Minulla on takana erittäin vaikea ja hankala parisuhde, joka kesti reilun vuoden. Silloinen avopuolisoni on jonkin sortin narsisti ja yhteiselomme oli yhtä helvettiä. Silti suhteessa oli sitä "jotakin" jota luulin kaipaavani; haastetta. Kuvittelin, että rakastamalla ja kestämällä voisin "kesyttää" tämän ihmisen ja kuvittelin että saisin asiat järjestymään. Yhtäkkiä huomasin meidän lähes jokaisen päivän olevan yhtä riitaa. Hän koki minun tekemiseni ja kaiken mitä olin ja tein täysin arvottomaksi ja hyvin harvoin sain tehtyä mitään niin hyvin, että olisin tästä kiitosta saanut. Ja todellakin tein enemmän, kuin koskaan aikaisemmin. Omassa käytöksessään hän ei koskaan nähnyt mitään vikaa. Hän uskoi omiin sanoihinsa niin täydellisesti, että minun joka normaalisti olen erittäin itsevarma ja rohkea nainen, menin täysin sanattomaksi ja aloin melkein uskomaan hänen sanojaan ja jouduinkin miettimään usein olenko kuitenkaan tehnyt riittävästi, vaikka olisin tehnyt kaiken.
Eniten sanomista tuli kotitöistä. Jos siivosin kotiamme monta kertaa viikossa, tein ruoan, jonka katoin hänen eteensä jälkiruokia myöten joka kerta hänen tulessaan kotia, en kuitenkaan ollut tehnyt mitään. Kodinsiivous kuuluu naiselle ja siitä ei koskaan saanut erikseen pyytää "kehuja" tai saanut huomiota. Ja enhän minä sitä normaalisti edes kaivannut. Tässä suhteessa vain odotin, että jollain lailla minua ja tekemisiäni olisi arvostettu. Jos vuoroin pyysin häntä tekemään jotain, ei asia tullut kysymykseenkään. Hänhän oli vaihtanut 2kk. sitten lampun kattoon tms. työtä jolla hän joutui itseään rasittamaan. Ja siitä samasta helvetin lampun vaihdosta jaksettiin muistuttaa, joka kerta kun pyysin apua imurointiin, roskien vientiin tms. Ja kaikenkukkuraksi hän juhli erittäin paljon ja asetti aina omat tarpeensa minun edelle. Hänellä kun oli ollut rankka työviikko joten hänen piti päästä tuulettumaan koko viikonlopuksi kavereidensa kanssa kaljalle. Muutamia myönnytyksiä hän toki teki ja oli suhteessamme paljon hyviä hetkiä. Hän sai minut nauramaan yhdessä hetkessä, mutta seuraavassa taas itkin.
Kuten tekstistäni voi lukea rivien välistä; minä katkeroiduin. En ehkä vielä parisuhteemme aikana, vaan erottuamme. Eromme oli riitaisa. Hän jätti omasta mielestään minut ja olikin pitkään eromme jälkeen asiasta ylpeä. Hänen miehisyytensä ei loukkaantunut ja hän sai mitä halusi ja oli tyytyväinen. Kaiken lapsellisuuden keskellä tämä asia sai hänet tyytyväiseksi. Mutta en minä eroa itkenyt kertaakaan. Olin vain onnellinen, että kaikki oli ohi ja tämän suhteen jälkeen osasin arvostaa miehiä erinlailla ja arvostaa pieniä asioita miehissä.
Eikä mennyt aikaakaan kun tapasin nykyiseni, joka on parasta mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. En tällaista rakkautta tiennyt edes olevan. Ja kaikki pienet asiat, joita hän eteeni tekee on kullan arvoisia. MUTTA: Sain tietää ollessani jo nykyisen kanssa, että exäni oli pettänyt minua. Hän itse kertoi hymy kasvoillaan ja onnellisena siitä, että oli minua pettänyt. Sanoi; "onneksi petin sua". Ja voi sitä katkeruuden määrää joka minussa kasvoi ja kasvaa edelleen. Sellainen kusipää paska joka ei osaa naisia arvostaa pätkänvertaa ja jota yritin ja yritin miellyttää ja olin mielinkielin ja annoin kaikkeni.. Ja tämä olikin pettänyt minua. Ja hänellä tässä on TAAS se hyvä mieli!! Jos jollain on kokemusta narsistisesta persoonallisuushäiriöisestä ihmisestä ja tietää miten tällaiset ihmiset osaavat kääntää kaikki asiat niinpäin, että heillä ei koskaan ole paha, vaan kaikki muut ovat pahoja ja aiheuttavat heille päänvaivaa. Hän uskoo tänä päivänäkin, että minä olen kaiken pahan alku ja juuri ja puhuu tätä tuttavillemme. Hän uskoo omia valheitaan ja onnistuu kääntämään asian kuin asian omaksi edukseen. Ja minä katkeroidun.
