Kärsin äärettömän huonosta itsetunnosta. En tiedä edes miksi. Tunnen olevani jotenkin jakautunut, joskus pidän itsestäni paljonkin, mutta suurimmaksi osaksi inhoan itseäni.
Olen todella itsekriittinen, mikään mitä teen ei kelpaa minulle. Eikä se ihme olekaan, koska teen aina kaiken väärin. Opiskelen nyt yliopistossa, mutta en ymmärrä miten valmistun sieltä koskaan.
Koen, ettei minusta pidetä. Minulla on muutama ystävä, jotka kyllä pitävät minusta.
Ongelma on, etten näe sinänsä itsessäni mitään vikaa, mutta aina koen huonommuutta, alemmuutta, en osaa tehdä mitään oikein jne. Mietin omia virheitäni pitkään ja soimaan itseäni kaikesta.
En usko, että tämä näkyy ulospäin. Saatan vaikuttaa jopa liiankin itsevarmalta ihmiseltä. En kestä edes ajatusta, että joku näkisi millainen oikeasti olen.
Joskus yritän miettiä joitain asioita ja antaa itselleni anteeksi ja taas koen jonkun sisälläni sanovan, että olen idiootti kun mietin edes näitä asioita enkä pysty enää miettimään päätäni selväksi.
Minua on pahoinpidelty lapsuudessa. Äitini on ollut minulle äärimmäisen julma, mieleeni on jäänyt enemmän henkinen kuin fyysinen julmuus. En tiedä johtuuko kamala oloni näistä vanhoista asioista. Koen myös jotenkin, että isäni hylkäsi minut/meidät kun vanhempani erosivat. Ja tämän vuoksi äitini muuttui inhottavaksi minua kohtaan.
Nykyisin välini äitini kanssa ovat hyvät. Teini-iässä (olen nyt 23v.) raivosin äidilleni paljon, koko teini-ikä oli yhtä helvettiä, liikaa päihteiden käyttöä. Raivoisaa vihaa, irtosuhteita, viiltelyä, itseinhoa. Ajattelin silloin huutaneeni pois lapsuuden tapahtumat.
Tiedän, että äidilläni on ollut todella huono lapsuus, ja jotenkin säälin/ymmärrän häntä tämän vuoksi. Joskus tuntuu, että minä olen Aina kantanut enemmän vastuuta äidistäni kuin hän minusta. Olen aina ollut ja olen huolissani hänestä.
Pienenä, noin 8-vuotiaana odotin häntä baarista kotiin, jotta saatoin mennä sitten nukkumaan.
Aina hän raahasi miehiä kotiin.
Aina minä olen ollut se, joka on pilannut hänen elämänsä. Opiskelut, työn, miessuhteet, kaiken. Olin muutenkin vahinko, eikä hän olisi edes koskaan minua halunnut.
Joskus hän halusi, että olisin tappanut itseni, sillä hän ei voinut.
Nykyisin, hän pitää minusta enemmän. Suhteemme on jotenkin outo, välillä luulen, että hän pelkää minua. Hän ei korota ääntänsä, eikä sano minulle vastaan. Mihinkään.
Isääni näen harvemmin. Välimme ovat kai hyvät. Jotenkin vaikeat. Isä on itkenyt muutaman kerran humalassa jotain minuun liittyvää asiaa, mutta ei koskaan sano mitä, toistelee vain: "kun et sinä teidä kaikkea" tms.
Sekin vaivaa minua. En tiedä kyllä jaksanko edes enää tietää enempää.
Joskus mietin, että haluaisin mennä terapiaan tms. mutta taas se joku sanoo sisälläni, että olen idiootti, minulle naurettaisiin siellä, ettei minulla edes ole oikeasti ongelmia.
Olen sitä mieltä, että jos minulla on ollut huono lapsuus, sen ei pitäisi enää vaikuttaa ja olen vain huono kun en ole selvinnyt siitä kokonaan. En myöskään halua mennä terapiaan, sillä kuten jo sanoin, ulkoisesta minästäni ei huomaa mitään tällaista, pukeudun hyvin, käyttäydyn itsevarmasti ja iloisesti. Joskus tuntuu, että tukehdun tähän esittämiseen. Konkreettisesti.
En tiedä miksi kirjoitin, ehkä siksi, että taas oli huono päivä itseni kanssa, mutta nyt voin taas hieman paremmin.
Olen todella itsekriittinen, mikään mitä teen ei kelpaa minulle. Eikä se ihme olekaan, koska teen aina kaiken väärin. Opiskelen nyt yliopistossa, mutta en ymmärrä miten valmistun sieltä koskaan.
Koen, ettei minusta pidetä. Minulla on muutama ystävä, jotka kyllä pitävät minusta.
Ongelma on, etten näe sinänsä itsessäni mitään vikaa, mutta aina koen huonommuutta, alemmuutta, en osaa tehdä mitään oikein jne. Mietin omia virheitäni pitkään ja soimaan itseäni kaikesta.
En usko, että tämä näkyy ulospäin. Saatan vaikuttaa jopa liiankin itsevarmalta ihmiseltä. En kestä edes ajatusta, että joku näkisi millainen oikeasti olen.
