Hei ja haloota

Olivat molemmat sen tyylin immeisiä, etten usko
koskaan heidän edes mieleenkään tulleen mitään
"määräämisen"tarvetta.Niin Anoppikin kuin Äitikin
olivat itse laupeuksia aivan loppu senteille asti.

Molempien "Kultainen" sydän petti vain liian aikaisin.

Meille saa anoppi tulla ja huushållata niin paljon kun haluaa. Avainkin on annettu ja hän asuu viereisessä talossa samassa pihassa. Aina löytyy jotain pientä hommaa mitä hän todellakin saa tehdä. esim. kauppakasseja laskuttelee ja pyykkää mieheni vaatteita. sukkia siis, kun hän on timpuri ja sukissa on niin paljon lastuja mitä joutuu nyppiin ja mä en jaksa enkä ehdi. Ja äiti saa kanssa määrätä en pistä yhtään vastaan.

Minun anoppi oli ruustinna.
Jos en juonut kuudetta kuppia
kahvia, se laittoi sen ruiskeena
käsivarteen.

Äiti ja anoppi olivat aivan erilaisia ihmisiä, vaikka molemmat virkanaisia olivatkin. Kun tulivat, niin viipyivät aina muutaman päivän pitkän matkan takia.
Anoppia piti pitää kuin piispaa pappilassa, ei todella koskenut mihinkään. Aamullakin piti kahvi keittää termokseen (ei osannut meidän keittimellä) ja voileivät kelmun alle, kun me lähdimme töihin. Mukava ihminen, mutta ei todella "sekaantunut".
Äitini taas oli toista maata vaikkei mikään talousihme ollutkaan. Oli aamupuurot keitetty ja ruuat valmiina, joskus puhtaatkin pyykit pesty ja kaapit järjestetty niin, että minä vielä viikonkin jälkeen hain tavaroita. Ihanaa se oli, tuoksui mäntysaippualle ja ikkunatkin olivat kirkkaat. Miehenikin tykkäsi, kun sai puupinolle kaverin ja lasten kanssa kävi onkimassa läheisellä joella.
Enää ei kummankaan kanssa hetkiä voi viettää, arvostan nykyään niitä entisiä aikoja. Niin ja anoppini kyllä oli aivan ihana lasten kanssa, jaksoi lukea ja piirrellä.

tottahan nyt kaverilla,sellanen anoppi et ei siittä parane ,saa aivan vapaasti touhuta mitä keksii.
lisäksi se on mun turva kun likka alkaa ilkeilemää.

pääsee eroon kunhan sanoo suoraan, että tämä on ruma ja saamaton. Yleensä avaimetkin palautuu
samassa yhteydessä.

Yhteisessä taloudessa elävät oman perheen jäsenet ovat aina yhdessä päättäneet kaikista kodin asioista. Olemme myös kunnioittaneet toistemme yksityisyyttä ja omaa reviiriä. Kukaan ei ole luvatta penkonut toisten tavaroita tms. - ei edes lasten. Jo nuorina yhteen muuttaessamme päätimme, että jokaisen pitää saada elää omassa kodissaan niin kuin itse haluaa, kunhan ottaa muut perheenjäsenet huomioon ja kunnioittaa myös toistensa oikeuksia. Sen periaatteen mukaan elimme mieheni kuolemaan ja lasten kotoa muuttamiseen asti.

Minulla on ollut aivan ihana anoppi, joka yhden ainoan kerran kurkisti maton alle. Totesin silloin nuoren vaimon napakkuudella, että anopin on turha etsiä likaa maton alla, koska meillä kaikki on avoimesti näkyvillä. Hän sanoi olleensa kiinnostunut maton kudoksesta. Anoppi tuki ja auttoi meitä alkuvuosina, muttei oikeasti yrittänyt puuttua asioihin, samoin toimivat omat vanhempani. - Isäni arvosteli ja antoi ohjeita joistain asioista alkuaikoina, kunnes minä kerran koputin pöytää ja pyysin häntä katsomaan kenen pöydän alla hänen jalkansa olivat. Toista kertaa ei häntä tarvinnut ojentaa. - Hän oli aina sanonut, että niin kauan kuin jalkani ovat hänen pöytänsä alla, tehdään niin kuin hän määrää.

Lapset saavat halutessaan käydä koska tahansa omilla avaimillaan. Ystäville ja vanhemmille avain on aina annettu tarvittaessa lainaksi. Kukaan ei tule vieläkään kotiini soittamatta ensin ovikelloa tai kysymättä etukäteen lupaa, ellen ole kotona.

Elämänkumppanin kanssa avaimen antaminen tai pois ottaminen näyttää nykyisin toimivan myös sitoutuneen parisuhteen symbolina.;))

Jos joku haluaisi tulla siivoamaan ja pistämään paikat kuntoon kotonani, toivottaisin hänet luultavasti tervetulleeksi.;))

Anoppina ei tulisi itselleni mieleenkään yrittää puuttua nuorten elämään, antaa heille kysymättä ohjeita tai kurkistella luvatta kaappeihin tms. Tyttäreni anoppi kuuluu nuuskivan ja kertoo välillä avoimesti havainnoistaan. Hän on niin vähästä suuttuva ja pitkävihainen tyyppi, etteivät nuoret viitsi laittaa häntä järjestykseen, vaikka asia heitä ärsyttääkin.

Johtuisikohan anoppi-ongelma siitä, että joillain ihmisillä ei ole omaa elämää ja he yrittävät siksi sotkeutua lastensa elämään? Auttaminen ja avun tarjoaminen on minusta kokonaan eri asia. Kaikki se pitäisi kuitenkin tehdä "isäntäväen" ehdoin sekä heitä ja heidän oikeuttaan omiin valintoihinsa kunnioittaen.

Miksiköhän se on joillekin niin vaikeaa?