Haltia saaren aika (NOVE)

-Ruusunen-

Tää onki mun eka nove täällä... Itseasiassa tää jatkuu vielä, mutta mutta... Tässä esi makua

Haltia saaren aika

Oli hiljaista, oli hämärää. Tuuli ei henkinyt, vesi ei virrannut, yksikään oksa ei rasahtanut, eikä yksikään pilvi lipunut kohti kaukaista taivaan rantaa.
Silloin nousi kaunis keltainen ja kun auringon ensi säteet koskettivat meren pintaa kaukana pohjoisessa, alkoivat puut kuiskia, tuuli laulaa ja meri kauniisti kohista, maa tömisi, linnut lehahtivat lentoon, se oli kaunista katsella, vaikka moni ei sitä ymmärtänyt. Takaa laaksojen, li vuorien, läpi metsien ja kanssa suurten kuohu päiden.
Kaikkialta saapuivat viisaat ja vanhat, nuoret ja taitavat. He saapuivat kautta maan, meren ja taivaan. Harva oli tätä ihmeellistä tapahtumaa näkemässä. Kukaan ei varmasti ollut koskaan nähnyt mitään tämän kaltaista ja harvan silmät tulisivat koskaan sellaista näkemäänkään.
Pitkä ja hento neito, seisoi joen yllä, pitkällä kauniisti koristetulla sillalla. siinä hän seisoi hohtavan valkoisessa mekossaan ja hopein koristellussa pitkässä kaavussaan. Kauniisti kuohusi vesi hänen takanaan olevasta vesi putouksesta. Joen toisen puolen koristivat komeat ja kauniit, tukevat hongat. Toisen puolen jokea, kasvoi vehreää ruohoa, vesi rajassa kasvoi kaislaa, lumpeita ja upeita vesi kasveja, joita oli ilo katsella.
Tarkkaavaisesti hän kuunteli haltia korvillaan, ne olivat ihmeelliset ihmis-silmälle, korvien kärjet olivat suipot ja täydensivät haltian kauniita kasvoja. Silmät hällä oli syvän siniset, kuin valtameri, tarkkaavaisesti hän niillä katseli. huulet hällä olivat kuin ruusun puna, ne olivat kapoiset, mutta täyteläiset. Kaavun hihat olivat paitsi pitkät, niin leveät että ne lähes maassa laahustivat. hihat kätkivät neidon kädet varjoihinsa.
Neito nosti kätensä, ne olivat kauniin sileät ja kynnet pitkät ja tasaiset, vailla ainuttakaan virhettä. Hitaasti kädet kohosivat hänen päänsä ylle, haltia katsoi yläviistoon ja lausui heleällä äänellään, kauniita haltia kielen sanoja. "Aranhai acha" Sitten hän laski kätensä ja odotti, silmät seurasivat kaukana edessä olevien riippukoivujen latvoja.
Aurinko nousi ja samassa jostakin kaukaa auringon takaa, lähestyi satoja olentoja kautta ilman. joki alkoi kohista, kaviot kopsua. satoja korskuvia hevosia laukkasi kohti haltiaa, mutta ne koostuivat vedestä, joidenkin selässä näytti istuvan vetisiä hahmoja, mutta kaikkien näiden edessä, laukkasi suurin ja vahvin näistä ja sen selässä ratsasti pitkää vetistä viittaa päällään kantava, veden kuningatar. Kulta kimmelsi haltian hiuksissa auringon kullan osuessa niihin.
myös metsästä alkoi kuulua hälinää, tummat hahmot lipuivat läpi puiden varjojen.
korskuvat vesi hevoset olivat pysähtyneet haltian eteen ja linnut alkaneet laskeutua, tuoden selässään kansaa kaukaa, vuorten takaa.
Yhtäkkiä paikan valtasi kirkas valo ja haltia peitti silmänsä. Prinsessa Aurinkoinen oli saapunut paikalle suoraan polttavan auringon keskuudesta. aurinkoinen peitti itsensä tummalla kaavulla ja haltia saattoi jälleen avata silmänsä. Mutta nyt oli vihreä pukuinen metsän väki saapunut ja he odottivat metsän laidalla kauriiden ja ruskeiden hevostensa kanssa. silloin maan peitti pimeys ja täysin mustaan verhoutunut valtiatar lennähti sillalle, hänen musta viittansa kimmelsi kuin yö taivaan tähdet.
Maatar laskeutui hevosensa selästä ja tarkasteli Yötä tarkkaavaisesti tumman ruskeilla silmillään, hän oli pukeutunut vihreään hameeseen ja kaapuun jonka laahuksessa sammalsi karhun sammal. Hänen ruskeissa hiuksissaan puikkelehtivat kauniit metsän kukkaset.
Haltia katseli taivaalle ja tarkasti ilman suunnan, sitten hän käännähti ympäri ja tarkasteli taivasta. pian hänen eteensä leijahti lähes näkymätön, ohut hahmo. hän oli Ilmatar suuri. koko joukko odotti ja odotti, kunnes vihdoin laskeutui taivaalta, suurella punaisella lohikäärmeellä ratsastava Tulitar vihreälle ruoho kentälle. Vasta silloin haltia puhui. "seuratkaa" hän lausui ja laskeutui, sillalta johtavia portaita suoraan raikkaaseen joki veteen. Hitaasti joukko pyyhälsi hänen perässään läpi kuohuavan vesi putouksen.
Kuljettuaan vesi verhon läpi, he saapuivat marmoriseen pyöreään huoneeseen, joka oli ilmeisesti rakennettu kallion sisään. Kattoa komisti suuri lasinen kupoli katto, jonka keskeltä riippui suuri kristallinen katto kruunu, jotka heittivät kauniit väreilevät, sateenkaaren värit pitkin huoneen seiniä, auringon osuessa niihin. Vesi verhoa vastapäisellä seinällä kohosi korkea valta istuin, jossa istui vaalea, haltija kuningatar. Kaikki seisoivat hiiren hiljaa hänen edessään. ei kuulunut kuin veden pauhu ja ulkona odottavien hevosten hirnunta ja kavion kopse.
Silloin haltia kuningatar nousi ylös. Hänen valkea viittansa, muistutti hyvin paljon hänen tyttärensä pukua, paitsi että tämän laahuksessa kimmelsivät kauniit vaihtuivat värit, eikä kenenkään silmä pystynyt erottamaan minkä värinen helma oikeasti oli.
"Tiedämme hyvin miksi täällä olemme." kuningatar sanoi vahvalla, mutta kauniin heleällä äänellä eikä linnunkaan laulu ollut korvalle kauniimpaa. Haltian kauneutta katsellessa sai jokaisen silmä levätä ja tietoisuus paistoi hänen silmistään.
Olisi voinut luulla että hänen sirot jalkansa olivat vailla minkään laisia jalkineita, vaan hällä olikin haltia tossut, kevyet, jalkapohjaa myötäilevät, läpinäkyvät levyt, jotka pysyivät jalassa vain, varpaiden välistä kulkevien, hopeisten nyörien avulla. Ja hänen hopeinen kruununsa joka hänen kultaisia kutrejaan kiersi, oli kaunis katsella. Se oli yksinkertainen, mutta tarkalla haltian taidolla tehty. Kruunuun oli kiinnitetty yksi ainoa kivi, punainen rubiini, joka Rakkauden valtiattaren kyyneleenä tunnettiin. Se riippui hänen otsallaan kimallellen auringossa.
"Tuho on tulossa ja aurinko nousee joka päivä yhä myöhempään, kerro Valotar, oi kerro heille mikä suuren keltaisen on?" Valotar tungeksi väki joukon eteen. "Äiti on sairas, siksi hän lähetti mun, tänne teidän eteenne, jos jotakin ei pian tapahdu keltainen sammuu ja on pimeä iäti." kuului Valottaren pelosta värisevä ääni. "Onhan heillä sinut" kuului Yön tokaiseva vastaus. "Mutta, ma olen kuin kynttilän hento liekki, jonka sydän on katkennut. Vaikea sytyttää, mutta helppo sammuttaa" Valotar sanoi hiljaa.
"Vaan mikä äitisi on, miks liekkinsä on sammuva, vasta hän oli kirkas, miks yllättäin näin kävi?" Maatar kyseli huolissaan, jos aurinko kuolisi, se olisi maan kansankin loppu, hänen loppunsa. "Vaan hänen uskonsa petti, kun Yön varjot hiipi liian liki, haastoi riitaa ja äitini hämmentyi, vaan ensimmäisen taistoin voitti han, vaan kuin käy seuraavan?" Valotar kyseli kyyneleet silmissä"
Haltiatar katsoi Yötä jään kylmin silmin. "vaan mitä vastaat syytökseen, joka sotaa voi aiheuttaa?" Haltiatar kysyi ja hänen äänensä oli vaihtunut kylmään, niin että Veden kuningattaren viitta alkoi jäätyä. "Minä en le tehnyt mitään, johdattanut joukkoni taivaalle kun on ollut aika hämärtää, vaan aurinkoon päin ei, silmäin nää!" yö vimmastui ja heitti syyttävän katseen Valottareen. "Nyt riittää tuo riita, olemme tulleet neuvottelemaan, emme riitaa haastamaan." Lausui jostakin Ilmattaren hento ääni.
"Syöksen teidät vielä ikuiseen pimentoon jos lauot valheita minua kohtaan." Yö levitti kätensä ja lausui jotakin synkkiä sanoja, silloin huoneen täytti pimeys. "Ole hyvä ja vie pimeytesi pois, neuvottelu sujunee valossa paremmin." Haltia sanoi painavin sanoin. Hetken muut katselivat Yötä jonka viittaan kirjaillut tähdet olivat ainoat, jotka kertoivat hänen olevan läsnä. Valotar oli saanut tarpeekseen ja laski nyt viittansa hupun niin että hänen auringon kirkkaat hiuksensa valaisivat koko huoneen. Yö rääkäisi, ennen kuin katosi, haihtuen savuna ilmaan. "Olkaamme, ilman yötä." Valotar sanoi ja kumarsi haltian edessä. "Olkoon niin, mutta nostahan huppusi, ettei kauniit kutrisi sokaise meidän silmiämme." niin Valotar teki ja jälleen huonetta valaisi vain oikean auringon säteet. "Vaan, mitä teemme nyt?" Kysyi Tuli joka oli pitkään ollut hiljaa ja tarkkailut tilannetta sivummalta. "Levätkäämme täällä, kansani parissa ja katsotaan, mikä Yön seuraava siirto on." Haltia lausui ja ohjasi heidät ulos. Vaan heti kun Haltia oli kepeästi läpäissyt kuivan vesi verhon, ja tullut kuivana joelle, peitti taivaan pimeys. Oli säkki pimeää, ja hetken he luulivat, että yö oli tullut, mutta taivaalla ei näkynyt tähtiä ei kuuta, vain himmeä auringon välke lävisti pimeyden, jossakin kaukaa. "Äiti." Valotar kuiskasi haikeasti ja ojensi kätensä kohti aurinkoa, sitten hän vajosi polvilleen matalaan jokeen.
"Tämä ei ole hyvä." Kuului tuulen karheahko ääni. "Ei, niin, sillä tämä tietää sotaa." Haltia sanoi ja kääntyi ympäri, kädellään hän esti veden kastelemasta itseään, mutta vedet roiskuivat hänen kaapunsa liepeille.
Pian satakunta haltiaa, marssivat valkeiden hevostensa kanssa, nurmi kenttää pitkin, pian he saapuivat joelle. "Valtiatar on antanut käskyn kerätä armeijat ja valmistautua suureen sotaan, meitä kaikkia voidaan tarvita." Eräs haltia sanoi ja katseli tummalle taivaalle. "Olkoon kohtaus paikkamme Taivaan vuori, vuori joka yltää yli pilvien, vuori joka saavuttaa auringon, polttavan kuumuuden ja Yön hiljaisen pimeyden." Tämän sanottuaan haltia karautti joukkonsa sotaan ja heidän uljaat hevosensa laukkasivat kohti kaukaista sotaa. Vesi hyppäsi sillalta ratsunsa selkään ja käski joukkonsa hakea apua, näin kymmenen vetistä hahmoa laukkasivat virran viilettäessä heidän allaan, kohti järviä, kohti meriä. Metsän haltia joukko, vihreiden lehtien kansa kiipesivät varoen puihin, ja töräyttivät torviinsa kutsu huudon, joka kaikui yli vuorien, kaukaisille maille vei tuuli heidän apu huutonsa. Vaan Tuli leimahti valtaviin liekkeihin ja jokaisen pienen liekin lipuessa maahan, syntyi suuri sotilas, joka liekehti suurta vihaa.
Pian maasta alkoi nousta vihreä pukeista kansaa, ne olivat jonkin sortin kääpiö kansaa, joka asusti maan uumenissa. niiden silmä olivat vihreät, selät kumaraiset ja selässään ne kantoivat suurta sota kirvestä. Tuulikin oli saanut joukkonsa kootuksi, vaikka heitä oli vaikea nähdä, tuntui hento tuulen vire pyyhkivän hetkittäin heidän kasvojaan.
Sitä mukaa, kun joukot alkoivat olla koossa ne lähtivät kohti suurta tuntematonta, kohti Taivaan vuorta. Vaan suuren haltian kasvoilla alkoi näkyä vanhuus, joku yritti kukistaa hänet sisältä päin. Ja haltia kansa huomasi hänen surunsa, hänen sisäisen sotansa, johon kukaan ei voinut puuttua.
ja niin oli kulunut päivä ja vierähtänyt viikko, aurinko oli enää pieni valo piste suuressa mustuudessa, siellä täällä välähti valo, kun sotilaat hyökkäsi pimeyden varjoihin, Yön sysi mustaan valta kuntaan, ja yksi kerrallaan ne sammuivat ja jäivät siihen makaamaan. Toivoa ei näyttänyt olevan enää nimeksikään. Haltiatar oli kuoleman väsynyt ja hänet oli kannettu sairas tupaan. Hänen kansansa olivat huolissaan, ilman häntä ei olisi rauhaa, ei neuvoja ei elämää. ilman häntä koko maailma luultavasti kaatuisi niskaan, niin näytti olevan käymässä, musta katto läheni hetki hetkeltä kohti maan kuivunutta pintaa.
Vaan eräänä aamuna, oli ihme tapahtunut. Kuihtuneet kukat olivat puhjenneet täyteen kukkaloistoonsa, tässä kylmässä ja pimeässä maassa.
Yllättäin maailman yllä kajahti suuri ja kirkas valo, suuri keltainen oli voimistunut. Kansat hurrasivat, mutta ilo oli lyhyt aikainen, pimeyden varjo laskeutui jälleen keltaisen auringon ylle.
Sotilaat vaelsivat kohti Taivaan vuorta, kohti synkkyyden tyyssijaa. aluksi sotilaat olivat olleet innoissaan, mutta nyt jokaisen toivo oli hiipunut, eikä monikaan jaksanut toivoa ja siksi Haltioista suurin kuihtui pois kesä kuun viimeisenä päivänä ja haltia laakson jokainen kasvi kuihtui, haltiat surivat ja ympäri maata kuului vain haltijoiden surulliset sävelmät. Oliko heillä enää minkään laista toivoa? Oliko kaikki toivo menetetty? vaan niin Suur haltiatar kannettiin kuihtuneella, kukkaisvuoteella hauta kappeliin ja hänen kaunis, kuollut, mutta silti elävä ruumiinsa laskettiin kappelin kiviselle pöydälle ja taas vilahti auringon säde ja haltiattaren jalokivet kimalsivat, mutta sitten se oli ohi ja jälleen oli pimeää.