Joskus yritän miettiä joitain asioita ja antaa itselleni anteeksi ja taas koen jonkun sisälläni sanovan, että olen idiootti kun mietin edes näitä asioita enkä pysty enää miettimään päätäni selväksi.
Minua on pahoinpidelty lapsuudessa. Äitini on ollut minulle äärimmäisen julma, mieleeni on jäänyt enemmän henkinen kuin fyysinen julmuus. En tiedä johtuuko kamala oloni näistä vanhoista asioista. Koen myös jotenkin, että isäni hylkäsi minut/meidät kun vanhempani erosivat. Ja tämän vuoksi äitini muuttui inhottavaksi minua kohtaan.
Nykyisin välini äitini kanssa ovat hyvät. Teini-iässä (olen nyt 23v.) raivosin äidilleni paljon, koko teini-ikä oli yhtä helvettiä, liikaa päihteiden käyttöä. Raivoisaa vihaa, irtosuhteita, viiltelyä, itseinhoa. Ajattelin silloin huutaneeni pois lapsuuden tapahtumat.
Tiedän, että äidilläni on ollut todella huono lapsuus, ja jotenkin säälin/ymmärrän häntä tämän vuoksi. Joskus tuntuu, että minä olen Aina kantanut enemmän vastuuta äidistäni kuin hän minusta. Olen aina ollut ja olen huolissani hänestä.
Pienenä, noin 8-vuotiaana odotin häntä baarista kotiin, jotta saatoin mennä sitten nukkumaan.
Aina hän raahasi miehiä kotiin.
Aina minä olen ollut se, joka on pilannut hänen elämänsä. Opiskelut, työn, miessuhteet, kaiken. Olin muutenkin vahinko, eikä hän olisi edes koskaan minua halunnut.
Joskus hän halusi, että olisin tappanut itseni, sillä hän ei voinut.
Nykyisin, hän pitää minusta enemmän. Suhteemme on jotenkin outo, välillä luulen, että hän pelkää minua. Hän ei korota ääntänsä, eikä sano minulle vastaan. Mihinkään.
Isääni näen harvemmin. Välimme ovat kai hyvät. Jotenkin vaikeat. Isä on itkenyt muutaman kerran humalassa jotain minuun liittyvää asiaa, mutta ei koskaan sano mitä, toistelee vain: "kun et sinä teidä kaikkea" tms.
Sekin vaivaa minua. En tiedä kyllä jaksanko edes enää tietää enempää.
Joskus mietin, että haluaisin mennä terapiaan tms. mutta taas se joku sanoo sisälläni, että olen idiootti, minulle naurettaisiin siellä, ettei minulla edes ole oikeasti ongelmia.
Olen sitä mieltä, että jos minulla on ollut huono lapsuus, sen ei pitäisi enää vaikuttaa ja olen vain huono kun en ole selvinnyt siitä kokonaan. En myöskään halua mennä terapiaan, sillä kuten jo sanoin, ulkoisesta minästäni ei huomaa mitään tällaista, pukeudun hyvin, käyttäydyn itsevarmasti ja iloisesti. Joskus tuntuu, että tukehdun tähän esittämiseen. Konkreettisesti.
En tiedä miksi kirjoitin, ehkä siksi, että taas oli huono päivä itseni kanssa, mutta nyt voin taas hieman paremmin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuttua kauraa... Ymmärrän sinua täysin.
Kaikki normaaleille ihmisille arkipäiväiset jutut tuottavat minulle kauhean taakan kun tuntuu, että en niistä selviydy. Ja en sitä teekkään kun jätän ne tekemättä. Esimerkiksi kesätöiden haku epäonnistui tänä keväänä täysin, kun tuntuu että en monen vuoden koulussa olon jälkeen osaa yhtään mitään. Kuitenkin minusta tulisi firmalle hirveät kustannukset. En sitten viitsinyt olla kovin aktiivinen kun ajattelin, että en olisi sen rahan arvoinen kuitenkaan...
On varmaan sanomattakin selvää, että ihmissuhderintamalla pitelee hiljaista kun en käsitä miten joku minusta voisi pitää tai haluta viettää aikaa kanssani. Olen siis yksin kun en halua olla muille taakaksi.
terapiaan jos vain pääset, sinulla on kaikki syyt siihen, sillä tuollaiset lapsuudessa tapahtuneet asiat vaikuttavat kyllä ihan oikeasti ihmisen mieleen paljon voimakkaammin kuin voisi äkkisiltään luullakaan.
Lapsuutesi turvattomuus heijastaa nykyisyyteen juuri siten, että sinulla on mm huono itsetunto.
Ei taatusti sinulle naureta eikä vähätellä kokemuksiasi terapiassa, päinvastoin, sinulla on paljon kohtalontovereita ja terapeutit ovat juuri koulutettuja kuuntelemaan ja tukemaan sinua siinä prosessissa kun käyt läpi menneisyyttäsi, jotta voisit päästä noista negatiivisista tunteista eroon tai ainakin oppia hallitsemaan niitä niin, että elämäsi tuntuisi mielekkäämmältä ja mukavammalta.