Minulla on takana erittäin vaikea ja hankala parisuhde, joka kesti reilun vuoden. Silloinen avopuolisoni on jonkin sortin narsisti ja yhteiselomme oli yhtä helvettiä. Silti suhteessa oli sitä "jotakin" jota luulin kaipaavani; haastetta. Kuvittelin, että rakastamalla ja kestämällä voisin "kesyttää" tämän ihmisen ja kuvittelin että saisin asiat järjestymään. Yhtäkkiä huomasin meidän lähes jokaisen päivän olevan yhtä riitaa. Hän koki minun tekemiseni ja kaiken mitä olin ja tein täysin arvottomaksi ja hyvin harvoin sain tehtyä mitään niin hyvin, että olisin tästä kiitosta saanut. Ja todellakin tein enemmän, kuin koskaan aikaisemmin. Omassa käytöksessään hän ei koskaan nähnyt mitään vikaa. Hän uskoi omiin sanoihinsa niin täydellisesti, että minun joka normaalisti olen erittäin itsevarma ja rohkea nainen, menin täysin sanattomaksi ja aloin melkein uskomaan hänen sanojaan ja jouduinkin miettimään usein olenko kuitenkaan tehnyt riittävästi, vaikka olisin tehnyt kaiken.
Eniten sanomista tuli kotitöistä. Jos siivosin kotiamme monta kertaa viikossa, tein ruoan, jonka katoin hänen eteensä jälkiruokia myöten joka kerta hänen tulessaan kotia, en kuitenkaan ollut tehnyt mitään. Kodinsiivous kuuluu naiselle ja siitä ei koskaan saanut erikseen pyytää "kehuja" tai saanut huomiota. Ja enhän minä sitä normaalisti edes kaivannut. Tässä suhteessa vain odotin, että jollain lailla minua ja tekemisiäni olisi arvostettu. Jos vuoroin pyysin häntä tekemään jotain, ei asia tullut kysymykseenkään. Hänhän oli vaihtanut 2kk. sitten lampun kattoon tms. työtä jolla hän joutui itseään rasittamaan. Ja siitä samasta helvetin lampun vaihdosta jaksettiin muistuttaa, joka kerta kun pyysin apua imurointiin, roskien vientiin tms. Ja kaikenkukkuraksi hän juhli erittäin paljon ja asetti aina omat tarpeensa minun edelle. Hänellä kun oli ollut rankka työviikko joten hänen piti päästä tuulettumaan koko viikonlopuksi kavereidensa kanssa kaljalle. Muutamia myönnytyksiä hän toki teki ja oli suhteessamme paljon hyviä hetkiä. Hän sai minut nauramaan yhdessä hetkessä, mutta seuraavassa taas itkin.
Kuten tekstistäni voi lukea rivien välistä; minä katkeroiduin. En ehkä vielä parisuhteemme aikana, vaan erottuamme. Eromme oli riitaisa. Hän jätti omasta mielestään minut ja olikin pitkään eromme jälkeen asiasta ylpeä. Hänen miehisyytensä ei loukkaantunut ja hän sai mitä halusi ja oli tyytyväinen. Kaiken lapsellisuuden keskellä tämä asia sai hänet tyytyväiseksi. Mutta en minä eroa itkenyt kertaakaan. Olin vain onnellinen, että kaikki oli ohi ja tämän suhteen jälkeen osasin arvostaa miehiä erinlailla ja arvostaa pieniä asioita miehissä.
Eikä mennyt aikaakaan kun tapasin nykyiseni, joka on parasta mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. En tällaista rakkautta tiennyt edes olevan. Ja kaikki pienet asiat, joita hän eteeni tekee on kullan arvoisia. MUTTA: Sain tietää ollessani jo nykyisen kanssa, että exäni oli pettänyt minua. Hän itse kertoi hymy kasvoillaan ja onnellisena siitä, että oli minua pettänyt. Sanoi; "onneksi petin sua". Ja voi sitä katkeruuden määrää joka minussa kasvoi ja kasvaa edelleen. Sellainen kusipää paska joka ei osaa naisia arvostaa pätkänvertaa ja jota yritin ja yritin miellyttää ja olin mielinkielin ja annoin kaikkeni.. Ja tämä olikin pettänyt minua. Ja hänellä tässä on TAAS se hyvä mieli!! Jos jollain on kokemusta narsistisesta persoonallisuushäiriöisestä ihmisestä ja tietää miten tällaiset ihmiset osaavat kääntää kaikki asiat niinpäin, että heillä ei koskaan ole paha, vaan kaikki muut ovat pahoja ja aiheuttavat heille päänvaivaa. Hän uskoo tänä päivänäkin, että minä olen kaiken pahan alku ja juuri ja puhuu tätä tuttavillemme. Hän uskoo omia valheitaan ja onnistuu kääntämään asian kuin asian omaksi edukseen. Ja minä katkeroidun.