Kun suru viesti kulki yli vuorten ja läpi laaksojen, ohi vesien ja viimein saavuttanut sotilaiden korvat, he masentuivat entisestään, mutta sitten heidän sydämensä täytti viha ja se oli suurempi kuin suru ja suuri menetys. Täyttä laukkaa he jatkoivat urhoollisina matkaansa kohti kuolemaa.
Vuori häämötti sotilaiden edessä ja he näkivät suuret salamat, kaiken tieltään tuhoavat tulen liekat, jotka värjäsivät taivaan rannan punaisin sävyin. meteli oli kaamea ja heidän päättäväisten askeliensa lomassa he ohittivat useita ruumiita, joita teki pahaa katsella. Maata nielevät lieskat polttivat heidän jalkojaan ja hetkittäiset välähdykset saivat heidät sulkemaan silmänsä. Harmaita hahmoja, hahmoja jotka joskus olivat loistaneet kirkkaina auringon säteinä, olivat nyt vain surkean näköisiä varjoja ja ne mustiin kääriytyneet kääröt, pimeyden puolelta, näyttivät jumilta kuolleinakin. Joukot ryntäsivät keskelle varjoja, valon ja pimeyden sota polulle, joka päättyisi tuhoisasti, voitti kumpi osa puoli tahansa. Sopu oli saatava, se rauha joka oli maan päällä ollut, se rauha joka ei koskaan palaisi. Sotilaat kaatuivat maahan yksi kerrallaan, mutta loput juoksivat huutaen sodan myrskyihin, heidän sydämensä johdatti heitä sotaan, josta ei olisi paluuta.
Maatar joukkoineen loihti sota joukkojen väliin paksut ja tukevat hongat, mutta edes ne eivät pidätelleet näitä taistelun haluisia joukkoja, ne kiipesivät yli, ahtasivat koloista tai kaivautuivat ali. tuli roihahti liekkeihin ja aitasi alueen polttavilla liekeillään, mutta pimeä kylmä viima taannutti ne ja taistelu jatkui. Vesitär katsahti pimeälle taivaalle. -Minä muistan sinut! Hän huusi tuskaisena ylös taivaan rantaan. Hetkeksi valtiattaret seisauttivat sodan käynnin, Maatar mätkähti maahan, joku oli viiltänyt hänen jalkaansa ja nyt hänen jalastaan virtasi mahla. -Kukaan ei selviä yksin, olemme unohtaneet jotakin. Maatar kuiskasi ryömiessään pystyyn. -Yksin et voi tehdä mitään, mutta yhdessä voit parantaa maailman. Tuli kuiskasi ja painoi käden rinnalleen, hetken he olivat sodan ulkopuolella, ulkona kaikesta pahasta, he tunsivat Haltioista suurimman voiman sisällään. päättäväisesti he ottivat toisiaan kädestä ja tiivistyivät ympyrään, pian alkoi tapahtua. Heidän ympärillään virtasi vesi, roihusi tuli, kiemursivat juuret ja siten ne yhdistyivät, nousivat korkeuksiin ja syntyi räjähdystä muistuttava efektio. He loistivat valkoisina kuin lumi ja marssivat päättäväisinä keskellä sotaa, väistellen mustia ja himmeän valkeita olentoja.
Ilman halkaisi kuiskausta ja kaikua muistuttava ääni ja kaikki jotka yrittivät näiden hohtavien Elementtejen Valtiattarien yli käydä saivat tuta sen nahoissaan, he lennähtivät kaaressa taaksepäin ja mätkähtivät maahan, mutta vailla naarmun naarmua. "Yhdessä ystävät olimme, yhdessä maata kuljimme, yhdessä sotaan saavuimme ja yhdessä sen päätämme" Kuului kaijun omainen ääni Valtiattarien suusta, mutta ilman minkään laista vaikutusta. Lause toistui toistumistaan, mutta kiiri vain kuuroille korville. Vaan taistelo jatkui ja yhä useampi ,erehtyi, heitti henkensä ja kaatui. Vaan taivaan rannalta, tummien pilvien seasta kimposi kirkas säde, joka heijastui jokaisesta heistä. Vaan valosta laskeutui läpikuultava hahmo, kultaakin kalliimpi, hopeaa loistavampi ja timanttia säihkyvämpi. haltioista suurin, vanhin ja viisain, seisoi heidän edessään ja he tunsivat itsensä väsyneiksi, eikä yksikään miekka heilahtanut, eikä yksikään jousi vinkunut. "Elämän tie ei ole sodan tie, valintanne vei henkeni, vaan henkeni oli teille kalliimpi kuin minulle, sanon sen että tiedätte, että tunnette tekemänne pahan. Avatkaa silmänne ja katsokaa ympärillenne, niin tajuatte, ettei yksikään teistä, tule toimeen ilman toista." Niin viisaat olivat Haltiattaren sanat, niin kaunis oli sen kaiku, että jokaisen silmät avautuivat, jokaisen korvat kuulivat ja kaikki huomasivat elävänsä kuin viimeisiä päiviä, ennen maailman lopun suurta tuhoa.
Haltiattaren läpinäkyvä sielu hiipui pois, ja sotaiset ystävykset katselivat toisiaan hiiren hiljaa, kuin odottaen taivaallista merkkiä, eivätkä he ymmärtäneet, että merkin he olivat juuri saaneet, merkin jonka voisivat toteuttaa ja elää, tai hylätä ja tuhota maailma ja sen suuret ihmeet. Vaan hiljaisuuden vallitessa, jostakin puhalsi vieno tuuli, joka viiletti monesta eri suunnasta, työntäen joukkoja lähemmäs toisiaan. Ja he näkivät, että ystävyyden, yhteiset sävelet olivat palanneet. Vaan niin kävi, että Valottaren, auringon kansa kirkastui ja he loistivat kirkkaina kuin ennen ja pimeyden varjot tunsivat tuhansien tähtien, kirkastuvan kaavuissaan. Silloin he tiesivät, että yhdessä parempi kuin yksin. Suuri keltainen purjehti taivaan rantaan, nousi kuin ennen ja valo täytti maan, ja heidän kaikkien sielut kirkastuivat, he olivat nähneet valon, nähneet toivon ja ystävyyden kipinän.
Kuolleet kannettiin, ja koottiin kasaan, kaikki yhdessä, valon ja varjon palvelijat sytytettiin roihuavaan liekki mereen ja niin tuuli lennätti heidän tuhkansa ympäri maata, ja kaikkialle jonne se kosketti, kasvoi uutta ja parempaa maata.
Ja niin he palasivat koteihinsa, kuka metsiin, kuka meriin, kuka tulen liekkeihin ja kuka kullekin taholle. Ja vaikka he olivat yksin, he olivat yhdessä ja tulisivat aina olemaan.
Valkoisiin, läpikuultaviin kaapuihin pukeutunut haltia kansa suunnisti tiensä kohti hauta kappelia, surullista sävelmää laulaen. Suuri Haltiatar makasi yhä kukkavuoteellaan liikkumattomana, yhtä kuolleena kuin ennenkin. Hiljaisuus vallitsin kappelin ja he katselivat Haltiattaren kauniita, mutta kalpeita kasvoja, hän ei ollut muuttunut hiventäkään ja vain hänen kalpeat kasvonsa ja hiljainen sydän, paljasti hänen olevan mennyt. Suuren keltaisen säteet valaisivat hauta kappelin ja Valtiattaren kauniita kasvoja ja hänen otsallaan lepäävän kruunun punainen jalokivi, Haltian kyynel kimalteli auringon säteiden alla. Vaan moni oli unohtanut tämän jalokiven voiman, voiman joka ei ollut hiipunut. Ja niin he poistuivat kappelista ja saapuivat vesiputouksen luo, astuivat viileään virtaan ja kävelivät hitain askelin, sen hiekkaista pohjaa myöten, kohti myötä virtaa laulaen laulujaan.
Yhtäkkiä vesi alkoi kohista, se alkoi liikkua, maa tärisi, mutta haltiat eivät liikauttaneet eväänsäkään, taikka osoittaneet aikomustakaan siirtyä. Vesi jakaantui, se poikkesi pois uomastaan, aloitti vesiputouksen vierestä ja kaarsi pitkään metsän tihennoissa.
Kului aikaa, eikä maakaan enää tärähtänyt ja vesi oli tyyni. Kunnes aamuyöstä alkoi taas mahtava maan järinä ja veden kuohu. Joki palasi toiselta suunnalta ja yhtyi vesiputoukseen, se oli kiertänyt kehää, suurta kehää olikin, sillä sen sisälle kähkeytyivät Haltioiden koko suuri kansa. Haltiat ryntäsivät ulos viileään auringonnousuun. vesi kohisi nyt entistä kovemmin ja maa järisi entistä kamalammin. Haltiat lausuivat jotakin, kovalla, mutta totisella äänellä, ja heidän lauseidensa kaiku levisi ympäri joen kehää, mutta sen kauemmas se ei koskaan mennyt. Joki heräsi, se alkoi nousta ja haltiat ottivat askelia taaksepäin, kunnes he olivat ympyrässä laakson keskellä, kunnes he olivat kappelin ympärillä. Vesi kohosi ylös korkeuksiin ja puhisi suurta voimaa, vaahtopäät kohisivat veden noustessa ylös korkeuksiin ja sitten, se oli ohi. Vesi oli jämähtänyt vesiputouksen rinnalle ja koko laaksoa suojasi nyt tämä vesinen muuri. Aurinko, Suuri keltainen nousi ja sen säteet lävistivät kappelin ohuen, mutta vahvan kupoli katon ja Haltiattaren hiukset kimmelsivät kultaa ja hänen kruununsa timantti, punainen kyynel loisti kirkkaammin kuin koskaan. Haltiat saapuivat Valtiattarensa luo ja laskivat tämän vierelle, hopeiseen, pieneen kulhoon vesiputouksen kirkasta vettä. Se oli mieleenpainuva hetki, veden loristessa Haltiattaren kasvot liikahtivat, hän avasi silmänsä ja ne loistivat kuin auringon valaisema taivas. Haltiat olivat innoissaan, mutteivät nostaneet kohua. Yksi heistä nosti kulhon ja polvistui haltiattaren eteen. Tämä kastoi kätensä kulhoon ja pyyhki sillä kauan levänneet kasvonsa.
Haltioiden saattamina Valtiatar asteli ulos lepo siastaan suuren keltaisen valaisemaan päivään, ruoho vetreytyi ja kukat puhkesivat täyteen kukka loistoonsa Valtiattaren astellessa kohti jokea. Vesi kohisi kaikkialla heidän ympärillään. Valtiatar asteli viileään veteen ja kahlasi kimmeltävän vesi verhon läpi, valtaistuin saliin. Saliin, jossa sota oli saanut alkunsa. Verhot, joilla ikkunat oli peitetty vedettiin sivuun ja auringon valo täytti huoneen jälleen lämpöisellä kirkkaudellaan, jalokivet kimaltelivat ja kuvioivat jälleen salin. Valtiatar istuutui valtaistuimelle ja muut odottivat hiiskumatta. "On tullut aika." Kaikuivat Valtiattaren totiset ja viisaat sanat ja sillä hetkellä vesi verhon läpi asteli vaalea neito, jonka kutreilla kimmelsi kulta. Vaatteet valkeat kuin lumi, mutta ne säihkysivät kuin tuhannet jalokivet. Haltiat väistyivät hänen tieltään ja hiljaa hän asteli Valtiattaren silmien alle. Valtiatar nousi ylös taputti käsiään kahdesti ja veti ne hiljaa erilleen. "Aaramih alamaih." Valtiattaren huulille muodostuivat sanat ja hänen käsiensä väliin ilmestyi säihkyvä kehä, jonka keskelle kehittyi hopea panta, jonka keskellä riippui hopea laatta, laatan keskellä oli syvä painauma, kuin siitä olisi joku ollut puuttuva. Valtiatar otti pannan käteensä ja asetti sen sametti tyynylle, joka hänen eteensä oli kannettu. Tyyny nostettiin ylös. "Tämä on tuleva prinsessan otsalle, koristamaan hänen kutrejaan ja näyttämään hänen arvonsa, vaan siitä puuttuva on prinsessan kyynel, ilman sitä panta on arvoton." Valtiattaren ääni kumpusi tietämystä, sitten hän istuutui ja panta kannettiin pois. Se vietiin sivu huoneen lasi kaappiin, jotta jokaisen silmä näkisi, mikä on prinsessan arvon tulema.
Kului päiviä, kului kuukausia, sitten vierähti vuosi, mutta panta pysyi koskemattomana kaapissa. Prinsessan poskelle ei vierähtänyt ainuttakaan kyyneltä, hän oli liian kylmä. Valtiattarelle kerrottiin, Valtiattarelta kysyttiin, Valtiattarelta aneltiin, mutta hän käski odottaa, aika tulisi ja prinsessa saapuisi, hänen silmä kulmastaan vierähtäisi kyynel ja hänen sydämensä jää sulaisi. Vaan moniko jaksoi uskoa Valtiatarta, vaikka hän oli viisas, vaikka hän oli vahva, vaan prinsessa kylmä kuin jää, sydän hällä kova kuin kivi.
Vaan sitten Vaalean prinsessan taloon saapui vaalea vieras, hän ratsasti uljaalla hevosellaan, sisään valtakunnan portin ja saapui prinsessan luo, vaan kuin hän oli kuiva, vaikka putouksen joutunut läpäisemään? Se oli suuri ihmetyksen aihe, eikä kukaan sitä ymmärtänyt ja taas kerrottiin uutiset Valtiattarelle vaan tämä hymyillen lähetti heidät pois käskien vielä hetken odottaa, sillä aikaa ei voi käskeä, sitä ei voi saavuttaa.
Vaan vaalea prinsessa talossaan, istui ja katseli kuuta, kun uljas prinssi ratsuineen ratsasti ikkunan alle, hän soitti harpulla sävelmän ja ojensi ruusun kaunoisen, kädelle neitosen. Silmät välkkyivät kuutamossa, neito kynttilän kantoi ikkuna laudalle ja katsahti urhoa silmiin. Lämpöä hehkuvat silmät lävistivät neitosen sydämen ja he kuulivat yhteisen sävelen, huulet huulia vasten painautui ja heidät täytti se sisäinen lämpö, he tiesivät kuuluvan toisilleen ja pian heistä tulikin pari. Valtiattarelle uutiset kerrottiin ja tämä hymyili vienosti. "Ei elämää ilman iloa, ei kuolemaa surua ilman." Näin kuului Valtiattaren armoton käsky ja surussa kyynelten, haltiat tiesivät mitä tuleman piti, vaan eivät sanoneet mitään. Kului päivä ja yö, viikko vierähti leppoisasti, kuukausi kului ja Urho pyysi neitosen kättä, pian hää kellot pauhasivat kilvan ja kukkakedolla hurrattiin oli heistä tullut pari, vierähti vuosi jos toinenkin, unohtui Valtiattaren sanat. Sai neitonen pienen pojan ja he nimesivät tämän auringon mukaan, sillä silloin oli auringon paluun juhla ja poika kastettiin Auríeniksi.

