Sattuhan noita

.....kyllä ahistas vähä, jos olisi vaik läheisiäsi olt mukan...Kyllä ollaa kyynisiä.

Vallanpitäjien tekemiset jäävät pimentoon, jos liikenneonnettumuuksia aletaan ihmettelemään.

Luuletko, että ne siellä kotonaan istuvat suremassa? Yökerhoissa ne liitää törkeyksiä kirjoittelemassa.

... ettei näin vanhemmiten terrorin aikakaudella jaksa kaikkien suruja jakaa.

Jos ruppeisin miettimään, alkais ahistamaan.

Vaan onneksi ei ollut sinunkaan lasten perheitä siellä. En ole kuullut, että olisi minun ollut. Eiköhän nuo kotona liene olleet näihin aikoihin keväästä, kun koulut on.

murhetta kirjoitti:

... ettei näin vanhemmiten terrorin aikakaudella jaksa kaikkien suruja jakaa.

Jos ruppeisin miettimään, alkais ahistamaan.

Vaan onneksi ei ollut sinunkaan lasten perheitä siellä. En ole kuullut, että olisi minun ollut. Eiköhän nuo kotona liene olleet näihin aikoihin keväästä, kun koulut on.

Näin usein kuulee sanottavan, mutta eikö juurikin koviakoneella ole empaattisuutta toista kohtaan , ymmärryksen kauttakin?

Eihän voi ajatella, että minun suruni ovat edellä muiden suruista, eli kärsikööt muutkin.

Puistattaa ajatuskin!

Lisbet kirjoitti:

Näin usein kuulee sanottavan, mutta eikö juurikin koviakoneella ole empaattisuutta toista kohtaan , ymmärryksen kauttakin?

Eihän voi ajatella, että minun suruni ovat edellä muiden suruista, eli kärsikööt muutkin.

Puistattaa ajatuskin!

Menee rankan masennuksen puolelle. Ei jaksa prosessoida.

En katsele telkkaristakaan mitään lapsiin kohdistuvaa raakuutta enkä murhia ja ampumisia.

Herkkyyttä se vaan on. Ehkä kovenen vähän, että voin taas osallistua suruihinkin.

Muuten Punaisen ristin kriisineuvonta oli semmosta yhdessä elämäntilanteessani, että ne lähettivät kirjeen, missä oli joitain tavallaan vain self help -ohjeita.

Olisin tarvinnut ja kaipasin kovasti keskustelua. Kaaoksen keskellä en sellaista lähtenyt etsimään kuitenkaan. Oliskohan siitä jäänyt tämmöset kylmät traumat.

Jos lukaisee viikonkin lehdet netistä, niin laskekaapahan vain, kuinka monta kuolonuhria on ollut. Jokainen niistä satuttaa asianomaisia perheitä, mitä nuorempi, sen pahemmin.

Onneksi meidät on luotu sellaisiksi, että vasta omakohtainen suru koetaan pahimpana. Tietenkin kaikki sympatia ja empatia kotimaan kansalaisia kohdanneesta onnettomuudesta, mutta mitä tunteita jaksaa liikkua nälkään kuolevista ja sodan uhreista?

Kuinkahn moni muistaa esim. Jokela koulusurmaa, jos ei ollut omaisia tai muuten läheisiä siellä? Entäs tämä Konginkannan bussiturma?

Aletaan vain puhua sexistä, niinkauan kuin eletään, sillä kyllä meidänkin aika tulee vuorollaan kärsiä.

Itsekkin olen ollut pahassa kolarissa ja jos siihen olisin kuollut, niin kärsinyt en olisi, sillä kärsimykset alkoivat vasta sitten, kun heräsin tajuttomuudesta ja minua alettiin parantamaan.

murhetta kirjoitti:

... ettei näin vanhemmiten terrorin aikakaudella jaksa kaikkien suruja jakaa.

Jos ruppeisin miettimään, alkais ahistamaan.

Vaan onneksi ei ollut sinunkaan lasten perheitä siellä. En ole kuullut, että olisi minun ollut. Eiköhän nuo kotona liene olleet näihin aikoihin keväästä, kun koulut on.

mutta tätä elämä on. Ei kaikkien suruja voi kantaa. Mieheni kuoli auto-onnettomuudessa ja sain poliisilta tiedon kännykkääni ollessani matkalla kotiin töistä. En olettanutkaan, että ulkopuoliset surisivat. Kriisiapua ei tarjottu. Vasta nyt olen ajatellut, että ehkä tarvetta olisi ollut. Itse olen valmis tukemaan henkilöitä, jotka joutuvat vastaavanlaiseen tilanteeseen. Siinä määrin, kun itse jaksan ja pystyn.

kiintiö täynnä kirjoitti:

Menee rankan masennuksen puolelle. Ei jaksa prosessoida.

En katsele telkkaristakaan mitään lapsiin kohdistuvaa raakuutta enkä murhia ja ampumisia.

Herkkyyttä se vaan on. Ehkä kovenen vähän, että voin taas osallistua suruihinkin.

Muuten Punaisen ristin kriisineuvonta oli semmosta yhdessä elämäntilanteessani, että ne lähettivät kirjeen, missä oli joitain tavallaan vain self help -ohjeita.

Olisin tarvinnut ja kaipasin kovasti keskustelua. Kaaoksen keskellä en sellaista lähtenyt etsimään kuitenkaan. Oliskohan siitä jäänyt tämmöset kylmät traumat.

Voihan ollakin et olet "jotenkin lukkiintunut"
minä en näistä paljoakaan tiedä, joten en osaa sanoa juuta en jaata.¨

Olemmehan me kukin niin erilaisia yksilöinä, toinen on hauraampi jne.

Eipä tuollainen avuntarjonta ole kuin pilkantekoa hätääntyneelle, oletko myöhemmin saanut haluamaasi keskusteluapua?