Olen onnellinen. Minulla on rehellisesti sanottuna niin hyvä olla nykyisen kanssa, etten voisi uskoa ihanampaa miestä eteeni astuvan. Mutta miksi minä katkeroidun ja olen katkera suhteesta, joka ei loppupeleissä tuonut elämääni mitään hyvää? Miten tästä tunteesta pääsee eroon, ettei se häiritse elämääni? Asia tulee mieleeni useasti. Sitten jään pohtimaan ja hautomaan "sotasuunnitelmaa" mitä sanoisin jos tämän ihmisen kohtaisin. Miten saisin hänet ymmärtämään, että hän se "paska" oli ja on edelleen ja ettei hän koskaan tule saamaan tasapuolista normaalia parisuhdetta ellei muutu. Että hän katuisi sitä ettei arvostanut minua ja tajunnut miten hyvä hänelle olin. Olen tyytyväinen, että tämä ihminen on nyt lopullisesti poissa elämästäni, sillä kukapa nainen haluaisi tahalteen päätään seinään hakata?!
Voih. Jospa joku ymmärsi mitä sisälläni liikkuu. Ainakin sain sen purettua - vihdoin!
Eniten sanomista tuli kotitöistä. Jos siivosin kotiamme monta kertaa viikossa, tein ruoan, jonka katoin hänen eteensä jälkiruokia myöten joka kerta hänen tulessaan kotia, en kuitenkaan ollut tehnyt mitään. Kodinsiivous kuuluu naiselle ja siitä ei koskaan saanut erikseen pyytää "kehuja" tai saanut huomiota. Ja enhän minä sitä normaalisti edes kaivannut. Tässä suhteessa vain odotin, että jollain lailla minua ja tekemisiäni olisi arvostettu. Jos vuoroin pyysin häntä tekemään jotain, ei asia tullut kysymykseenkään. Hänhän oli vaihtanut 2kk. sitten lampun kattoon tms. työtä jolla hän joutui itseään rasittamaan. Ja siitä samasta helvetin lampun vaihdosta jaksettiin muistuttaa, joka kerta kun pyysin apua imurointiin, roskien vientiin tms. Ja kaikenkukkuraksi hän juhli erittäin paljon ja asetti aina omat tarpeensa minun edelle. Hänellä kun oli ollut rankka työviikko joten hänen piti päästä tuulettumaan koko viikonlopuksi kavereidensa kanssa kaljalle. Muutamia myönnytyksiä hän toki teki ja oli suhteessamme paljon hyviä hetkiä. Hän sai minut nauramaan yhdessä hetkessä, mutta seuraavassa taas itkin.
Kuten tekstistäni voi lukea rivien välistä; minä katkeroiduin. En ehkä vielä parisuhteemme aikana, vaan erottuamme. Eromme oli riitaisa. Hän jätti omasta mielestään minut ja olikin pitkään eromme jälkeen asiasta ylpeä. Hänen miehisyytensä ei loukkaantunut ja hän sai mitä halusi ja oli tyytyväinen. Kaiken lapsellisuuden keskellä tämä asia sai hänet tyytyväiseksi. Mutta en minä eroa itkenyt kertaakaan. Olin vain onnellinen, että kaikki oli ohi ja tämän suhteen jälkeen osasin arvostaa miehiä erinlailla ja arvostaa pieniä asioita miehissä.