6

426

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • zieber

      Lahjakkaasti olit 95% yhdyssanoista kirjoittanut erikseen. Raivostuttavaa.

    • Kalinka

      Edelliseen kirjoittajaan viitaten: yritä edes.

      Pilkkuvirheitä en voi eritellä; niitä oli liikaa. Monessa paikkaa oli pilkku vaikka pitäisi olla (puoli)piste ja yhtä monessa pilkku, vaikka ei todellakaan pitäisi olla mitään ja vielä sellaisia virkkeitä, joissa on viisi pilkkua, muttei yksikään oikealla paikalla. Huh.

      Törkeimmät kielivirheesi:
      1. Haltia saaren       
      2. itseasiassa
      3. esi makua
      4. taivaan rantaa      
      5. kuohu päiden
      6. vesi putouksesta
      7. vesi rajassa
      8. vesi kasveja
      9. haltia korvillaan
      10. ihmis-silmälle
      11. haltia kieli
      12. vesi hevoset
      13. auringon keskuudesta
      14. vihreä pukuinen
      15. metsän väki
      16. yö taivaan
      17. tumman ruskeilla
      18. laahuksessa sammalsi karhun sammal
      19. tarkasti ilman suunnan
      20. ruoho kentälle
      21. joki veteen
      22. vesi putouksen.
      23. vesi verhon
      24. Kattoa komisti suuri lasinen kupoli katto
      25. katto kruunu
      26. Vesi verhoa
      27. valta istuin
      28. haltija kuningatar
      29. haltia kuningatar
      30. minkään laisia
      31. haltia tossut
      32. väki joukon
      33. jään kylmin
      34. vesi verhon
      35. säkki pimeää
      36. nurmi kenttää
      37. kohtaus paikkamme
      38. Taivaan vuori
      39. Metsän haltia joukko, vihreiden lehtien kansa kiipesivät varoen puihin
      40. kutsu huudon
      41. apu huutonsa
      42. vihreä pukeista
      43. kääpiö kansaa
      44. sota kirvestä.
      45. tuulen vire
      46. Taivaan vuorta
      47. haltia kansa
      48. valo piste
      49. sysi mustaan
      50. valta kuntaan
      51. kuoleman väsynyt
      52. sairas tupaan.
      53. kansansa olivat
      54. Yllättäin
      55. lyhyt aikainen
      56. Taivaan vuorta
      57. kesä kuun
      58. haltia laakson
      59. minkään laista
      60. Suur haltiatar
      61. hauta kappeliin
      62. suru viesti
      63. tulen liekat
      64. taivaan rannan
      65. auringon säteinä
      66. sota polulle
      67. osa puoli
      68. sota joukkojen
      69. taistelun haluisia
      70. taivaan rantaan
      71. sodan käynnin
      72. efektio
      73. himmeän valkeita
      74. kaijun omainen
      75. minkään laista
      76. taivaan rannalta
      77. maailman lopun
      78. taivaan rantaan
      79. liekki mereen
      80. haltia kansa
      81. hauta kappelia
      82. vain hänen kalpeat kasvonsa ja hiljainen sydän, paljasti hänen olevan mennyt.
      83. hauta kappelin
      84. auringon säteiden
      85. kupoli katon
      86. lepo siastaan
      87. kukka loistoonsa
      88. vesi verhon
      89. valtaistuin saliin
      90. hopea panta
      91. hopea laatta
      92. sametti tyynylle
      93. silmä kulmastaan
      94. ikkuna laudalle

      Tämän lisäksi oli runsain mitoin kielen ulkopuolisia virheitä, jotka saivat tekstin paikoin käsittämättömäksi.

      Kai tämä oli piristävä; aikoihin en ole lukenut näin typerryttävän kornia juttua ja nauranut näin kovasti.

      • -Ruusunen-

        Mun pitäs nyt varmaan olla ihan maassa, mutta tuo piristi. Okei, yhdyssanat on aina ollu mun heikko kohtani. Myönnettäköön senkin, että muutama pilkku voi olla väärässä paikassa, mutta jos sitä ei osaa oikein lukea ja ajatella, niin kai se kuulostaa typerältä. Kiitos palautteesta, nyt voin ainakin korjata virheet...


    • PeekaBoo

      Hmm.. joo.. Noi yhdyssanavirheet ja pilkut ja pienet alkukirjaimet häiritsee tosi paljon :P mut niistä on edellisetki jo motkottanu. Oon ite kanssa fantasiaa kirjotellu aika paljon. Vaari on ollu lehtimies ja tuntenu monta kuuluisaa kirjailijaa, joten se on auttanu todella paljon ja kertonu neuvoja. En silti mikään paras oo arvostelemaan.. :)

      Eli tosta sun tekstistäs paistaa liian paljon läpi se, että oot aika nuori (oonko väärässä?). Sellasta pikkutyttö sepustusta. Tunnistan sen, koska oon iteki kirjottanu sellasta :) Toisekseen kerrot asioista välillä liian tarkkaan, välillä liian vähän. Kaikkea ei pidä, eikä saa kertoa. Lukijalle täytyy jättää varaa mielikuvitukseen ja omiin oivalluksiin. Kaikkein tärkeimpänä on lopuks se juoni! Älä kirjota suin päin mitä mieleen vaan juolahtaa (vaikka teen iteki sitä.. :). Mieti ensin tarkkaan se juoni ja tarina, jonka haluut kertoa. Äläkä kadota sitä punasta lankaa matkalla.

      Tärkeimpänä juttuna se, että lue toi oma tekstis kymmeniä kertoja läpi. Jos et ite jaksa sitä lukea, sillon siinä on jotain vikaa. Joka lukukerralla korjaa ne huonot kohdat (ja jokaisella niistä kymmenistä kerroista löytyy jotain korjattavaa). Jos kirjotat omaks ilokses, niin eihän sillon oo muiden mielipiteillä mitään väliä, mut kannattaa aika nopeesti oppia kans se, että kirjottamisesta 90% on lukemista.

      • -Ruusunen-

        En mä osaa kirjustaa parempaa... Joo oon vasta 15.v Nyt meen kojaa mun yhtä stooria, jotta saan sen lähetettyy eteenpäin...
        Oli hiljaista, oli hämärää. Tuuli ei henkinyt, vesi ei virrannut, yksikään oksa ei rasahtanut, eikä yksikään pilvi lipunut kohti kaukaista taivaan rantaa. Silloin nousi kaunis keltainen ja kun auringon ensi säteet koskettivat meren pintaa kaukana pohjoisessa, alkoivat puut kuiskia, tuuli laulaa ja meri kauniisti kohista, maa tömisi, linnut lehahtivat lentoon, se oli kaunista katsella, vaikka moni ei sitä ymmärtänyt. Takaa laaksojen, yli vuorien, läpi metsien ja kanssa suurten kuohupäiden.

        Kaikkialta saapuivat viisaat ja vanhat, nuoret ja taitavat. He saapuivat kautta maan, meren ja taivaan. Harva oli tätä ihmeellistä tapahtumaa näkemässä. Kukaan ei varmasti ollut koskaan nähnyt mitään tämän kaltaista ja harvan silmät tulisivat koskaan sellaista näkemäänkään.

        Pitkä ja hento neito, seisoi joen yllä, pitkällä kauniisti koristetulla sillalla. Siinä hän seisoi hohtavan valkoisessa mekossaan ja hopein koristellussa pitkässä kaavussaan. Kauniisti kuohusi vesi hänen takanaan vesi putouksessa. Joen toisen puolen koristivat komeat ja kauniit, tukevat hongat. Toisen puolen jokea, kasvoi vehreää ruohoa, vesirajassa kasvoi kaislaa, lumpeita ja upeita vesikasveja, joita oli ilo katsella.

        Tarkkaavaisesti hän kuunteli haltiakorvillaan, ne olivat ihmeelliset ihmis-silmälle, korvien kärjet olivat suipot ja täydensivät haltian kauniita kasvoja. Silmät hällä olivat syvän siniset, kuin valtameri, tarkkaavaisesti hän niillä katseli. Huulet hällä olivat kuin ruusun puna, ne olivat kapoiset, mutta täyteläiset. Kaavun hihat olivat paitsi pitkät, myös niin leveät että ne lähes maassa laahustivat. Hihat kätkivät neidon kädet varjoihinsa.

