Olen kohta 18-vuottava tyttö. Olen ollut kuudennesta luokasta lähtien koulukiusattu. Ylä-aste aika oli ihan syvältä, koska ei ollut yhtään ystävää
koulussa. Nyt kun opiskelen on alkanut tulla väsymystä, mikään ei kiinnosta, koulu alkanut mennä ala mäkeen, kuolema pyörii mielessä... Vaikka juuri nyt pitäisi kaikki olla hyvin on kavereita ym. Nyt viime päivinä on vain alkanut tuntua siltä et haluis vaan luovuttaa... En uskalla mennä juttelemaan terveydenhoitajalle, koska pelkään mennä sinne.. Mitä teen?
koulussa. Nyt kun opiskelen on alkanut tulla väsymystä, mikään ei kiinnosta, koulu alkanut mennä ala mäkeen, kuolema pyörii mielessä... Vaikka juuri nyt pitäisi kaikki olla hyvin on kavereita ym. Nyt viime päivinä on vain alkanut tuntua siltä et haluis vaan luovuttaa... En uskalla mennä juttelemaan terveydenhoitajalle, koska pelkään mennä sinne.. Mitä teen?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Otapa nyt järki käteen: mitä se terveydenhoitaja sinulle voisi tehdä, muuta kuin auttaa eteenpäin? Syödä suihinsa, haukkua, pilkata, nauraa...? Hoitohenkilökunnan etiikka velvoittaa suhtautumaan sinuun vakavasti. Usko pois, tässä vaiheessa voit vielä itse vaikuttaa asioihin. Muutaman vuoden kuluttua voit olla tilanteessa, jossa makaat päivästä toiseen pimeässä huoneessa peseytymättä ja tekemättä yhtään mitään. Ja siitä on leikki kaukana. Masennus on vakava asia. Hanki apua, nyt kun siihen itse pystyt. Jos et pysty, puhu luotettavalle ihmiselle joka ottaa sinut vakavasti. Muussa tapauksessa kävele heti terkkarille tai terveyskeskukseen.
Väsymys ja ajoittainen masennus kuuluu elämään. Sun iässäsi lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa on tervettä kokea ajoittaista järjettömyyttä. Rajansa kuitenkin silläkin. Monissa kaupungeissa terveystoimi eli lääkäri ohjaa nopeasti depressiohoitajan luo. Muutaman tapaamiskerran aikana saat ammattilaisen avulla ja tuella selvitettyä mikä on masennuksesi taso ja syy. Joskus yllättäen voi selvitä, että huonon olon taustalla on vanhempien keskinäinen riitaisuus, huoli läheisistä tai vaikkapa se, että ystäväsi ovatkin aivan erilaisia kuin sinä itse. Et saa vastakaikua omalle olemisellesi ja se jos mikä masentaa. Hoida itseäsi ja hakeudu nyt nopeasti itseäsi viisaamman ihmisen ja ammattilaisen luo.
Mut mitä oikein sanon sille terkkarille? Ja,koska olen viel ala-ikäinen kertooko ne vanhemmille?
Voisitko ensin kertoa vanhemmillesi asiasta ja kysyä heidän mielipidettään? Kyllä he yleensä auttavat ja neuvovat ja tukevat jos kotiolot ei ihan mahdottomat ole. Jos sinulla on ystäviä, pidä heistä kiinni.
Ellet voi tukeutua vanhempiisi, mene terkkarille ja kerro huolesi, koska jonkunhan sinua täytyy auttaa.
Kerronpa sinulle. Minun poikaani koulukiusattiin lähes koko ala-asteen joka jatkui koko yläasteen. Hän kävi kuitenkin yo:ksi mutta haki vauhtia välillä maailmalta jolloin lukiokin venähti. Annoimme vanhempina hänelle tämän mahdollisuuden koska koulu oli niin vaikea.
Tämän jälkeen hän on kärsinyt masennuksesta, osittaisen vamman vuoksi joka paheni tänä aikana. Koetti opiskellakin vieraalla paikkakunnalla, mutta tuli takaisin, ei pystynyt.
Kyllä sinäkin pystyt, kirjoitithan tännekin ja pyysit apua. Mieti nyt eri vaihtoehtoja rauhassa mutta koskus on nostettava kissa pöydälle, se puhdistaa ilmaa ja antaa sinulle itseluottamusta.
Nyt kun hän on ollut sairaslomalla ja kuntoutumistuella, onkin päättänyt hakea (on hakenut) opiskelemaan, pojassa on tapahtunut muutos huomattavasti parempaan suuntaan.
Ystäviä hänellä ei kouluaikana ollut kiusaamisesta johtuen ( eikä ole vieläkään kuin me oma perhe),mutta me vanhemmat puolustimme henkeen ja vereen. Tuomita ei saa. Uskon vielä hänenkin saavan sekä ystäviä että elämänkumppanin.