Olen onnellinen. Minulla on rehellisesti sanottuna niin hyvä olla nykyisen kanssa, etten voisi uskoa ihanampaa miestä eteeni astuvan. Mutta miksi minä katkeroidun ja olen katkera suhteesta, joka ei loppupeleissä tuonut elämääni mitään hyvää? Miten tästä tunteesta pääsee eroon, ettei se häiritse elämääni? Asia tulee mieleeni useasti. Sitten jään pohtimaan ja hautomaan "sotasuunnitelmaa" mitä sanoisin jos tämän ihmisen kohtaisin. Miten saisin hänet ymmärtämään, että hän se "paska" oli ja on edelleen ja ettei hän koskaan tule saamaan tasapuolista normaalia parisuhdetta ellei muutu. Että hän katuisi sitä ettei arvostanut minua ja tajunnut miten hyvä hänelle olin. Olen tyytyväinen, että tämä ihminen on nyt lopullisesti poissa elämästäni, sillä kukapa nainen haluaisi tahalteen päätään seinään hakata?!
Voih. Jospa joku ymmärsi mitä sisälläni liikkuu. Ainakin sain sen purettua - vihdoin!
Eniten sanomista tuli kotitöistä. Jos siivosin kotiamme monta kertaa viikossa, tein ruoan, jonka katoin hänen eteensä jälkiruokia myöten joka kerta hänen tulessaan kotia, en kuitenkaan ollut tehnyt mitään. Kodinsiivous kuuluu naiselle ja siitä ei koskaan saanut erikseen pyytää "kehuja" tai saanut huomiota. Ja enhän minä sitä normaalisti edes kaivannut. Tässä suhteessa vain odotin, että jollain lailla minua ja tekemisiäni olisi arvostettu. Jos vuoroin pyysin häntä tekemään jotain, ei asia tullut kysymykseenkään. Hänhän oli vaihtanut 2kk. sitten lampun kattoon tms. työtä jolla hän joutui itseään rasittamaan. Ja siitä samasta helvetin lampun vaihdosta jaksettiin muistuttaa, joka kerta kun pyysin apua imurointiin, roskien vientiin tms. Ja kaikenkukkuraksi hän juhli erittäin paljon ja asetti aina omat tarpeensa minun edelle. Hänellä kun oli ollut rankka työviikko joten hänen piti päästä tuulettumaan koko viikonlopuksi kavereidensa kanssa kaljalle. Muutamia myönnytyksiä hän toki teki ja oli suhteessamme paljon hyviä hetkiä. Hän sai minut nauramaan yhdessä hetkessä, mutta seuraavassa taas itkin.
Kuten tekstistäni voi lukea rivien välistä; minä katkeroiduin. En ehkä vielä parisuhteemme aikana, vaan erottuamme. Eromme oli riitaisa. Hän jätti omasta mielestään minut ja olikin pitkään eromme jälkeen asiasta ylpeä. Hänen miehisyytensä ei loukkaantunut ja hän sai mitä halusi ja oli tyytyväinen. Kaiken lapsellisuuden keskellä tämä asia sai hänet tyytyväiseksi. Mutta en minä eroa itkenyt kertaakaan. Olin vain onnellinen, että kaikki oli ohi ja tämän suhteen jälkeen osasin arvostaa miehiä erinlailla ja arvostaa pieniä asioita miehissä.
Eikä mennyt aikaakaan kun tapasin nykyiseni, joka on parasta mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. En tällaista rakkautta tiennyt edes olevan. Ja kaikki pienet asiat, joita hän eteeni tekee on kullan arvoisia. MUTTA: Sain tietää ollessani jo nykyisen kanssa, että exäni oli pettänyt minua. Hän itse kertoi hymy kasvoillaan ja onnellisena siitä, että oli minua pettänyt. Sanoi; "onneksi petin sua". Ja voi sitä katkeruuden määrää joka minussa kasvoi ja kasvaa edelleen. Sellainen kusipää paska joka ei osaa naisia arvostaa pätkänvertaa ja jota yritin ja yritin miellyttää ja olin mielinkielin ja annoin kaikkeni.. Ja tämä olikin pettänyt minua. Ja hänellä tässä on TAAS se hyvä mieli!! Jos jollain on kokemusta narsistisesta persoonallisuushäiriöisestä ihmisestä ja tietää miten tällaiset ihmiset osaavat kääntää kaikki asiat niinpäin, että heillä ei koskaan ole paha, vaan kaikki muut ovat pahoja ja aiheuttavat heille päänvaivaa. Hän uskoo tänä päivänäkin, että minä olen kaiken pahan alku ja juuri ja puhuu tätä tuttavillemme. Hän uskoo omia valheitaan ja onnistuu kääntämään asian kuin asian omaksi edukseen. Ja minä katkeroidun.