        Neito nosti kätensä, ne olivat kauniin sileät ja kynnet pitkät ja tasaiset, vailla ainuttakaan virhettä. Hitaasti kädet kohosivat hänen päänsä ylle. Haltia katsoi yläviistoon ja lausui heleällä äänellään, kauniita haltiakielen sanoja: "Aranhai acha." Sitten hän laski kätensä ja odotti, silmät seurasivat kaukana edessä olevien riippukoivujen latvoja.

        Aurinko nousi ja samassa jostakin kaukaa auringon takaa lähestyi satoja olentoja kautta ilman. Joki alkoi kohista, kaviot kopsua. Satoja korskuvia hevosia laukkasi kohti haltiaa, mutta ne koostuivat vedestä. Joidenkin selässä näytti istuvan vetisiä hahmoja, mutta kaikkien näiden edessä, laukkasi suurin ja vahvin näistä ja sen selässä ratsasti pitkää vetistä viittaa päällään kantava veden kuningatar. Kulta kimmelsi haltian hiuksissa auringon kullan osuessa niihin.

        Myös metsästä alkoi kuulua hälinää, tummat hahmot lipuivat läpi puiden varjojen.

        Korskuvat vesihevoset olivat pysähtyneet haltian eteen ja linnut alkaneet laskeutua, tuoden selässään kansaa kaukaa, vuorten takaa.

        Yhtäkkiä paikan valtasi kirkas valo ja haltia peitti silmänsä. Prinsessa Aurinkoinen oli saapunut paikalle suoraan polttavan auringon keskuudesta. Aurinkoinen peitti itsensä tummalla kaavulla ja haltia saattoi jälleen avata silmänsä. Mutta nyt oli vihreäpukuinen metsän väki saapunut ja he odottivat metsän laidalla kauriiden ja ruskeiden hevostensa kanssa. Silloin maan peitti pimeys ja täysin mustaan verhoutunut valtiatar lennähti sillalle, hänen musta viittansa kimmelsi kuin yö taivaan tähdet.

        Maatar laskeutui hevosensa selästä ja tarkasteli Yötä tarkkaavaisesti tumman ruskeilla silmillään, hän oli pukeutunut vihreään hameeseen ja kaapuun jonka laahuksessa sammalsi karhunsammal. Hänen ruskeissa hiuksissaan puikkelehtivat kauniit metsän kukkaset.

        Haltia katseli taivaalle ja tarkasti ilman suunnan, sitten hän käännähti ympäri ja tarkasteli taivasta. Pian hänen eteensä leijahti lähes näkymätön, ohut hahmo. hän oli Ilmatar suuri. Koko joukko odotti ja odotti, kunnes vihdoin laskeutui taivaalta, suurella punaisella lohikäärmeellä ratsastava Tulitar vihreälle ruoho kentälle. Vasta silloin haltia puhui. "Seuratkaa" hän lausui ja laskeutui sillalta johtavia portaita suoraan raikkaaseen jokiveteen. Hitaasti joukko pyyhälsi hänen perässään läpi kuohuavan vesiputouksen.

        Kuljettuaan vesiverhon läpi, he saapuivat marmoriseen pyöreään huoneeseen, joka oli ilmeisesti rakennettu kallion sisään. Kattoa komisti suuri lasinen kupolikatto, jonka keskeltä riippui suuri kristallinen kattokruunu, jotka heittivät kauniit väreilevät, sateenkaaren värit pitkin huoneen seiniä, auringon osuessa niihin. Vesiverhoa vastapäisellä seinällä kohosi korkea valtaistuin, jossa istui vaalea, haltijakuningatar. Kaikki seisoivat hiirenhiljaa hänen edessään. Ei kuulunut kuin veden pauhu ja ulkona odottavien hevosten hirnunta ja kavion kopse.

        Silloin haltiakuningatar nousi ylös. Hänen valkea viittansa, muistutti hyvin paljon hänen tyttärensä pukua, paitsi että tämän laahuksessa kimmelsivät kauniit vaihtuivat värit, eikä kenenkään silmä pystynyt erottamaan minkä värinen helma oikeasti oli.

        "Tiedämme hyvin miksi täällä olemme." kuningatar sanoi vahvalla, mutta kauniin heleällä äänellä eikä linnunkaan laulu ollut korvalle kauniimpaa. Haltian kauneutta katsellessa sai jokaisen silmä levätä ja tietoisuus paistoi hänen silmistään.

        Olisi voinut luulla että hänen sirot jalkansa olivat vailla minkäänlaisia jalkineita, vaan hällä olikin haltia tossut, kevyet, jalkapohjaa myötäilevät, läpinäkyvät levyt, jotka pysyivät jalassa vain varpaiden välistä kulkevien hopeisten nyörien avulla. Ja hänen hopeinen kruununsa, joka hänen kultaisia kutrejaan kiersi, oli kaunis katsella. Se oli yksinkertainen, mutta tarkalla haltian taidolla tehty. Kruunuun oli kiinnitetty yksi ainoa kivi, punainen rubiini, joka Rakkauden valtiattaren kyyneleenä tunnettiin. Se riippui hänen otsallaan kimallellen auringossa.

        "Tuho on tulossa ja aurinko nousee joka päivä yhä myöhempään, kerro Valotar, oi kerro heille mikä suuren keltaisen on?" Valotar tungeksi väkijoukon eteen. "Äiti on sairas, siksi hän lähetti mun, tänne teidän eteenne, jos jotakin ei pian tapahdu keltainen sammuu ja on pimeä iäti." kuului Valottaren pelosta värisevä ääni. "Onhan heillä sinut" kuului Yön tokaiseva vastaus. "Mutta, ma olen kuin kynttilän hento liekki, jonka sydän on katkennut. Vaikea sytyttää, mutta helppo sammuttaa" Valotar sanoi hiljaa.

        "Vaan mikä äitisi on, miks liekkinsä on sammuva, vasta hän oli kirkas, miks yllättäin näin kävi?" Maatar kyseli huolissaan. Jos aurinko kuolisi, se olisi maan kansankin loppu, hänen loppunsa. "Vaan hänen uskonsa petti, kun Yön varjot hiipi liian liki, haastoi riitaa ja äitini hämmentyi, vaan ensimmäisen taistoin voitti han, vaan kuin käy seuraavan?" Valotar kyseli kyyneleet silmissä.

        Haltiatar katsoi Yötä jään kylmin silmin. "Vaan mitä vastaat syytökseen, joka sotaa voi aiheuttaa?" Haltiatar kysyi ja hänen äänensä oli vaihtunut kylmään, niin että Veden kuningattaren viitta alkoi jäätyä. "Minä en ole tehnyt mitään, johdattanut joukkoni taivaalle kun on ollut aika hämärtää, vaan aurinkoon päin ei, silmäin nää!" Yö vimmastui ja heitti syyttävän katseen Valottareen. "Nyt riittää tuo riita, olemme tulleet neuvottelemaan, emme riitaa haastamaan." Lausui jostakin Ilmattaren hento ääni.

        "Syöksen teidät vielä ikuiseen pimentoon jos lauot valheita minua kohtaan." Yö levitti kätensä ja lausui jotakin synkkiä sanoja, ja silloin huoneen täytti pimeys. "Ole hyvä ja vie pimeytesi pois, neuvottelu sujunee valossa paremmin." Haltia sanoi painavin sanoin. Hetken muut katselivat Yötä jonka viittaan kirjaillut tähdet olivat ainoat, jotka kertoivat hänen olevan läsnä. Valotar oli saanut tarpeekseen ja laski nyt viittansa hupun niin että hänen auringon kirkkaat hiuksensa valaisivat koko huoneen. Yö rääkäisi, ennen kuin katosi, haihtuen savuna ilmaan.

        "Olkaamme, ilman yötä." Valotar sanoi ja kumarsi haltian edessä. "Olkoon niin, mutta nostahan huppusi, ettei kauniit kutrisi sokaise meidän silmiämme." niin Valotar teki ja jälleen huonetta valaisi vain oikean auringon säteet. "Vaan, mitä teemme nyt?" Kysyi Tuli joka oli pitkään ollut hiljaa ja tarkkailut tilannetta sivummalta. "Levätkäämme täällä, kansani parissa ja katsotaan, mikä Yön seuraava siirto on." Haltia lausui ja ohjasi heidät ulos. Vaan heti kun Haltia oli kepeästi läpäissyt kuivan vesiverhon, ja tullut kuivana joelle, taivaan peitti pimeys. Oli säkkipimeää, ja hetken he luulivat, että yö oli tullut, mutta taivaalla ei näkynyt tähtiä ei kuuta, vain himmeä auringon välke lävisti pimeyden, jossakin kaukaa. "Äiti." Valotar kuiskasi haikeasti ja ojensi kätensä kohti aurinkoa, sitten hän vajosi polvilleen matalaan jokeen.

        "Tämä ei ole hyvä." Kuului tuulen karheahko ääni. "Ei, niin, sillä tämä tietää sotaa." Haltia sanoi ja kääntyi ympäri, kädellään hän esti veden kastelemasta itseään, mutta vedet roiskuivat hänen kaapunsa liepeille.

        Pian satakunta haltiaa, marssivat valkeiden hevostensa kanssa, nurmikenttää pitkin, pian he saapuivat joelle. "Valtiatar on antanut käskyn kerätä armeijat ja valmistautua suureen sotaan, meitä kaikkia voidaan tarvita." Eräs haltia sanoi ja katseli tummalle taivaalle. "Olkoon kohtauspaikkamme Taivaan vuori, vuori joka yltää yli pilvien, vuori joka saavuttaa auringon, polttavan kuumuuden ja Yön hiljaisen pimeyden." Tämän sanottuaan haltia karautti joukkonsa sotaan ja heidän uljaat hevosensa laukkasivat kohti kaukaista sotaa. Vesi hyppäsi sillalta ratsunsa selkään ja käski joukkonsa hakea apua, näin kymmenen vetistä hahmoa laukkasivat virran viilettäessä heidän allaan, kohti järviä, kohti meriä. Metsän haltiajoukko, vihreiden lehtien kansa kiipesi varoen puihin, ja töräytti torviinsa kutsuhuudon, joka kaikui yli vuorien, kaukaisille maille vei tuuli heidän apuhuutonsa. Vaan Tuli leimahti valtaviin liekkeihin ja jokaisen pienen liekin lipuessa maahan, syntyi suuri sotilas, joka liekehti suurta vihaa.

        Pian maasta alkoi nousta vihreäpukeista kansaa. Ne olivat jonkin sortin kääpiö kansaa, joka asusti maan uumenissa. Niiden silmä olivat vihreät, selät kumaraiset ja selässään ne kantoivat suurta sotakirvestä. Tuulikin oli saanut joukkonsa kootuksi, vaikka heitä oli vaikea nähdä, tuntui hento tuulen vire pyyhkivän hetkittäin heidän kasvojaan.

        Sitä mukaa, kun joukot alkoivat olla koossa ne lähtivät kohti suurta tuntematonta, kohti Taivaan vuorta. Vaan suuren haltian kasvoilla alkoi näkyä vanhuus, joku yritti kukistaa hänet sisältä päin. Ja haltiakansa huomasi hänen surunsa, hänen sisäisen sotansa, johon kukaan ei voinut puuttua.

        Ja niin oli kulunut päivä ja vierähtänyt viikko, aurinko oli enää pieni valopiste suuressa mustuudessa, siellä täällä välähti valo, kun sotilaat hyökkäsi pimeyden varjoihin, Yön sysi mustaan valtakuntaan, ja yksi kerrallaan ne sammuivat ja jäivät siihen makaamaan. Toivoa ei näyttänyt olevan enää nimeksikään. Haltiatar oli kuolemanväsynyt ja hänet oli kannettu sairastupaan. Hänen kansansa olivat huolissaan, ilman häntä ei olisi rauhaa, ei neuvoja, ei elämää. ilman häntä koko maailma luultavasti kaatuisi niskaan, niin näytti olevan käymässä, musta katto läheni hetki hetkeltä kohti maan kuivunutta pintaa.

        Vaan eräänä aamuna, oli ihme tapahtunut. Kuihtuneet kukat olivat puhjenneet täyteen kukkaloistoonsa, tässä kylmässä ja pimeässä maassa.

        Yllättäin maailman yllä kajahti suuri ja kirkas valo, suuri keltainen oli voimistunut. Kansat hurrasivat, mutta ilo oli lyhytaikainen, pimeyden varjo laskeutui jälleen keltaisen auringon ylle.

