Murrosikä ja vanhempien ero

ja jos mahdollista, eroatte sovussa ottaen
lapset huomioon, niin tuskin heitä huonoon
oloon tuomitsette.

Yksi nyrkkisääntö pitää;
mitä enemmän riitelette ja syyttelette,
sen varmemmin aiheutatte lapsillenne traumoja.

Minä kerroin aikanani, etten tule enää toimeen heidän isänsä kanssa, että rakkaus on loppunut.
Niinhän lapsillakin on riitoja ystäviensä kanssa.
Toiset riidat ovat ohimeneviä, toiset pysyviä.

Vala uskoa lapsiisi, kyllä he kestävät eron, kun
tietävät tilanteen mahdottomuuden.

Onnea tulevaan koitokseen :)

vielä lisäisin, että muista kertoa heille, että rakkaus lapsiin ei lopu isältä eikä äidiltä.
Vaan se jatkuu vaikka erotaankin.

Muuten olen kyllä aivan samaa mieltä kuin "3:n äiti".

Yhteistyö miehesi kanssa auttaa. Riita todellakin repii.

Meidän lapset kokivat eron myönteisenä. Olivat silloin 12 ja 16. Henkinen väkivalta, jonka alla olin koski myös heitä ja joutuivat varomaan kotona puheitaan, jotta isänsä ei vaan saisi väärinkäsityksiä. Nyt voivat kotona ilmaista vapaasti itseään ja tälläkin hetkellä olohuoneesta kuuluu iloinen puheen ja naurun kukerrus.

Ennen eroa heillä oli enempi keskinäisiä kinoja. Minusta tuntuu, että ero lähensi heitä paljon ja nykyisin ovat kavereita keskenään ja jutut menee yhteen. Yhteiset käynnit isän luona ja siellä toinen toisensa seurasta saama turva, mikäli isä sattuu olemaan omituisella päällä, on heille tärkeä yhdistäjä.

Nautin suuresti, kun voin tarjota näille ihanille nuorilleni turvallisen ja rauhallisen kodin ilmapiirin.

että poikani sanoo tänä päivänä, että ero oli hyvä asia!

minun vanhempani taas eivät koskaan eronnet -lasten (eli minun ja sisareni) vuoksi. näin vanhemmalla iällä se tuntuu surulliselta. isälläni oli taipumusta alkoholismiin ja vaikkei hän varsinaisesti viinaa oottanut, kuin pari kertaa vuodessa, niin kaljan tissuttelu oli jokapäiväistä. isä oli usein vihainen (alkoholin vaikutuksesta, ilman syytä) ja äiti AINA töissä (ehkä jopa siksi, ettei tarvinnut olla aina katsomassa/kuulemassa isän inhottavaa nälvimistä). minä vanhempana siskona (nuorempaakin puolustellen) sain kokea myös fyysistä väkivaltaa henkisen lisäksi. ala-asteikäisenä sana avioero kuulosti joltain hyvin surulliselta asialta. vanhempani keskustelivat siitä toisinaan ja minä itkin: "ettehän te eroa" (luokallani oli tuolloin vain 1 oppilas, jonka vanhemmat olivat eronneet). no parhaan ystäväni vanhemmat erosivat ollessamme kuudennella. näin miten positiivisesti ero vaikutti ystävääni. hänestä tuli avoimempi ja jotenkin paljon iloisempi. sen jälkeen minun käsitykseni avioerosta muuttui täysin ja totesin, että toisille ihmisille se tekee vain hyvää!
vanhempieni kohdalla tilanne on edelleen sama. äiti on aina töissä ja isä osa-aikaeläkkeellä ja kiukuttelee kotona. muutin pois kotoa 17-vuotiaana, kun tienasin ilta- ja viikonlopputöillä riittävästi elääkseni. pikkusiskoni on nyt 18 ja asuu vielä kotona. hän tulee paremmin toimeen isän kanssa, kuin minä (ts. pysyy mahdollisimman paljon poissa kotoa).
nyt asiat ovat hyvin meidän lasten osalta, mutta äidin kohtalo surettaa. äidin kanssa käymme silloin tällöin pitkiäkin keskusteluja elämästä ja kaikesta siihen liittyvästä. äiti kertoi minulle, ettei ole koskaan elämänsä aikana ollut rakastunut! hän siis meni aikoinaan naimisiin miehen (isäni) kanssa, joka vain tuntui sopivalta elämänkumppanilta, mutta ei sytyttänyt sen kummemmin. minusta tuo on todella surullista. äitini on 55-vuotias ja ikäisekseen huippukunnossa. hän on erittäin viehättävä, hauska, fiksu, sivistynyt ja muutenkin upea pakkaus. tiedän hänen saavan monenlaisia ehdotuksia muilta miehiltä, mutta olevan isälleni uskollinen. vaikka isääni rakastankin, niin nyt surettaa tuo äidin kohtalo. hän voisi hyvin löytää vielä tuossa iässä jonkun itselleen sopivamman miehen, joka osaisi huomioida äitiäni tämän ansaitsemalla tavalla. vielä parempi tietenkin olisi, jos hän olisi vaikka löytänyt sellaisen jo paljon aikaisemmin (kuitenkin vasta isämme tapaamisen jälkeen, sillä olisin syntynyt ilman heitäkin, sillä olemme sisareni kanssa ottolapsia,... ja näin ollen ilman heidän liittoaan olisimme päätyneet aivan toisten ihmisten lapsiksi, eikä sekään olisi kiva :) ). vanhempani ovat valintansa tehneet ja tiedän, että heidän liittonsa todella kestää kunnes kuolema heidät erottaa. kuitenkin näin aikuiseksi kasvamisen myötä olen ryhtynyt pohtimaan eroa myös vanhempieni kannalta ja olen todennut, että se olisi varmasti loppujen lopuksi helpottanut paljon omaakin elämääni!
en halua kannustaa ketään avioeroon, mutta omakohtaisista kokemuksistani olen saanut huomata,että yhdessä väkisin pysyminen "lasten vuoksi" ei välttämättä ole lapsillekaan hyväksi. sitäpaitsi, kun vanhemmat ovat onnellisia, on heilläkin enemmän annettavaa lapsille!
t. nuori nainen 23-v
lapsenne ovat jo sen ikäisiä (murrosikäisiä kirjoitit), että varmasti ymmärtävät ottaa asian teidänkin kannaltanne! jokainen lapsi toivoo yhtä lailla vanhempiensa onnea, kuin vanhemmat lastensa!