Ikävään turtuu

Erosimme vuonna -92 oltuamme kolme vuotta yhdessä. Syy oli kokonaan omani. Olen vittumainen paska ja en osannut antaa sitä arvoa mikä olisi pitänyt. Eron hetkellä tajusin, että olen menettämässä sen mitä pitäisi eniten arvostaa, mutta se oli jo myöhäistä.

Ensimmäinen vuosi tai kaksi meni ikäänkuin sumussa. Pikkuhiljaa tajusin kuinka tyhmä olin ollut ja vaikka monesti yritin syyllistää sinua, toisia ja mitä ikinä tahansa muuta kuin itseäni, niin pikkuhiljaa totuus valui mieleeni. Olin itsekäs paska ja jos olisin ollut sinun asemassa en olisi itsekään kauaa katsellut minua.

Ojanpohjaa kesti monta vuotta. Yritin valehdella itselleni kaikenlaista, mutta yhä uudestaan tajusin kuinka tyhmä olin ollut. Kun edellinen aalto oli jo mennyt ohi niin tuli uusi, joka murskasi vähänkin nousseen omanarvontunnon.

Olin ulkomailla vuosia. Lähdin yksinkertaisesti pakoon ikävää. Hetkeksi se helpotti, mutta liki joka ilta mennessäni nukkumaan ajattelin sinua. Asiaa kuitenkin helpotti se, että paikalliset eivät tienneet minusta mitään, joten saatoin kätkeä ikäväni mieleeni. Eikä tarvinnut hävetä itseäni siinä määrin kuin kotimaassa. Silti aina kun tapahtui jotain uutta tai merkittävää olit sinä ensimmäisenä mielessäni, jolle olisin halunnut jakaa kokemukseni.

Sitten meni monta vuotta, että en miettinyt sinua kuin salaa ollessani yksin. Olin jo juurtunut uuteen kotimaahani ja luulin olevani onnellinen siinä määrin kuin kykenen. Ikävä painui taka-alalle, mutta siltikin olit mielessäni joka päivä.
Nyt ollessani käymässä vanhassa kotikylässäni näin sinut sattumalta. Huomasin, että et tuntenut minua enkä itsekään viitsinyt mainostaa tilanteessa vanhaa asiaa. Mutta silti kaikki ennenvanhainen tuli mieleeni kuin eillispäivä. Tajusin, että sinulla on lapsia miehesi kanssa ja en halua mitenkään tulla teidän väliinne. Sama vanha ikävä tuli takaisin.

Nyt kun vapun jälkeen lähden takaisin uuteen kotimaahani tuntuu siltä, että olen tyhjempi kuin koskaan ennen. Vaikka siitä on yli 15 vuotta kun erosimme, niin siltikin. Minä jouduin jättämään kotikaupunkini, kotimaani ja kaverini ja kaiken mitä ihminen ylipäätään saattaa arvostaa. En voi koskaan liikkua lapsuuteni maisemissa kuin sinä. En voi kuin ikävöidä sinua ja kevättulvia mielessäni.


Mutta kun taas palaan uuteen kotimaahani tiedän, että ikävä hellittää. Paluu arkeen on hyvää ja loppujen lopuksi tykkään yhtä paljon nykyisestä arjestani kuin 15-vuotta sitten olleesta arjesta kanssasi. Olet kuitenkin mielessäni lopun elämää ja yritän pitää itseni kurissa, että en soita tyhmiä kännipuheluja.