        Sotilaat vaelsivat kohti Taivaan vuorta, kohti synkkyyden tyyssijaa. aluksi sotilaat olivat olleet innoissaan, mutta nyt jokaisen toivo oli hiipunut, eikä monikaan jaksanut toivoa ja siksi Haltioista suurin kuihtui pois kesäkuun viimeisenä päivänä ja haltialaakson jokainen kasvi kuihtui, haltiat surivat ja ympäri maata kuului vain haltioiden surulliset sävelmät. Oliko heillä enää minkäänlaista toivoa? Oliko kaikki toivo menetetty? Vaan niin Suur haltiatar kannettiin kuihtuneella, kukkaisvuoteella hauta kappeliin ja hänen kaunis, kuollut, mutta silti elävä ruumiinsa laskettiin kappelin kiviselle pöydälle ja taas vilahti auringon säde ja haltiattaren jalokivet kimalsivat, mutta sitten se oli ohi ja jälleen oli pimeää.

        Kun suruviesti kulki yli vuorten ja läpi laaksojen, ohi vesien ja oli viimein saavuttanut sotilaiden korvat, he masentuivat entisestään, mutta sitten heidän sydämensä täytti viha ja se oli suurempi kuin suru ja menetys. Täyttä laukkaa he jatkoivat urhoollisina matkaansa kohti kuolemaa.

        Vuori häämötti sotilaiden edessä ja he näkivät suuret salamat, kaiken tieltään tuhoavat tulen lieskat, jotka värjäsivät taivaan rannan punaisin sävyin. Meteli oli kaamea ja heidän päättäväisten askeliensa lomassa he ohittivat useita ruumiita, joita teki pahaa katsella. Maata nielevät lieskat polttivat heidän jalkojaan ja hetkittäiset välähdykset saivat heidät sulkemaan silmänsä. Harmaita hahmoja, hahmoja jotka joskus olivat loistaneet kirkkaina auringon säteinä, olivat nyt vain surkean näköisiä varjoja ja ne mustiin kääriytyneet kääröt, pimeyden puolelta, näyttivät julmilta kuolleinakin. Joukot ryntäsivät keskelle varjoja, valon ja pimeyden sotapolulle, joka päättyisi tuhoisasti, voitti kumpi puoli tahansa. Sopu oli saatava. Se rauha joka oli maan päällä ollut ei koskaan palaisi. Sotilaat kaatuivat maahan yksi kerrallaan, mutta loput juoksivat huutaen sodan myrskyihin, heidän sydämensä johdatti heitä sotaan, josta ei olisi paluuta.

        Maatar joukkoineen loihti sotajoukkojen väliin paksut ja tukevat hongat, mutta edes ne eivät pidätelleet näitä taistelunhaluisia joukkoja. Ne kiipesivät yli, ahtasivat koloista tai kaivautuivat ali. Tuli roihahti liekkeihin ja aitasi alueen polttavilla liekeillään, mutta pimeä kylmä viima taannutti ne ja taistelu jatkui. Vesitär katsahti pimeälle taivaalle. "Minä muistan sinut!" hän huusi tuskaisena ylös taivaan rantaan. Hetkeksi valtiattaret seisauttivat sodan käynnin, Maatar mätkähti maahan. Joku oli viiltänyt hänen jalkaansa ja nyt hänen jalastaan virtasi mahla. "Kukaan ei selviä yksin, olemme unohtaneet jotakin." Maatar kuiskasi ryömiessään pystyyn. "Yksin et voi tehdä mitään, mutta yhdessä voit parantaa maailman." Tuli kuiskasi ja painoi käden rinnalleen. Hetken he olivat sodan ulkopuolella, ulkona kaikesta pahasta, he tunsivat Haltioista suurimman voiman sisällään. Päättäväisesti he ottivat toisiaan kädestä ja tiivistyivät ympyrään. Pian alkoi tapahtua: Heidän ympärillään virtasi vesi, roihusi tuli, kiemursivat juuret ja sitten ne yhdistyivät, nousivat korkeuksiin ja syntyi räjähdystä muistuttava efektio. He loistivat valkoisina kuin lumi ja marssivat päättäväisinä keskellä sotaa, väistellen mustia ja himmeänvalkeita olentoja.

        Ilman halkaisi kuiskausta ja kaikua muistuttava ääni ja kaikki, jotka yrittivät näiden hohtavien Elementtejen Valtiattarien yli käydä, saivat tuta sen nahoissaan, he lennähtivät kaaressa taaksepäin ja mätkähtivät maahan, mutta vailla naarmun naarmua. "Yhdessä ystävät olimme, yhdessä maata kuljimme, yhdessä sotaan saavuimme ja yhdessä sen päätämme" Kuului kaijunomainen ääni Valtiattarien suusta, mutta ilman minkään laista vaikutusta. Lause toistui toistumistaan, mutta kiiri vain kuuroille korville. Vaan taistelo jatkui ja yhä useampi erehtyi, heitti henkensä ja kaatui. Vaan taivaan rannalta, tummien pilvien seasta kimposi kirkas säde, joka heijastui jokaisesta heistä. Vaan valosta laskeutui läpikuultava hahmo, kultaakin kalliimpi, hopeaa loistavampi ja timanttia säihkyvämpi. Haltioista suurin, vanhin ja viisain, seisoi heidän edessään ja he tunsivat itsensä väsyneiksi, eikä yksikään miekka heilahtanut, eikä yksikään jousi vinkunut. "Elämän tie ei ole sodan tie, valintanne vei henkeni, vaan henkeni oli teille kalliimpi kuin minulle, sanon sen että tiedätte, että tunnette tekemänne pahan. Avatkaa silmänne ja katsokaa ympärillenne, niin tajuatte, ettei yksikään teistä, tule toimeen ilman toista." Niin viisaat olivat Haltiattaren sanat, niin kaunis oli sen kaiku, että jokaisen silmät avautuivat, jokaisen korvat kuulivat ja kaikki huomasivat elävänsä kuin viimeisiä päiviä, ennen maailmanlopun suurta tuhoa.

        Haltiattaren läpinäkyvä sielu hiipui pois, ja sotaiset ystävykset katselivat toisiaan hiirenhiljaa, kuin odottaen taivaallista merkkiä, eivätkä he ymmärtäneet, että merkin he olivat juuri saaneet, merkin jonka voisivat toteuttaa ja elää, tai hylätä ja tuhota maailma ja sen suuret ihmeet. Vaan hiljaisuuden vallitessa, jostakin puhalsi vieno tuuli, joka viiletti monesta eri suunnasta, työntäen joukkoja lähemmäs toisiaan. Ja he näkivät, että ystävyyden, yhteiset sävelet olivat palanneet. Vaan niin kävi, että Valottaren, auringon kansa kirkastui ja he loistivat kirkkaina kuin ennen ja pimeyden varjot tunsivat tuhansien tähtien, kirkastuvan kaavuissaan. Silloin he tiesivät, että yhdessä oli parempi kuin yksin. Suuri keltainen purjehti taivaan rantaan, nousi kuin ennen ja valo täytti maan, ja heidän kaikkien sielut kirkastuivat, he olivat nähneet valon, nähneet toivon ja ystävyyden kipinän.

        Kuolleet kannettiin, ja koottiin kasaan, kaikki yhdessä, valon ja varjon palvelijat sytytettiin roihuavaan liekkimereen ja niin tuuli lennätti heidän tuhkansa ympäri maata, ja kaikkialle jonne se kosketti, kasvoi uutta ja parempaa maata.

        Ja niin he palasivat koteihinsa, kuka metsiin, kuka meriin, kuka tulen liekkeihin ja kuka kullekin taholle. Ja vaikka he olivat yksin, he olivat yhdessä ja tulisivat aina olemaan.

        Valkoisiin, läpikuultaviin kaapuihin pukeutunut haltiakansa suunnisti tiensä kohti hautakappelia, surullista sävelmää laulaen. Suuri Haltiatar makasi yhä kukkavuoteellaan liikkumattomana, yhtä kuolleena kuin ennenkin. Hiljaisuus vallitsin kappelin ja he katselivat Haltiattaren kauniita, mutta kalpeita kasvoja, hän ei ollut muuttunut hiventäkään ja vain hänen kalpeat kasvonsa ja hiljainen sydän paljasti hänen olevan mennyt. Suuren keltaisen säteet valaisivat hautakappelia, Valtiattaren kauniita kasvoja ja hänen otsallaan lepäävää kruunun punaista jalokiveä. Haltian kyynel kimalteli auringon säteiden alla. Vaan moni oli unohtanut tämän jalokiven voiman, voiman joka ei ollut hiipunut. Ja niin he poistuivat kappelista ja saapuivat vesiputouksen luo, astuivat viileään virtaan ja kävelivät hitain askelin, sen hiekkaista pohjaa myöten, kohti myötä virtaa laulaen laulujaan.

        Yhtäkkiä vesi alkoi kohista, se alkoi liikkua, maa tärisi, mutta haltiat eivät liikauttaneet eväänsäkään, taikka osoittaneet aikomustakaan siirtyä. Vesi jakaantui, se poikkesi pois uomastaan, aloitti vesiputouksen vierestä ja kaarsi pitkään metsän tihennoissa.

        Kului aikaa, eikä maakaan enää tärähtänyt ja vesi oli tyyni. Kunnes aamuyöstä alkoi taas mahtava maan järinä ja veden kuohu. Joki palasi toiselta suunnalta ja yhtyi vesiputoukseen, se oli kiertänyt kehää, suurta kehää olikin, sillä sen sisälle kätkeytyivät Haltioiden koko suuri kansa. Haltiat ryntäsivät ulos viileään auringonnousuun. Vesi kohisi nyt entistä kovemmin ja maa järisi entistä kamalammin. Haltiat lausuivat jotakin, kovalla, mutta totisella äänellä, ja heidän lauseidensa kaiku levisi ympäri joen kehää, mutta sen kauemmas se ei koskaan mennyt. Joki heräsi, se alkoi nousta ja haltiat ottivat askelia taaksepäin, kunnes he olivat ympyrässä laakson keskellä, kunnes he olivat kappelin ympärillä. Vesi kohosi ylös korkeuksiin ja puhisi suurta voimaa, vaahtopäät kohisivat veden noustessa ylös korkeuksiin ja sitten, se oli ohi. Vesi oli jämähtänyt vesiputouksen rinnalle ja koko laaksoa suojasi nyt tämä vesinen muuri. Aurinko, Suuri keltainen nousi ja sen säteet lävistivät kappelin ohuen, mutta vahvan kupolikaton ja Haltiattaren hiukset kimmelsivät kultaa ja hänen kruununsa timantti, punainen kyynel loisti kirkkaammin kuin koskaan. Haltiat saapuivat Valtiattarensa luo ja laskivat tämän vierelle, hopeiseen, pieneen kulhoon vesiputouksen kirkasta vettä. Se oli mieleenpainuva hetki, veden loristessa Haltiattaren kasvot liikahtivat, hän avasi silmänsä ja ne loistivat kuin auringon valaisema taivas. Haltiat olivat innoissaan, mutteivät nostaneet kohua. Yksi heistä nosti kulhon ja polvistui haltiattaren eteen. Tämä kastoi kätensä kulhoon ja pyyhki sillä kauan levänneet kasvonsa.

        Haltioiden saattamina Valtiatar asteli ulos leposijastaan suuren keltaisen valaisemaan päivään, ruoho vetreytyi ja kukat puhkesivat täyteen loistoonsa Valtiattaren astellessa kohti jokea. Vesi kohisi kaikkialla heidän ympärillään. Valtiatar asteli viileään veteen ja kahlasi kimmeltävän vesiverhon läpi, valtaistuinsaliin. Saliin, jossa sota oli saanut alkunsa. Verhot, joilla ikkunat oli peitetty vedettiin sivuun ja auringon valo täytti huoneen jälleen lämpöisellä kirkkaudellaan, jalokivet kimaltelivat ja kuvioivat jälleen salin. Valtiatar istuutui valtaistuimelle ja muut odottivat hiiskumatta. "On tullut aika" kaikuivat Valtiattaren totiset ja viisaat sanat ja sillä hetkellä vesiverhon läpi asteli vaalea neito, jonka kutreilla kimmelsi kulta. Vaatteet valkeat kuin lumi, mutta ne säihkysivät kuin tuhannet jalokivet. Haltiat väistyivät hänen tieltään ja hiljaa hän asteli Valtiattaren silmien alle. Valtiatar nousi ylös, taputti käsiään kahdesti ja veti ne hiljaa erilleen. "Aaramih alamaih." Valtiattaren huulille muodostuivat sanat ja hänen käsiensä väliin ilmestyi säihkyvä kehä, jonka keskelle kehittyi hopeapanta, jonka keskellä riippui hopealaatta, laatan keskellä oli syvä painauma, kuin siitä olisi joku ollut puuttuva. Valtiatar otti pannan käteensä ja asetti sen samettityynylle, joka hänen eteensä oli kannettu. Tyyny nostettiin ylös. "Tämä on tuleva prinsessan otsalle, koristamaan hänen kutrejaan ja näyttämään hänen arvonsa, vaan siitä puuttuva on prinsessan kyynel, ilman sitä panta on arvoton." Valtiattaren ääni kumpusi tietämystä, sitten hän istuutui ja panta kannettiin pois. Se vietiin sivuhuoneen lasikaappiin, jotta jokaisen silmä näkisi, mikä on prinsessan arvon tulema.

