(tämä ei ole syytös, ei väitös, ei tuomitseminen, tämä on Rakkaus)
Sain tietää olevani raskaana, elämäntilanteeni oli aivan ylösalaisin, kuolemaa, surua, tuskaa, huostaanottoja.
Olin ehdottoman varma että teen abortin, sydän itki verta, kuinka voisin kohdata toisen kuoleman? ITKIN ITKIN ITKIN!!
Käännyin seurakuntani puoleen peläten Jumalan jopa kostavan minulle aborttini niin että veisi jo olemassa olevat lapseni kostoksi. Olin aivan rikki.
Tukea ei saanut mistään, jopa lääkärit olivat sitämieltä että minun on PAKKO tehdä abortti.
Jopa niin sanottu kaverini sanoi "Mä voin heittää sut autolla Kättärille ja hakea takaisin, ostan sulle sitten korin kaljaa"
Diakoniatyöntekijä lohdutti sanoilla "Jumala ei kosta" (tiesin ettei hän hyväksyisi aborttia, mutta ei alkanut syöttämään myöskään minulle mitään kauhutarinoita)
Menin Kättärille ultraan, että tarkistetaan sikiön ikä. Pyysin saada nähdä tuon ultran, siihen minulle ei annettu lupaa, koska minun pitäisi tehdä päätös itseni ei kuvan perusteella.
Sitten odotin jälleen toiseen huoneeseen pääsyä, minulle tuotiin potilaskansioni joka minun tuli toimittaa eteenpäin, silloin ymmärsin!! Edes nuo ihmiset eivät tahdo minun tekevän aborttia, koska ultrakuvathan ovat kansiossa ja voin ihan hyvin katsoa ne sieltä. Siellä näkyivät selkeäasti uuden ihmisen pää, kädet ja jalat, kaikki kohdallaan =)
Juttelin viellä aivan ihan sos.työntekijän kanssa siellä Kättärillä ja hän sanoi "ÄLÄ tee aborttia jos jo pelkkä ajatus saa sinut noin poistolaltaan"
Sain kuitenkin lääkkeet kotiin, jotka minun oli määrä ottaa sunnuntaina, ja palata Kättärille maanantai aamuna.
Naitä lääkkeitä en koskaan ottanut!
Naistenklinikalla sitten kävin koko raskauteni ajan, kerran kuukaudessa. Olin jo päättänyt että syntyvä lapseni ei tule kotiin, vaan sijoitetaan uuteen kotiin.
Naistenklinikalla minulla oli aivanihanat ihmiset ympärilläni, toki äänessä kuulsi välillä ymmärtämättömyys siitä kuinka voin antaa vauvani pois, mutta pitivät päätöstäni rohkeana, en ollut tehnyt aborttia vaan lähdin kantamaan lastani sisälläni sillä ajatuksella etten hänen elämäänsä kuuluisi kokopäiväisesti.
Minulle tehtiin suunniteltu sektio, raskausdipeteksen ja lapsen suuren koon vuoksi, viikolla 39 tasan!
Myöskään tuolla salissa ei oltu täysin varmoja kuinka kanssani tulisi toimia. Havaittavissa oli selkeitä epäluuloja.
Kun Vauva saatiin maailmaan kysyttiin ensimmäiseksi "Viedäänkö hänet pois, vai tahdotko syliin?" Tokihan minä tahdoin.
Sairaalassa olo aikani oli varmasti pahempaa kuin koko raskausaikani. Tahdoin niin kovasti Vauvani viereeni, mutta en kyennyt muuta kuin itkemään.
Nyt tämä Vauvani on pian 8kk ikäinen ja asuu uudessa kodissaan.
Kun Hänet laitokselta haettiin vastaanottokotiin odottamaan kotia, itkin.. itkin..itkin.. Kävin Vauvani luona jokaikinen päivä. vastaanottokodin henkilökunta oli aivan ihanaa, sielläkin selkeästi esillä sama kuin muualla "Pidä Vauva, kyllä sinä pärjäät" mutta siltikään kukaan ei ääneen sanonut että oisin ollut paha kun en Häntä kyennyt pitämään.
Vauvani uudet vanhemmat ovat onnensa kukkuloilla ja Vauva pitää heitä vanhempinaan, selkeästi vierastaa minua kun käyn kylässä, mutta niinhän sen kuuluukin mennä. (vauva on asunut heidän tykönään Joulukuusta saakka)
Minä tein tämän ratkaisun RAKKAUDESTA!
Joten tiedän että abortointi ei ole mikään helppo päätös, tai sen kanssa eläminen, koska ei aina ole tämäkään päätös. Itku tulee usein, mutta näin on parempi kaikille!
Voimia Kaikille Vaikeiden Päätöstenne Edessä.
Sain tietää olevani raskaana, elämäntilanteeni oli aivan ylösalaisin, kuolemaa, surua, tuskaa, huostaanottoja.
Olin ehdottoman varma että teen abortin, sydän itki verta, kuinka voisin kohdata toisen kuoleman? ITKIN ITKIN ITKIN!!