Olen onnellinen. Minulla on rehellisesti sanottuna niin hyvä olla nykyisen kanssa, etten voisi uskoa ihanampaa miestä eteeni astuvan. Mutta miksi minä katkeroidun ja olen katkera suhteesta, joka ei loppupeleissä tuonut elämääni mitään hyvää? Miten tästä tunteesta pääsee eroon, ettei se häiritse elämääni? Asia tulee mieleeni useasti. Sitten jään pohtimaan ja hautomaan "sotasuunnitelmaa" mitä sanoisin jos tämän ihmisen kohtaisin. Miten saisin hänet ymmärtämään, että hän se "paska" oli ja on edelleen ja ettei hän koskaan tule saamaan tasapuolista normaalia parisuhdetta ellei muutu. Että hän katuisi sitä ettei arvostanut minua ja tajunnut miten hyvä hänelle olin. Olen tyytyväinen, että tämä ihminen on nyt lopullisesti poissa elämästäni, sillä kukapa nainen haluaisi tahalteen päätään seinään hakata?!
Voih. Jospa joku ymmärsi mitä sisälläni liikkuu. Ainakin sain sen purettua - vihdoin!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Totea, että hän ei ollut kerta kaikkiaan arvoisesi eikä edes terve ihminen. Hän on sinulle ihan vieras ihminen, ei luonnehäiriöisen ajatuksenjuoksua voi normaali ihminen todella käsittääkään. Hän koki kai pettämispaljastuksensa tarpeelliseksi, jotta pääsisi tasoihin kanssasi, koska olit kuitenkin ollut aktiivinen eron suhteen. Hän olisi kyllä pitänyt sinusta kiinni ja pitkään, jos vain olisit alistunut kohtaloosi. Ole tyytyväinen nykyisyyteen, jonka olet itsellesi hankkinut, äläkä alla minkään hänen sanomisensa merkitä enää koskaan mitään. Eiköhän hän saa vielä jonkun toisenkin koukkuunsa, mutta onneksi näistä asioista nykyään puhutaan enenevässä määrin. Voi tulevakin ruveta ajoissa ajattelemaan, ja sekös narsisteja harmittaa.
Kiitos vastauksestasi.
Tiedän, että tämän ihmisen järjenjuoksua en voinut enkä koskaan voi oppia käsittämään. Silti sisälläni palaa jokin paha tunne, joka haluaisi kostaa / saada tämän ihmisen kärsimään ja tietämään miten väärin hän teki. Mutta samalla tiedän ettei tämä ole mahdollista. Sen verran hänen persoonansa on häiriintynyt.
Tähän tarinaan liittyy myös jatkoa. Olen tavannut exäni nykyisen. Hän tuli tapaamaan minua vartavasten työpaikalleni kysyäkseen neuvoa, koska olivat riidelleet jolloin exäni oli haukkunut häntä ja nimitellyt aivan samanlaiseksi kuin minä olin, laiska, saamaton, huumorintajuton yms. Joten tämä nykyinen siis koki, että voisin hänelle antaa neuvoja. Keskusteltuamme koin dejavu tilanteen ja kaikki kuulosti hyvin tutulta. Ainut, että tämä nainen ei ole ollut yhtä vahva. Hän oli jo hukkunut exäni piikkisiin sanoihin ja kertoikin haluavansa sopia ja pyytää anteeksi exältäni kaikkea. Eli tämä nainen vain vahvisti varmasti exäni kuvitelmaa, että hän on oikeassa ja minä olin se kaiken pahan alku ja juuri. Ja katkeruus senkuin kasvaa. Myöhemmin sain vielä exältäni puhelinsoiton jossa hän haukkui minua valehtelijaksi, kehotti olemaan puuttumatta toisten asioihin ja siirtymään elämässä eteenpäin. Väitti, että rakastan häntä vielä niin kovin ja tästä syystä olin puhunut hänen nykyiselleen.
Puhelusta hämmentyneenä en osannut vastata mitään. Jälkikäteen keksin vaikka kuinka montaa hyvää lausetta, joilla olisin voinut itseäni hieman puolustaa ja edes yrittää saada häntä palaamaan takaisin maanpinnalle pilvilinnoista. Ja exäni sai taas lisätulta ja itseluottamusta lisää. Hänhän kuvittelee tänäkin päivänä, että kaipaan hänen peräänsä ja olen onneton ilman häntä. Vaikka todellisuudessa haluaisin hänen näkevän kuinka hyvä minulla on ilman häntä. Argh. Miten voin olla näin katkera ja silti onnellinen toisen ihmisen kanssa samaan aikaan?
Itsekin tajusin vasta myöhemmin, että hänen persoonallisuudessaan on jotain vikaa. Kyllähän minulle ystävät ja sukulaiset siitä puhuivat. Kukaan ei pitänyt exästäni. Varsinkaan sellaiset vahvat ystävättäreni, joihin hänen flirttailunsa eivät uponneet. Vasta myöhemmin, kun asian tajusin minulle oli helpotus, kun pystyin tekemään "diagnoosin" hänen persoonallisuushäiriöstään.
Uskoisin, että pääsisin asian yli, jos vain jotenkin saisin hänen kärsimään edes pikkuisen, tai lähinnä näkemään oman paskuutensa. Myöntämään, että hänessä on vikaa. Koskaan hän ei sitä tule tajuamaan, niin kauan kuin kiltit ja hyvätahtoiset naiset alistuvat hänelle. Huoh.
Kiitos taas kun sain purkaa ajatuksiani.