Jos 16-vuotias saa ehkäisypillerit ilman vanhempien lupaa, miten kouluterkkari voisi ottaa yhteyttä vanhempiisi. Kyse on siitä, että kiellät. Sanot, että haluat keskustella luottamuksellisesti, kerrot tunteistasi, ajatuksistasi ja pyydät ohjeita, miten edetä. Vanhempiisi otetaan yhteyttä siinä vaiheessa jos psyykeesi todella romahtaa ja sut viedään pillikyydillä sairaalaan. Älä nyt anna asioiden mennä niin pitkälle, vaan käy juttelemassa. Jos jännittää ihan hirveästi, kirjoita vaikka lapulle kaikki mitä haluat sanoa. Erityisesti sen, että olet nyt juttelemassa etkä halua, että kenellekkään kerrotaan, ei edes vanhemmillesi. Johan sua se alkaa ahdistaa, ettet osaa etkä uskalla omia asioitasi hoitaa.
Toinen juttu sit se, että eikö teidän perheessä puhuta ikävistä asioista. Tää on aika yleistä nykyään. Jokainen vaan töpöttää omia juttuja, eikä normaaleista elämään (ja kuolemaan) liittyvistä tunteista ja tuntemuksista jutella läheisten kesken ollenkaan.
Joka tapauksessa. Maanantaina terkkarille. Erilaisia vertaistukiryhmiä on myös vaikka kuinka paljon, kato esim. tukiasema.net tai aal.fi josko niistä olisi apua sun tilanteessa. Voimia loikkiin.
kuulostaa todella tutulta. paitsi ettei terveydenhoitajalle tai koulukuraattorille puhuminen omalla kohdallani auttanut. kumpikaan ei suhtautunut minuun vakavasti. terveydenhoitaja hymähteli ja naureskeli samalla kun kerroin, sen jälkeen ei ole sinne ollut menemistä. sitä haluaisi että ihmiset osaisivat sukeltaa päähän ja lukea ajatukset, joita on niin vaikea ääneen sanoa, mutta se on ainoa vaihtoehto ottaa ensimmäinen askel. vanhemmat ymmärtävät varmasti. itse puhuin poikaystävälle, joka omaksi yllätyksekseni ymmärsi hyvin. kaikkea on vaikea ensimmäisellä juttelukerralla selvittää, mutta pelkkä puhuminenkin auttaa kummasti.
Niin se on, ota itse se ensimmäinen askel, olet fiksu nuori ja kykenet siihen.
Tiedän omasta kokemuksesta miten ammattilaiset voivat suhtautua, siksi kehotin sinua turvautumaan läheisiisi. He varmasti rakastavat sinua eniten, ajattelevat sinua eniten ja haluavat myös hyvinvointiasi eniten. Terkkari tekee vain työnsä.
Kuten itsekin huomaat poikaystäväsi ymmärsi sinua, uskon että myös vanhempasi. Ei heiltä kannata salata tällaista asiaa.
Kaikki ei selviä ensimmäisellä eikä toisellakaan kerralla mutta se se helpottaa sinua, nuorta ihmistä, ajattele hieman itsekkäästi nyt.
Jos tulee takkiin, älä masennu, niinkin voi käydä, mutta sinun on tärkeää saada lähimmäisten verkko tiedostamaan ongelmasi, ei se ole ainutlaatuinen, mutta he voivat pelastaa sinut.
Ei pelkkä ammattiauttaja joka vain tekee työnsä ja unohtaa kaikki sen jälkeen.
Usko minua, näin on. kuten sinulle kerroin.
Poikanikaan ei romahtanut koska rakastimme ja rakastamme häntä aina. Niin myös varmaan sinun vanhempasi.
samanlainen tilanne. yläasteelta lopulta koko lukioajan mieli ollut oikeastaan sekava. en osaa lukea omiakaan ajatuksia. samalla pitäisi huolehtia ylppäreistä, kurssikokeista, kavereihin yhteyttä pitämisestä. ja lisäksi stressaan sisarusten tekemisistä ja olemisista. pienimmätkin asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. lopulta vain itken kun en jaksa. kolmeen vuoteen en ole käynyt käytännössä kertaakaan kunnolla "ulkona". synttärit ja uudet vuodet menneet ihan ohi. itse en ole psykologin pakeille uskaltautunut. enkä oikein muillekaan puhua. tähän asti olen kuitenkin selvinnyt ihan ok:sti ja itse. psykologeilla on oikeitakin töitä ja vanhempia on turha stressata. ehkä tämä on ohimenevää. kuitenkin kolmen vuoden aikana on ollut tosi hyväkin hetkiä.
se mitä opiskelet ei ole oikea ala sinulle,
ehkä sinulla ei ole todellista motivaatiota siihen.
Jos et terkalle uskalla mennä niin ehkäpä voisit kertoa
asioistasi ensin jollekin hyvälle ystävälle/läheisellesi?