        Kului päiviä, kului kuukausia, sitten vierähti vuosi, mutta panta pysyi koskemattomana kaapissa. Prinsessan poskelle ei vierähtänyt ainuttakaan kyyneltä, hän oli liian kylmä. Valtiattarelle kerrottiin, Valtiattarelta kysyttiin, Valtiattarelta aneltiin, mutta hän käski odottaa, aika tulisi ja prinsessa saapuisi, hänen silmäkulmastaan vierähtäisi kyynel ja hänen sydämensä jää sulaisi. Vaan moniko jaksoi uskoa Valtiatarta, vaikka hän oli viisas, vaikka hän oli vahva, vaan prinsessa kylmä kuin jää, sydän hällä kova kuin kivi.

        Vaan sitten Vaalean prinsessan taloon saapui vaalea vieras, hän ratsasti uljaalla hevosellaan, sisään valtakunnan portin ja saapui prinsessan luo, vaan kuink hän oli kuiva, vaikka putouksen oli joutunut läpäisemään? Se oli suuri ihmetyksen aihe, eikä kukaan sitä ymmärtänyt ja taas kerrottiin uutiset Valtiattarelle vaan tämä hymyillen lähetti heidät pois käskien vielä hetken odottaa, sillä aikaa ei voi käskeä, sitä ei voi saavuttaa.

        Vaan vaalea prinsessa talossaan, istui ja katseli kuuta, kun uljas prinssi ratsuineen ratsasti ikkunan alle, hän soitti harpulla sävelmän ja ojensi ruusun kaunoisen, kädelle neitosen. Silmät välkkyivät kuutamossa, neito kynttilän kantoi ikkuna laudalle ja katsahti urhoa silmiin. Lämpöä hehkuvat silmät lävistivät neitosen sydämen ja he kuulivat yhteisen sävelen, huulet huulia vasten painautuivat ja heidät täytti se sisäinen lämpö, he tiesivät kuuluvan toisilleen ja pian heistä tulikin pari. Valtiattarelle uutiset kerrottiin ja tämä hymyili vienosti. "Ei elämää ilman iloa, ei kuolemaa surua ilman." Näin kuului Valtiattaren armoton käsky ja surussa kyynelten, haltiat tiesivät mitä tuleman piti, vaan eivät sanoneet mitään. Kului päivä ja yö, viikko vierähti leppoisasti, kuukausi kului ja Urho pyysi neitosen kättä, pian hääkellot pauhasivat kilvan ja kukkakedolla hurrattiin oli heistä tullut pari, vierähti vuosi jos toinenkin, unohtui Valtiattaren sanat. Sai neitonen pienen pojan ja he nimesivät tämän auringon mukaan, sillä silloin oli auringon paluun juhla ja poika kastettiin Auríeniksi.

        Vaan kolme vuotta kului ja Auríen sairastui vakavasti. Silloin tapahtui ihme: Prinsessan sydän särkyi ja ensimmäistä kertaa elämässään hän itki. Asia kerrottiin Valtiattarelle, mutta hän käski odottaa, sillä aika ei ollut vielä tuleva. Prinsessa itki ja itki, eikä kyynelten virrasta tahtonut tulla loppua. Se oli suuri koettelemus ja hän valvoi jokaisen yön poikansa rinnalla ja jok'ikinen päivä hän saapui temppeliin ja rukoili herralta apua, hän kääntyi Valtiattaren puoleen mutta tämä käänsi kasvonsa pois. Kului päivä, saapui yö ja seuraavana iltana tämä pienokainen nukkui pois, ja silloin tapahtui se, jota kauan oli odotettu, jota kauan oli kaivattu, joka aikoja sitten oli unohtunut. Prinsessa itki kirkkaan punaisen kyyneleen. Se kannettiin heti Valtiattarelle ja surun keskellä Prinsessa kruunattiin ja kyynel paikalleen sijoitettiin. Ja uusi tulevan sukupolven Valtiatar oli syntynyt.


      • Boris Add
        -Ruusunen- kirjoitti:

        En mä osaa kirjustaa parempaa... Joo oon vasta 15.v Nyt meen kojaa mun yhtä stooria, jotta saan sen lähetettyy eteenpäin...
        Oli hiljaista, oli hämärää. Tuuli ei henkinyt, vesi ei virrannut, yksikään oksa ei rasahtanut, eikä yksikään pilvi lipunut kohti kaukaista taivaan rantaa. Silloin nousi kaunis keltainen ja kun auringon ensi säteet koskettivat meren pintaa kaukana pohjoisessa, alkoivat puut kuiskia, tuuli laulaa ja meri kauniisti kohista, maa tömisi, linnut lehahtivat lentoon, se oli kaunista katsella, vaikka moni ei sitä ymmärtänyt. Takaa laaksojen, yli vuorien, läpi metsien ja kanssa suurten kuohupäiden.

        Kaikkialta saapuivat viisaat ja vanhat, nuoret ja taitavat. He saapuivat kautta maan, meren ja taivaan. Harva oli tätä ihmeellistä tapahtumaa näkemässä. Kukaan ei varmasti ollut koskaan nähnyt mitään tämän kaltaista ja harvan silmät tulisivat koskaan sellaista näkemäänkään.

        Pitkä ja hento neito, seisoi joen yllä, pitkällä kauniisti koristetulla sillalla. Siinä hän seisoi hohtavan valkoisessa mekossaan ja hopein koristellussa pitkässä kaavussaan. Kauniisti kuohusi vesi hänen takanaan vesi putouksessa. Joen toisen puolen koristivat komeat ja kauniit, tukevat hongat. Toisen puolen jokea, kasvoi vehreää ruohoa, vesirajassa kasvoi kaislaa, lumpeita ja upeita vesikasveja, joita oli ilo katsella.

        Tarkkaavaisesti hän kuunteli haltiakorvillaan, ne olivat ihmeelliset ihmis-silmälle, korvien kärjet olivat suipot ja täydensivät haltian kauniita kasvoja. Silmät hällä olivat syvän siniset, kuin valtameri, tarkkaavaisesti hän niillä katseli. Huulet hällä olivat kuin ruusun puna, ne olivat kapoiset, mutta täyteläiset. Kaavun hihat olivat paitsi pitkät, myös niin leveät että ne lähes maassa laahustivat. Hihat kätkivät neidon kädet varjoihinsa.

        Neito nosti kätensä, ne olivat kauniin sileät ja kynnet pitkät ja tasaiset, vailla ainuttakaan virhettä. Hitaasti kädet kohosivat hänen päänsä ylle. Haltia katsoi yläviistoon ja lausui heleällä äänellään, kauniita haltiakielen sanoja: "Aranhai acha." Sitten hän laski kätensä ja odotti, silmät seurasivat kaukana edessä olevien riippukoivujen latvoja.

        Aurinko nousi ja samassa jostakin kaukaa auringon takaa lähestyi satoja olentoja kautta ilman. Joki alkoi kohista, kaviot kopsua. Satoja korskuvia hevosia laukkasi kohti haltiaa, mutta ne koostuivat vedestä. Joidenkin selässä näytti istuvan vetisiä hahmoja, mutta kaikkien näiden edessä, laukkasi suurin ja vahvin näistä ja sen selässä ratsasti pitkää vetistä viittaa päällään kantava veden kuningatar. Kulta kimmelsi haltian hiuksissa auringon kullan osuessa niihin.

        Myös metsästä alkoi kuulua hälinää, tummat hahmot lipuivat läpi puiden varjojen.

        Korskuvat vesihevoset olivat pysähtyneet haltian eteen ja linnut alkaneet laskeutua, tuoden selässään kansaa kaukaa, vuorten takaa.

        Yhtäkkiä paikan valtasi kirkas valo ja haltia peitti silmänsä. Prinsessa Aurinkoinen oli saapunut paikalle suoraan polttavan auringon keskuudesta. Aurinkoinen peitti itsensä tummalla kaavulla ja haltia saattoi jälleen avata silmänsä. Mutta nyt oli vihreäpukuinen metsän väki saapunut ja he odottivat metsän laidalla kauriiden ja ruskeiden hevostensa kanssa. Silloin maan peitti pimeys ja täysin mustaan verhoutunut valtiatar lennähti sillalle, hänen musta viittansa kimmelsi kuin yö taivaan tähdet.

        Maatar laskeutui hevosensa selästä ja tarkasteli Yötä tarkkaavaisesti tumman ruskeilla silmillään, hän oli pukeutunut vihreään hameeseen ja kaapuun jonka laahuksessa sammalsi karhunsammal. Hänen ruskeissa hiuksissaan puikkelehtivat kauniit metsän kukkaset.

        Haltia katseli taivaalle ja tarkasti ilman suunnan, sitten hän käännähti ympäri ja tarkasteli taivasta. Pian hänen eteensä leijahti lähes näkymätön, ohut hahmo. hän oli Ilmatar suuri. Koko joukko odotti ja odotti, kunnes vihdoin laskeutui taivaalta, suurella punaisella lohikäärmeellä ratsastava Tulitar vihreälle ruoho kentälle. Vasta silloin haltia puhui. "Seuratkaa" hän lausui ja laskeutui sillalta johtavia portaita suoraan raikkaaseen jokiveteen. Hitaasti joukko pyyhälsi hänen perässään läpi kuohuavan vesiputouksen.

        Kuljettuaan vesiverhon läpi, he saapuivat marmoriseen pyöreään huoneeseen, joka oli ilmeisesti rakennettu kallion sisään. Kattoa komisti suuri lasinen kupolikatto, jonka keskeltä riippui suuri kristallinen kattokruunu, jotka heittivät kauniit väreilevät, sateenkaaren värit pitkin huoneen seiniä, auringon osuessa niihin. Vesiverhoa vastapäisellä seinällä kohosi korkea valtaistuin, jossa istui vaalea, haltijakuningatar. Kaikki seisoivat hiirenhiljaa hänen edessään. Ei kuulunut kuin veden pauhu ja ulkona odottavien hevosten hirnunta ja kavion kopse.

        Silloin haltiakuningatar nousi ylös. Hänen valkea viittansa, muistutti hyvin paljon hänen tyttärensä pukua, paitsi että tämän laahuksessa kimmelsivät kauniit vaihtuivat värit, eikä kenenkään silmä pystynyt erottamaan minkä värinen helma oikeasti oli.

        "Tiedämme hyvin miksi täällä olemme." kuningatar sanoi vahvalla, mutta kauniin heleällä äänellä eikä linnunkaan laulu ollut korvalle kauniimpaa. Haltian kauneutta katsellessa sai jokaisen silmä levätä ja tietoisuus paistoi hänen silmistään.

        Olisi voinut luulla että hänen sirot jalkansa olivat vailla minkäänlaisia jalkineita, vaan hällä olikin haltia tossut, kevyet, jalkapohjaa myötäilevät, läpinäkyvät levyt, jotka pysyivät jalassa vain varpaiden välistä kulkevien hopeisten nyörien avulla. Ja hänen hopeinen kruununsa, joka hänen kultaisia kutrejaan kiersi, oli kaunis katsella. Se oli yksinkertainen, mutta tarkalla haltian taidolla tehty. Kruunuun oli kiinnitetty yksi ainoa kivi, punainen rubiini, joka Rakkauden valtiattaren kyyneleenä tunnettiin. Se riippui hänen otsallaan kimallellen auringossa.

        "Tuho on tulossa ja aurinko nousee joka päivä yhä myöhempään, kerro Valotar, oi kerro heille mikä suuren keltaisen on?" Valotar tungeksi väkijoukon eteen. "Äiti on sairas, siksi hän lähetti mun, tänne teidän eteenne, jos jotakin ei pian tapahdu keltainen sammuu ja on pimeä iäti." kuului Valottaren pelosta värisevä ääni. "Onhan heillä sinut" kuului Yön tokaiseva vastaus. "Mutta, ma olen kuin kynttilän hento liekki, jonka sydän on katkennut. Vaikea sytyttää, mutta helppo sammuttaa" Valotar sanoi hiljaa.

        "Vaan mikä äitisi on, miks liekkinsä on sammuva, vasta hän oli kirkas, miks yllättäin näin kävi?" Maatar kyseli huolissaan. Jos aurinko kuolisi, se olisi maan kansankin loppu, hänen loppunsa. "Vaan hänen uskonsa petti, kun Yön varjot hiipi liian liki, haastoi riitaa ja äitini hämmentyi, vaan ensimmäisen taistoin voitti han, vaan kuin käy seuraavan?" Valotar kyseli kyyneleet silmissä.

