuksiin saattaa nyt estää luomasta todellista yhteyttä muihin ihmisiin.
Mutta sekään ei ole pysyvä olotila. Jos meidät on aiemmin määritelty väärin tai meitä on kohdeltu väärin, voimme määritellä itsemme uudelleen ja kohdella itseämme hyvin arvostavasti ajatellen ja puhutellen.
Ja tätä yhteisyyttä kykenee ja oppii kyllä luomaan ihmisten kanssa. Ei se kyky tai tarve poistu mihinkään ihmisestä. Puhun nyt läheisyydestä.
Ensimmäinen juttu on tämä että myöntää että että läheisyys ja yhteydentunne on ok ja mahtava juttu. Ja haluaa välittäviä ihmissuhteita mihin lähtee mukaan juuri sellaisena kuin on, vaikka sitten ujona jörrikkänä huumorin kautta nauraen että hei, mä olen tämmönen ujo jörrikkä koita ymmärtää....!
Ja oppia olemaan ylpeä arvistansa. Tajuta, että kyllä totisesti se oli tosi kurjaa ja raskasta aikaa silloin kerran, mutta nyt tällä järjellä mitä mulla nyt on, minä tiedän osaan tunnen ja tajuan paremmin. Ja tästä on hyvä jatkaa....
Edelleen kannustan ajattelemaan hyvin hyvin avoimesti, laajasti yli totuttujen ajatuskuvioiden, omalla ainutkertaisella tavallaan. Koska joka ikinen meistä on aivan äärettömän ainutkertainen ja arvokas. Ja oppia myös naurun ja "mustan"huumorinkin kautta suhtautumaan tilanteisiin mikäli mahdollista.
Hymyile pikkuhiljaa sisäisesti (jihuu, selvisin siitäkin pirulauta, minuapa ei nujerrettukaan saakutti vie!)ja se hymy jää soimaan päivien, viikkojen, kuukausien kuluessa olemukseesi.
Kas, toista samanlaista Sinua ei koskaan missään ole. Eikä tule!
aika psykologilta? Suosittelen. Ja yksityiselle sektorille pääse hyvinkin nopeasti.
Mutta mitä psykologi voi oikeastaan tehdä toisen ihmisen maailmankuvalle? Tiedän itse liiankin tarkasti, mistä eri oireet johtuvat ja toisinpäin, mitä tietyt kokemukset ovat aiheuttaneet.
Kognitiivisesta voisi tosin olla apua, jos oppisin ajattelemaan ja "uskomaan" toisin. On vain tosi työlästä lähteä hakuammunalla kokeilemaan, kuka ammattilainen "kohtaisi ihmisen oikeasti", ymmärtäisi riittävästi ja käyttäisi kognitiivisia menetelmiä.