hei
Puolisoni on kärsinyt jo jonkin aikaa syömishäiriöistä (anoreksia ja nykyään bulimia)
hän pitää itseän liian lihavana vaikka on painoindeksin mukaan alipainoinen. Hän puhuu kokoajan laihduttamisesta ja on tyytymätön itseensä. Haluan auttaa häntä mutta en oikein tiedä miten. Pelkkä tukena vieressä oleminen tuskin auttaa tai pakkolääkärissäkäynti etc vain pahentaisi tilannetta.
Kertokaa siis omakohtaisista kokemuksista miten olette päässeet eroon syömishäiriöistä ja sivustaseuraajana asiaan pystyisi puuttumaan.
Kiitos
Puolisoni on kärsinyt jo jonkin aikaa syömishäiriöistä (anoreksia ja nykyään bulimia)
hän pitää itseän liian lihavana vaikka on painoindeksin mukaan alipainoinen. Hän puhuu kokoajan laihduttamisesta ja on tyytymätön itseensä. Haluan auttaa häntä mutta en oikein tiedä miten. Pelkkä tukena vieressä oleminen tuskin auttaa tai pakkolääkärissäkäynti etc vain pahentaisi tilannetta.
Kertokaa siis omakohtaisista kokemuksista miten olette päässeet eroon syömishäiriöistä ja sivustaseuraajana asiaan pystyisi puuttumaan.
Kiitos
Vastaukset 2
Vanhimmat
kannattaa yrittää keskustella reilusti. Ilman tuomitsemista. Ensinnäkin; ihana kuulla että suhtaudut asiaan noin. Että haluat auttaa. Se kertoo että välität.
Kannattaa kysellä et miks tuntee itsensä lihavaksi. Miksi ei kelpaa itselleen. Mulla on parhaiten toiminut se että miesystäväni kyseenalaistaa haluni laihduttaa ja tyytymättömyyteni itseeni. Kysyy, kelle en kelpaa ja miksi. Sanoo että olen ihaninta ja rakkainta, eikä halua että laihdutan.
Kysyy miksi tarvitsen sitä. Millä tavoin se tekee minusta paremman ihmisen.Mitä se muuttaa. Ne asiat saa mut miettii aina. Yksi parhaita oli se et kun hän sanoi ettei tykkää luukasoista yhtään. Hän ei halua itselleen sellaista. Se pysäyttää miettimään. Varsinkin, kun yksi syistäni oli se että hän voisi olla minusta ylpeä. Hän sanoi olevansa sitä.
Ja muistutti ettei ole mun kaa mun painoni takia, vaan Minun takiani. :) se tuntui hyvälle. Ja hänkin sanoi että on vaikea rakastaa ihmistä, joka ei arvosta itseään. Mä oon päättänyt alkaa arvostaa itseäni, koska haluan että muutkin arvostavat. Voimia! Muistuta puolisoasi syistä, miksi hänestä välität, koska luulen ettei ne syyt koske ainakaan suurimmalt osin ulkonäköä.
toivottavasti oli ees jotai apua.
se, että minut puhuttiin lääkäriin. itse en olisi koskaan mennyt ja tuolloinkin menin asenteella etten-koskaan-tule-käymään-täällä. no, kolme vuotta mennyt, edelleen terapiassa, onnellinen siitä että minut puoliksi pakotettiin hoitoon ja HENGISSÄ.
sh:sta on hyvin vaikea selvitä ilman ammattiapua. usein taustalla on vaikeita asioita, jotka pitäisi aukaista ja selvittää. vaikka kuinka tuntuisi vastenmieliseltä jankuttaa terapiaan menemisestä, niin ota se vakavasti. tyttöystäväsi ei luultavasti näe tilanteen vakavuutta, eikä koe olevansa hoidon tarpeessa. mutta hän on! sh on vakava psyykkinen sairaus, josta ei ole helppo parantua, varsinkaan yksin. koita saada hänet ymmärtämään tilansa ja sen, ettei ole normaalia oksentaa syömäänsä ruokaa ulos.
sh tuo mukanaan kivoja kanssasairauksia, minulla niitä on mm. itsetuhoisuus, vakava masennus, epämääräinen psykoosi, epävakaa persoonallisuus...
sitten on tietenkin sellaiset pikkujutut kuin hiusten lähtö, ihon ja kynsien heikkeneminen, jatkuvat kurkkukivut, aineenvaihduntahäiriöt, rytmihäiriöt, osteoporoosi...
sh on helvetti.
tyttöystäväsi tarvitsee apua ja paljon sinun tukeasi ja ymmärrystäsi. paljon jaksamisia!