Eikä mennyt aikaakaan kun tapasin nykyiseni, joka on parasta mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. En tällaista rakkautta tiennyt edes olevan. Ja kaikki pienet asiat, joita hän eteeni tekee on kullan arvoisia. MUTTA: Sain tietää ollessani jo nykyisen kanssa, että exäni oli pettänyt minua. Hän itse kertoi hymy kasvoillaan ja onnellisena siitä, että oli minua pettänyt. Sanoi; "onneksi petin sua". Ja voi sitä katkeruuden määrää joka minussa kasvoi ja kasvaa edelleen. Sellainen kusipää paska joka ei osaa naisia arvostaa pätkänvertaa ja jota yritin ja yritin miellyttää ja olin mielinkielin ja annoin kaikkeni.. Ja tämä olikin pettänyt minua. Ja hänellä tässä on TAAS se hyvä mieli!! Jos jollain on kokemusta narsistisesta persoonallisuushäiriöisestä ihmisestä ja tietää miten tällaiset ihmiset osaavat kääntää kaikki asiat niinpäin, että heillä ei koskaan ole paha, vaan kaikki muut ovat pahoja ja aiheuttavat heille päänvaivaa. Hän uskoo tänä päivänäkin, että minä olen kaiken pahan alku ja juuri ja puhuu tätä tuttavillemme. Hän uskoo omia valheitaan ja onnistuu kääntämään asian kuin asian omaksi edukseen. Ja minä katkeroidun.
Olen onnellinen. Minulla on rehellisesti sanottuna niin hyvä olla nykyisen kanssa, etten voisi uskoa ihanampaa miestä eteeni astuvan. Mutta miksi minä katkeroidun ja olen katkera suhteesta, joka ei loppupeleissä tuonut elämääni mitään hyvää? Miten tästä tunteesta pääsee eroon, ettei se häiritse elämääni? Asia tulee mieleeni useasti. Sitten jään pohtimaan ja hautomaan "sotasuunnitelmaa" mitä sanoisin jos tämän ihmisen kohtaisin. Miten saisin hänet ymmärtämään, että hän se "paska" oli ja on edelleen ja ettei hän koskaan tule saamaan tasapuolista normaalia parisuhdetta ellei muutu. Että hän katuisi sitä ettei arvostanut minua ja tajunnut miten hyvä hänelle olin. Olen tyytyväinen, että tämä ihminen on nyt lopullisesti poissa elämästäni, sillä kukapa nainen haluaisi tahalteen päätään seinään hakata?!
Voih. Jospa joku ymmärsi mitä sisälläni liikkuu. Ainakin sain sen purettua - vihdoin!
Vastaukset 3
Vanhimmat
narsistille voi tarjota on, ettei reagoi häneen ja hänen tekemisiinsä mitenkään. Se saa hänet pursuamaan raivoa. Joten jos vielä tapaatte, ole kuin häntä ei olisikaan, sivuuta hänet täysin... älä edes tervehdi.
Kiitos neuvosta. Tämä ei kuitenkaan poista katkeruutta minusta. Ja tiedän etten tähän ihmiseen luultavammin enää törmää edes sattumalta. Toivon ainakin niin, koska pelkään että kaikki viha ja katkeruus ottaisi yliotteen ja antaisin hänelle taas lisäiloa nähdä kuinka minä olen katkeroitunut ja kuinka hän on onnistunut minua satuttamaan. Kun vain saisin kaiken tämän katkeruuden pois itsestäni, jotta voisin täysillä keskittyä elämään elämääni eteenpäin, ilman tällaista pahaa oloa sisälläni, jonka joku toinen ihminen on minulle aiheuttanut!
Katkeruus hälvenee VAIN ajan kanssa. Paras lääke on, että pidät hyvää huolta itsestäsi. Alat rakentaa omaa elämääsi. Teet itsellesi hyvää. Vuosien saatosa alat ymmärtämään sen asian ytimen joka teki suhteestanne vaikean, se ei välttämättä ole narsismi vaan jokin muu asia joka hiersi. Sen jälkeen sinulle tulee tunne, että voisit olla kasvotusten asian ja miehen kanssa. Tee se, ei riidan vaan asiallisen ja järkevän keskustelun puitteessa. Huomaat, ettei sillä miehellä ole enää vaikutusta sinuun, se helpottaa mutta jos tuolloin on vielä tunteita niin ole varovainen.. narsisti kun saa toisen pään kääntymään ja voit tehdä taas hölmöyksiä. eli rakentamasi uuden elämän tulee vaakakupissa olla vahvempi silloin kun olet valmis lyömään lopullisen naulan narsistin arkkuun.