minusta vaikuttaa siltä, että me ollaan liian samanlaisia..siks kaikki meidän väliset asiat jää puolitiehen..
Molemmat on liian ylpeitä ottaakseen toiseen yhteyttä tai sit molemmat vaan pelkää liikaa..
Molemmat on liian ylpeitä ottaakseen toiseen yhteyttä tai sit molemmat vaan pelkää liikaa..
Vastaukset 16
Vanhimmat
olla kysymyksessä...kai se enempi on pelkoa, joka naamioidaan ylpeydeksi...ei tää nyt mulle ollut, kunhan vaan...
Niin juuri, kun ajttelenkin niin naurattaa kuinka samanlaisia.
kun kattoo meidän ulkonäköäkin, vois kuvitella että me ollaan sisarukset ;D
Onnellinen aviopari.
kyllä on sitä naimanäköä, pisti silmään kun katoin yhtä sun kuvaa jossa sulla on ihan mulle tyypillinen ilme ;) että sillee.
sellaset epäidenttiset, niinkus tiiät.
Ai, onks sulla kuvakin musta.. sen on joku tainnut salaa ottaa :DD
melko yhdennäköiset ilmeet kuvissa hänellä ja minulla..ja muutenkin tuntuu "omanlaiselta"
Voihan se niinkin olla. Minusta taas tuntuu, että me molemmat olemme samanaikaisesti rohkeita ja silti jossain tilanteessa järjettömän ujoja. Eli ulospäin suuntautuneita, mutta silti jollain tavalla sulkeutuneita. Itse ainakin olen sellainen. Tuntuu, että hän on samaa maata..
Tuo varmaan vaihtelee ylpeydestä pelkoon. Jos tuntuu, että toinen ei ehkä sittenkään välitä, ylpeys puuttuu peliin. Jos taas vaikuttaa että toinen mahdollisesti välittääkin, tulee pelkoa pintaan.. Pitäisiköhän meidän pitää kahden kesken palaveri tästä aiheesta? ;)
poksahtaa kohta posket..siis niin kuumottaa, niin kuumottaa...että kuka minua oikein ajattelee parhaillaan...
pelko estää minua ottamasta yhteyttä, ei ylpeys, pelkään vaan että toinen on joskus ylpeä..vaikka uskon että pitääkin minusta ainakin vähän..
Minähän olen ihan hulluna häneen ja hän saattaa vaan aavistaa :)
Aikaslailla noin.Ylpeydestä en tiedä,ehkä päälimmäisenä onkin pelko siitä ettei toinen lopulta välitäkkään.Palaveri voisi olla kyllä mielenkiintoinen ja antoisa.
lisää...siis kahdenkeskiseen palaveriin...sitten puhelimet pois päältä...
perusylpistelijä tai nirppanokka, mutta sen verran löytyy ylpeyttä, että jos joku tieten tahtoen pelaa kanssani ilman tunteita, se nostaa päätään. Tai ehkä voisi puhua ennemminkin itsekunnioituksesta..
Kai se on päällimmäinen pelko se, että toinen ei välitäkään. Hän käyttäytyy monesti siten, kuin minua ei olisikaan. Toisinaan taas hän tuntuu ymmärtävän kaiken kulmien kohotuksesta ja pidemmästä katseesta lähtien. Ja minä olen varmasti juuri samanlainen.. Tämä on jotenkin niin ristiriitaista, että ei tee mieli laittaa itseään täysin likoon tämän puolesta. Kuinkas me tämä este ohitetaan? Missä ja miten järjestetään palaveri? :)
että hänellä pitäisi olla vähintäänkin pieni ääni takaraivossaan, joka kuiskaa hänelle minun olevan kiinnostunut. Vähintäänkin pieni.. En usko, että hän olisi niin pihalla tästä, ettei hänellä olisi hajuakaan minun ajatuksistani.
Yksi vaihtoehto on se, että hän tietää, mutta ei välitä.. Eikä välitä sitä edes paljastaa..
Tai sitten niin tai näin.. ;)
joko niin tai näin... :) Ah näitä ihmissuhdelabyrinttien kiemuroita!! :D