Käännyin seurakuntani puoleen peläten Jumalan jopa kostavan minulle aborttini niin että veisi jo olemassa olevat lapseni kostoksi. Olin aivan rikki.
Tukea ei saanut mistään, jopa lääkärit olivat sitämieltä että minun on PAKKO tehdä abortti.
Jopa niin sanottu kaverini sanoi "Mä voin heittää sut autolla Kättärille ja hakea takaisin, ostan sulle sitten korin kaljaa"
Diakoniatyöntekijä lohdutti sanoilla "Jumala ei kosta" (tiesin ettei hän hyväksyisi aborttia, mutta ei alkanut syöttämään myöskään minulle mitään kauhutarinoita)
Menin Kättärille ultraan, että tarkistetaan sikiön ikä. Pyysin saada nähdä tuon ultran, siihen minulle ei annettu lupaa, koska minun pitäisi tehdä päätös itseni ei kuvan perusteella.
Sitten odotin jälleen toiseen huoneeseen pääsyä, minulle tuotiin potilaskansioni joka minun tuli toimittaa eteenpäin, silloin ymmärsin!! Edes nuo ihmiset eivät tahdo minun tekevän aborttia, koska ultrakuvathan ovat kansiossa ja voin ihan hyvin katsoa ne sieltä. Siellä näkyivät selkeäasti uuden ihmisen pää, kädet ja jalat, kaikki kohdallaan =)
Juttelin viellä aivan ihan sos.työntekijän kanssa siellä Kättärillä ja hän sanoi "ÄLÄ tee aborttia jos jo pelkkä ajatus saa sinut noin poistolaltaan"
Sain kuitenkin lääkkeet kotiin, jotka minun oli määrä ottaa sunnuntaina, ja palata Kättärille maanantai aamuna.
Naitä lääkkeitä en koskaan ottanut!
Naistenklinikalla sitten kävin koko raskauteni ajan, kerran kuukaudessa. Olin jo päättänyt että syntyvä lapseni ei tule kotiin, vaan sijoitetaan uuteen kotiin.
Naistenklinikalla minulla oli aivanihanat ihmiset ympärilläni, toki äänessä kuulsi välillä ymmärtämättömyys siitä kuinka voin antaa vauvani pois, mutta pitivät päätöstäni rohkeana, en ollut tehnyt aborttia vaan lähdin kantamaan lastani sisälläni sillä ajatuksella etten hänen elämäänsä kuuluisi kokopäiväisesti.
Minulle tehtiin suunniteltu sektio, raskausdipeteksen ja lapsen suuren koon vuoksi, viikolla 39 tasan!
Myöskään tuolla salissa ei oltu täysin varmoja kuinka kanssani tulisi toimia. Havaittavissa oli selkeitä epäluuloja.
Kun Vauva saatiin maailmaan kysyttiin ensimmäiseksi "Viedäänkö hänet pois, vai tahdotko syliin?" Tokihan minä tahdoin.
Sairaalassa olo aikani oli varmasti pahempaa kuin koko raskausaikani. Tahdoin niin kovasti Vauvani viereeni, mutta en kyennyt muuta kuin itkemään.
Nyt tämä Vauvani on pian 8kk ikäinen ja asuu uudessa kodissaan.
Kun Hänet laitokselta haettiin vastaanottokotiin odottamaan kotia, itkin.. itkin..itkin.. Kävin Vauvani luona jokaikinen päivä. vastaanottokodin henkilökunta oli aivan ihanaa, sielläkin selkeästi esillä sama kuin muualla "Pidä Vauva, kyllä sinä pärjäät" mutta siltikään kukaan ei ääneen sanonut että oisin ollut paha kun en Häntä kyennyt pitämään.
Vauvani uudet vanhemmat ovat onnensa kukkuloilla ja Vauva pitää heitä vanhempinaan, selkeästi vierastaa minua kun käyn kylässä, mutta niinhän sen kuuluukin mennä. (vauva on asunut heidän tykönään Joulukuusta saakka)
Minä tein tämän ratkaisun RAKKAUDESTA!
Joten tiedän että abortointi ei ole mikään helppo päätös, tai sen kanssa eläminen, koska ei aina ole tämäkään päätös. Itku tulee usein, mutta näin on parempi kaikille!
Voimia Kaikille Vaikeiden Päätöstenne Edessä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Teit todella hienon ja epäitsekkään teon!
löytyy todella rakkaus lastasi kohtaan. Voi kun teitä olisi enemmän tällä palstalla.
aborttipalstalla olisi?
Hieno teko varmaan kyllä tuo mitä aloittaja kertoo. Itse en ikinä pystyisi tuohon, en ikinä.
Kiitokset kertomuksestasi ja inhimillisyydestäsi.
hattua nostan minäkin, ja korkealle!!! hieno ja niin epäitsekäs päätös! ihanaa, että tuollaisia ihmisiä löytyy. minä kyllä hiljennyn edessäsi. hyvää jatkoa!