        Haltiatar katsoi Yötä jään kylmin silmin. "Vaan mitä vastaat syytökseen, joka sotaa voi aiheuttaa?" Haltiatar kysyi ja hänen äänensä oli vaihtunut kylmään, niin että Veden kuningattaren viitta alkoi jäätyä. "Minä en ole tehnyt mitään, johdattanut joukkoni taivaalle kun on ollut aika hämärtää, vaan aurinkoon päin ei, silmäin nää!" Yö vimmastui ja heitti syyttävän katseen Valottareen. "Nyt riittää tuo riita, olemme tulleet neuvottelemaan, emme riitaa haastamaan." Lausui jostakin Ilmattaren hento ääni.

        "Syöksen teidät vielä ikuiseen pimentoon jos lauot valheita minua kohtaan." Yö levitti kätensä ja lausui jotakin synkkiä sanoja, ja silloin huoneen täytti pimeys. "Ole hyvä ja vie pimeytesi pois, neuvottelu sujunee valossa paremmin." Haltia sanoi painavin sanoin. Hetken muut katselivat Yötä jonka viittaan kirjaillut tähdet olivat ainoat, jotka kertoivat hänen olevan läsnä. Valotar oli saanut tarpeekseen ja laski nyt viittansa hupun niin että hänen auringon kirkkaat hiuksensa valaisivat koko huoneen. Yö rääkäisi, ennen kuin katosi, haihtuen savuna ilmaan.

        "Olkaamme, ilman yötä." Valotar sanoi ja kumarsi haltian edessä. "Olkoon niin, mutta nostahan huppusi, ettei kauniit kutrisi sokaise meidän silmiämme." niin Valotar teki ja jälleen huonetta valaisi vain oikean auringon säteet. "Vaan, mitä teemme nyt?" Kysyi Tuli joka oli pitkään ollut hiljaa ja tarkkailut tilannetta sivummalta. "Levätkäämme täällä, kansani parissa ja katsotaan, mikä Yön seuraava siirto on." Haltia lausui ja ohjasi heidät ulos. Vaan heti kun Haltia oli kepeästi läpäissyt kuivan vesiverhon, ja tullut kuivana joelle, taivaan peitti pimeys. Oli säkkipimeää, ja hetken he luulivat, että yö oli tullut, mutta taivaalla ei näkynyt tähtiä ei kuuta, vain himmeä auringon välke lävisti pimeyden, jossakin kaukaa. "Äiti." Valotar kuiskasi haikeasti ja ojensi kätensä kohti aurinkoa, sitten hän vajosi polvilleen matalaan jokeen.

        "Tämä ei ole hyvä." Kuului tuulen karheahko ääni. "Ei, niin, sillä tämä tietää sotaa." Haltia sanoi ja kääntyi ympäri, kädellään hän esti veden kastelemasta itseään, mutta vedet roiskuivat hänen kaapunsa liepeille.

        Pian satakunta haltiaa, marssivat valkeiden hevostensa kanssa, nurmikenttää pitkin, pian he saapuivat joelle. "Valtiatar on antanut käskyn kerätä armeijat ja valmistautua suureen sotaan, meitä kaikkia voidaan tarvita." Eräs haltia sanoi ja katseli tummalle taivaalle. "Olkoon kohtauspaikkamme Taivaan vuori, vuori joka yltää yli pilvien, vuori joka saavuttaa auringon, polttavan kuumuuden ja Yön hiljaisen pimeyden." Tämän sanottuaan haltia karautti joukkonsa sotaan ja heidän uljaat hevosensa laukkasivat kohti kaukaista sotaa. Vesi hyppäsi sillalta ratsunsa selkään ja käski joukkonsa hakea apua, näin kymmenen vetistä hahmoa laukkasivat virran viilettäessä heidän allaan, kohti järviä, kohti meriä. Metsän haltiajoukko, vihreiden lehtien kansa kiipesi varoen puihin, ja töräytti torviinsa kutsuhuudon, joka kaikui yli vuorien, kaukaisille maille vei tuuli heidän apuhuutonsa. Vaan Tuli leimahti valtaviin liekkeihin ja jokaisen pienen liekin lipuessa maahan, syntyi suuri sotilas, joka liekehti suurta vihaa.

        Pian maasta alkoi nousta vihreäpukeista kansaa. Ne olivat jonkin sortin kääpiö kansaa, joka asusti maan uumenissa. Niiden silmä olivat vihreät, selät kumaraiset ja selässään ne kantoivat suurta sotakirvestä. Tuulikin oli saanut joukkonsa kootuksi, vaikka heitä oli vaikea nähdä, tuntui hento tuulen vire pyyhkivän hetkittäin heidän kasvojaan.

        Sitä mukaa, kun joukot alkoivat olla koossa ne lähtivät kohti suurta tuntematonta, kohti Taivaan vuorta. Vaan suuren haltian kasvoilla alkoi näkyä vanhuus, joku yritti kukistaa hänet sisältä päin. Ja haltiakansa huomasi hänen surunsa, hänen sisäisen sotansa, johon kukaan ei voinut puuttua.

        Ja niin oli kulunut päivä ja vierähtänyt viikko, aurinko oli enää pieni valopiste suuressa mustuudessa, siellä täällä välähti valo, kun sotilaat hyökkäsi pimeyden varjoihin, Yön sysi mustaan valtakuntaan, ja yksi kerrallaan ne sammuivat ja jäivät siihen makaamaan. Toivoa ei näyttänyt olevan enää nimeksikään. Haltiatar oli kuolemanväsynyt ja hänet oli kannettu sairastupaan. Hänen kansansa olivat huolissaan, ilman häntä ei olisi rauhaa, ei neuvoja, ei elämää. ilman häntä koko maailma luultavasti kaatuisi niskaan, niin näytti olevan käymässä, musta katto läheni hetki hetkeltä kohti maan kuivunutta pintaa.

        Vaan eräänä aamuna, oli ihme tapahtunut. Kuihtuneet kukat olivat puhjenneet täyteen kukkaloistoonsa, tässä kylmässä ja pimeässä maassa.

        Yllättäin maailman yllä kajahti suuri ja kirkas valo, suuri keltainen oli voimistunut. Kansat hurrasivat, mutta ilo oli lyhytaikainen, pimeyden varjo laskeutui jälleen keltaisen auringon ylle.

        Sotilaat vaelsivat kohti Taivaan vuorta, kohti synkkyyden tyyssijaa. aluksi sotilaat olivat olleet innoissaan, mutta nyt jokaisen toivo oli hiipunut, eikä monikaan jaksanut toivoa ja siksi Haltioista suurin kuihtui pois kesäkuun viimeisenä päivänä ja haltialaakson jokainen kasvi kuihtui, haltiat surivat ja ympäri maata kuului vain haltioiden surulliset sävelmät. Oliko heillä enää minkäänlaista toivoa? Oliko kaikki toivo menetetty? Vaan niin Suur haltiatar kannettiin kuihtuneella, kukkaisvuoteella hauta kappeliin ja hänen kaunis, kuollut, mutta silti elävä ruumiinsa laskettiin kappelin kiviselle pöydälle ja taas vilahti auringon säde ja haltiattaren jalokivet kimalsivat, mutta sitten se oli ohi ja jälleen oli pimeää.

        Kun suruviesti kulki yli vuorten ja läpi laaksojen, ohi vesien ja oli viimein saavuttanut sotilaiden korvat, he masentuivat entisestään, mutta sitten heidän sydämensä täytti viha ja se oli suurempi kuin suru ja menetys. Täyttä laukkaa he jatkoivat urhoollisina matkaansa kohti kuolemaa.

        Vuori häämötti sotilaiden edessä ja he näkivät suuret salamat, kaiken tieltään tuhoavat tulen lieskat, jotka värjäsivät taivaan rannan punaisin sävyin. Meteli oli kaamea ja heidän päättäväisten askeliensa lomassa he ohittivat useita ruumiita, joita teki pahaa katsella. Maata nielevät lieskat polttivat heidän jalkojaan ja hetkittäiset välähdykset saivat heidät sulkemaan silmänsä. Harmaita hahmoja, hahmoja jotka joskus olivat loistaneet kirkkaina auringon säteinä, olivat nyt vain surkean näköisiä varjoja ja ne mustiin kääriytyneet kääröt, pimeyden puolelta, näyttivät julmilta kuolleinakin. Joukot ryntäsivät keskelle varjoja, valon ja pimeyden sotapolulle, joka päättyisi tuhoisasti, voitti kumpi puoli tahansa. Sopu oli saatava. Se rauha joka oli maan päällä ollut ei koskaan palaisi. Sotilaat kaatuivat maahan yksi kerrallaan, mutta loput juoksivat huutaen sodan myrskyihin, heidän sydämensä johdatti heitä sotaan, josta ei olisi paluuta.

        Maatar joukkoineen loihti sotajoukkojen väliin paksut ja tukevat hongat, mutta edes ne eivät pidätelleet näitä taistelunhaluisia joukkoja. Ne kiipesivät yli, ahtasivat koloista tai kaivautuivat ali. Tuli roihahti liekkeihin ja aitasi alueen polttavilla liekeillään, mutta pimeä kylmä viima taannutti ne ja taistelu jatkui. Vesitär katsahti pimeälle taivaalle. "Minä muistan sinut!" hän huusi tuskaisena ylös taivaan rantaan. Hetkeksi valtiattaret seisauttivat sodan käynnin, Maatar mätkähti maahan. Joku oli viiltänyt hänen jalkaansa ja nyt hänen jalastaan virtasi mahla. "Kukaan ei selviä yksin, olemme unohtaneet jotakin." Maatar kuiskasi ryömiessään pystyyn. "Yksin et voi tehdä mitään, mutta yhdessä voit parantaa maailman." Tuli kuiskasi ja painoi käden rinnalleen. Hetken he olivat sodan ulkopuolella, ulkona kaikesta pahasta, he tunsivat Haltioista suurimman voiman sisällään. Päättäväisesti he ottivat toisiaan kädestä ja tiivistyivät ympyrään. Pian alkoi tapahtua: Heidän ympärillään virtasi vesi, roihusi tuli, kiemursivat juuret ja sitten ne yhdistyivät, nousivat korkeuksiin ja syntyi räjähdystä muistuttava efektio. He loistivat valkoisina kuin lumi ja marssivat päättäväisinä keskellä sotaa, väistellen mustia ja himmeänvalkeita olentoja.

        Ilman halkaisi kuiskausta ja kaikua muistuttava ääni ja kaikki, jotka yrittivät näiden hohtavien Elementtejen Valtiattarien yli käydä, saivat tuta sen nahoissaan, he lennähtivät kaaressa taaksepäin ja mätkähtivät maahan, mutta vailla naarmun naarmua. "Yhdessä ystävät olimme, yhdessä maata kuljimme, yhdessä sotaan saavuimme ja yhdessä sen päätämme" Kuului kaijunomainen ääni Valtiattarien suusta, mutta ilman minkään laista vaikutusta. Lause toistui toistumistaan, mutta kiiri vain kuuroille korville. Vaan taistelo jatkui ja yhä useampi erehtyi, heitti henkensä ja kaatui. Vaan taivaan rannalta, tummien pilvien seasta kimposi kirkas säde, joka heijastui jokaisesta heistä. Vaan valosta laskeutui läpikuultava hahmo, kultaakin kalliimpi, hopeaa loistavampi ja timanttia säihkyvämpi. Haltioista suurin, vanhin ja viisain, seisoi heidän edessään ja he tunsivat itsensä väsyneiksi, eikä yksikään miekka heilahtanut, eikä yksikään jousi vinkunut. "Elämän tie ei ole sodan tie, valintanne vei henkeni, vaan henkeni oli teille kalliimpi kuin minulle, sanon sen että tiedätte, että tunnette tekemänne pahan. Avatkaa silmänne ja katsokaa ympärillenne, niin tajuatte, ettei yksikään teistä, tule toimeen ilman toista." Niin viisaat olivat Haltiattaren sanat, niin kaunis oli sen kaiku, että jokaisen silmät avautuivat, jokaisen korvat kuulivat ja kaikki huomasivat elävänsä kuin viimeisiä päiviä, ennen maailmanlopun suurta tuhoa.

        Haltiattaren läpinäkyvä sielu hiipui pois, ja sotaiset ystävykset katselivat toisiaan hiirenhiljaa, kuin odottaen taivaallista merkkiä, eivätkä he ymmärtäneet, että merkin he olivat juuri saaneet, merkin jonka voisivat toteuttaa ja elää, tai hylätä ja tuhota maailma ja sen suuret ihmeet. Vaan hiljaisuuden vallitessa, jostakin puhalsi vieno tuuli, joka viiletti monesta eri suunnasta, työntäen joukkoja lähemmäs toisiaan. Ja he näkivät, että ystävyyden, yhteiset sävelet olivat palanneet. Vaan niin kävi, että Valottaren, auringon kansa kirkastui ja he loistivat kirkkaina kuin ennen ja pimeyden varjot tunsivat tuhansien tähtien, kirkastuvan kaavuissaan. Silloin he tiesivät, että yhdessä oli parempi kuin yksin. Suuri keltainen purjehti taivaan rantaan, nousi kuin ennen ja valo täytti maan, ja heidän kaikkien sielut kirkastuivat, he olivat nähneet valon, nähneet toivon ja ystävyyden kipinän.

        Kuolleet kannettiin, ja koottiin kasaan, kaikki yhdessä, valon ja varjon palvelijat sytytettiin roihuavaan liekkimereen ja niin tuuli lennätti heidän tuhkansa ympäri maata, ja kaikkialle jonne se kosketti, kasvoi uutta ja parempaa maata.

        Ja niin he palasivat koteihinsa, kuka metsiin, kuka meriin, kuka tulen liekkeihin ja kuka kullekin taholle. Ja vaikka he olivat yksin, he olivat yhdessä ja tulisivat aina olemaan.

        Valkoisiin, läpikuultaviin kaapuihin pukeutunut haltiakansa suunnisti tiensä kohti hautakappelia, surullista sävelmää laulaen. Suuri Haltiatar makasi yhä kukkavuoteellaan liikkumattomana, yhtä kuolleena kuin ennenkin. Hiljaisuus vallitsin kappelin ja he katselivat Haltiattaren kauniita, mutta kalpeita kasvoja, hän ei ollut muuttunut hiventäkään ja vain hänen kalpeat kasvonsa ja hiljainen sydän paljasti hänen olevan mennyt. Suuren keltaisen säteet valaisivat hautakappelia, Valtiattaren kauniita kasvoja ja hänen otsallaan lepäävää kruunun punaista jalokiveä. Haltian kyynel kimalteli auringon säteiden alla. Vaan moni oli unohtanut tämän jalokiven voiman, voiman joka ei ollut hiipunut. Ja niin he poistuivat kappelista ja saapuivat vesiputouksen luo, astuivat viileään virtaan ja kävelivät hitain askelin, sen hiekkaista pohjaa myöten, kohti myötä virtaa laulaen laulujaan.

        Yhtäkkiä vesi alkoi kohista, se alkoi liikkua, maa tärisi, mutta haltiat eivät liikauttaneet eväänsäkään, taikka osoittaneet aikomustakaan siirtyä. Vesi jakaantui, se poikkesi pois uomastaan, aloitti vesiputouksen vierestä ja kaarsi pitkään metsän tihennoissa.

        Kului aikaa, eikä maakaan enää tärähtänyt ja vesi oli tyyni. Kunnes aamuyöstä alkoi taas mahtava maan järinä ja veden kuohu. Joki palasi toiselta suunnalta ja yhtyi vesiputoukseen, se oli kiertänyt kehää, suurta kehää olikin, sillä sen sisälle kätkeytyivät Haltioiden koko suuri kansa. Haltiat ryntäsivät ulos viileään auringonnousuun. Vesi kohisi nyt entistä kovemmin ja maa järisi entistä kamalammin. Haltiat lausuivat jotakin, kovalla, mutta totisella äänellä, ja heidän lauseidensa kaiku levisi ympäri joen kehää, mutta sen kauemmas se ei koskaan mennyt. Joki heräsi, se alkoi nousta ja haltiat ottivat askelia taaksepäin, kunnes he olivat ympyrässä laakson keskellä, kunnes he olivat kappelin ympärillä. Vesi kohosi ylös korkeuksiin ja puhisi suurta voimaa, vaahtopäät kohisivat veden noustessa ylös korkeuksiin ja sitten, se oli ohi. Vesi oli jämähtänyt vesiputouksen rinnalle ja koko laaksoa suojasi nyt tämä vesinen muuri. Aurinko, Suuri keltainen nousi ja sen säteet lävistivät kappelin ohuen, mutta vahvan kupolikaton ja Haltiattaren hiukset kimmelsivät kultaa ja hänen kruununsa timantti, punainen kyynel loisti kirkkaammin kuin koskaan. Haltiat saapuivat Valtiattarensa luo ja laskivat tämän vierelle, hopeiseen, pieneen kulhoon vesiputouksen kirkasta vettä. Se oli mieleenpainuva hetki, veden loristessa Haltiattaren kasvot liikahtivat, hän avasi silmänsä ja ne loistivat kuin auringon valaisema taivas. Haltiat olivat innoissaan, mutteivät nostaneet kohua. Yksi heistä nosti kulhon ja polvistui haltiattaren eteen. Tämä kastoi kätensä kulhoon ja pyyhki sillä kauan levänneet kasvonsa.

        Haltioiden saattamina Valtiatar asteli ulos leposijastaan suuren keltaisen valaisemaan päivään, ruoho vetreytyi ja kukat puhkesivat täyteen loistoonsa Valtiattaren astellessa kohti jokea. Vesi kohisi kaikkialla heidän ympärillään. Valtiatar asteli viileään veteen ja kahlasi kimmeltävän vesiverhon läpi, valtaistuinsaliin. Saliin, jossa sota oli saanut alkunsa. Verhot, joilla ikkunat oli peitetty vedettiin sivuun ja auringon valo täytti huoneen jälleen lämpöisellä kirkkaudellaan, jalokivet kimaltelivat ja kuvioivat jälleen salin. Valtiatar istuutui valtaistuimelle ja muut odottivat hiiskumatta. "On tullut aika" kaikuivat Valtiattaren totiset ja viisaat sanat ja sillä hetkellä vesiverhon läpi asteli vaalea neito, jonka kutreilla kimmelsi kulta. Vaatteet valkeat kuin lumi, mutta ne säihkysivät kuin tuhannet jalokivet. Haltiat väistyivät hänen tieltään ja hiljaa hän asteli Valtiattaren silmien alle. Valtiatar nousi ylös, taputti käsiään kahdesti ja veti ne hiljaa erilleen. "Aaramih alamaih." Valtiattaren huulille muodostuivat sanat ja hänen käsiensä väliin ilmestyi säihkyvä kehä, jonka keskelle kehittyi hopeapanta, jonka keskellä riippui hopealaatta, laatan keskellä oli syvä painauma, kuin siitä olisi joku ollut puuttuva. Valtiatar otti pannan käteensä ja asetti sen samettityynylle, joka hänen eteensä oli kannettu. Tyyny nostettiin ylös. "Tämä on tuleva prinsessan otsalle, koristamaan hänen kutrejaan ja näyttämään hänen arvonsa, vaan siitä puuttuva on prinsessan kyynel, ilman sitä panta on arvoton." Valtiattaren ääni kumpusi tietämystä, sitten hän istuutui ja panta kannettiin pois. Se vietiin sivuhuoneen lasikaappiin, jotta jokaisen silmä näkisi, mikä on prinsessan arvon tulema.

        Kului päiviä, kului kuukausia, sitten vierähti vuosi, mutta panta pysyi koskemattomana kaapissa. Prinsessan poskelle ei vierähtänyt ainuttakaan kyyneltä, hän oli liian kylmä. Valtiattarelle kerrottiin, Valtiattarelta kysyttiin, Valtiattarelta aneltiin, mutta hän käski odottaa, aika tulisi ja prinsessa saapuisi, hänen silmäkulmastaan vierähtäisi kyynel ja hänen sydämensä jää sulaisi. Vaan moniko jaksoi uskoa Valtiatarta, vaikka hän oli viisas, vaikka hän oli vahva, vaan prinsessa kylmä kuin jää, sydän hällä kova kuin kivi.

        Vaan sitten Vaalean prinsessan taloon saapui vaalea vieras, hän ratsasti uljaalla hevosellaan, sisään valtakunnan portin ja saapui prinsessan luo, vaan kuink hän oli kuiva, vaikka putouksen oli joutunut läpäisemään? Se oli suuri ihmetyksen aihe, eikä kukaan sitä ymmärtänyt ja taas kerrottiin uutiset Valtiattarelle vaan tämä hymyillen lähetti heidät pois käskien vielä hetken odottaa, sillä aikaa ei voi käskeä, sitä ei voi saavuttaa.

        Vaan vaalea prinsessa talossaan, istui ja katseli kuuta, kun uljas prinssi ratsuineen ratsasti ikkunan alle, hän soitti harpulla sävelmän ja ojensi ruusun kaunoisen, kädelle neitosen. Silmät välkkyivät kuutamossa, neito kynttilän kantoi ikkuna laudalle ja katsahti urhoa silmiin. Lämpöä hehkuvat silmät lävistivät neitosen sydämen ja he kuulivat yhteisen sävelen, huulet huulia vasten painautuivat ja heidät täytti se sisäinen lämpö, he tiesivät kuuluvan toisilleen ja pian heistä tulikin pari. Valtiattarelle uutiset kerrottiin ja tämä hymyili vienosti. "Ei elämää ilman iloa, ei kuolemaa surua ilman." Näin kuului Valtiattaren armoton käsky ja surussa kyynelten, haltiat tiesivät mitä tuleman piti, vaan eivät sanoneet mitään. Kului päivä ja yö, viikko vierähti leppoisasti, kuukausi kului ja Urho pyysi neitosen kättä, pian hääkellot pauhasivat kilvan ja kukkakedolla hurrattiin oli heistä tullut pari, vierähti vuosi jos toinenkin, unohtui Valtiattaren sanat. Sai neitonen pienen pojan ja he nimesivät tämän auringon mukaan, sillä silloin oli auringon paluun juhla ja poika kastettiin Auríeniksi.

        Vaan kolme vuotta kului ja Auríen sairastui vakavasti. Silloin tapahtui ihme: Prinsessan sydän särkyi ja ensimmäistä kertaa elämässään hän itki. Asia kerrottiin Valtiattarelle, mutta hän käski odottaa, sillä aika ei ollut vielä tuleva. Prinsessa itki ja itki, eikä kyynelten virrasta tahtonut tulla loppua. Se oli suuri koettelemus ja hän valvoi jokaisen yön poikansa rinnalla ja jok'ikinen päivä hän saapui temppeliin ja rukoili herralta apua, hän kääntyi Valtiattaren puoleen mutta tämä käänsi kasvonsa pois. Kului päivä, saapui yö ja seuraavana iltana tämä pienokainen nukkui pois, ja silloin tapahtui se, jota kauan oli odotettu, jota kauan oli kaivattu, joka aikoja sitten oli unohtunut. Prinsessa itki kirkkaan punaisen kyyneleen. Se kannettiin heti Valtiattarelle ja surun keskellä Prinsessa kruunattiin ja kyynel paikalleen sijoitettiin. Ja uusi tulevan sukupolven Valtiatar oli syntynyt.

        No joo on se kyllä vähän huolimaton, mutta kyllä siitä olennainen välittyy. Se lienee tärkeintä. Näytti olevan aika pikkumaisia arvostelijoita. Tai tyhmiä tai vittumaisia. Puolijumalia kaiketi.


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Putin hoiti Suomen natoon ja myös Ruotsin

      Iso kiitos Vladimir Putinille. Hänen ansiosta pääsemme nyt Natoon. Putin halusi Naton lähelle ja nyt sai. Voimme tästä kiittää vain Putinia.
      Maailman menoa
      656
      8023
    2. Niinistö teki hetkessä Suomesta Venäjän ydinaseiden maalitaulun

      Kaiken lisäksi mies vielä lällätteli Putinille eilisessä tiedotustilaisuudessa ja käski katsomaan itseään peiliin. Kyllä vähän asiallisempaa käytöstä
      Maailman menoa
      467
      2306
    3. Voi Stefu ja sun kiivas luonteesi

      Sielä lentelee ullakkohuoneiston ikkunasta daamin vaatteet ja matkalaukut pitkin pihaa. Toisaalta,en ihmettele yhtään että tämä suhde päättyi näin,kyl
      Kotimaiset julkkisjuorut
      233
      2228
    4. Poliisi otti Stefun kiinni!

      Seiska tietää kertoa.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      147
      1803
    5. Ohhoh! Martina Aitolehti ja seurapiirihurmuri-Jesper ekassa yhteiskuvassa - Sutinaa Mallorcalla!

      Martina Aitolehti ja seurapiirijulkkis-Jesper nauttivat toisistaan varsin vauhdikkaissa merkeissä Mallorcalla. Aitolehti ei ole esitellyt rakastaan vi
      Kotimaiset julkkisjuorut
      28
      1302
    6. Veikkaus: Miten The Rasmus pärjää Euroviisuissa?

      Euroviisuhuuma on ylimmillään, kun Suomi ja The Rasmus taistelee biisillään Jezebel. Bändi on tikissä, kunhan Lauri Ylösen ääni kantaa. Mitä veikka
      Viihde ja kulttuuri
      51
      1244
    7. Stefanilta tuli taas karu totuus Sofiasta

      Marokkolainen h*o*ra! Voi tsiisus kun mulla on hauskaa! Lumput lentää ikkunasta kun Stefu raivoaa h*uralleen🤣🤣🤣 Nyt ne popparit tulille, tästä tule
      Kotimaiset julkkisjuorut
      113
      1186
    8. Ootko onnellinen kun ei tarvitse

      nähdä tätä tyhmää naamaa enää koskaan? Multa se särkee sydämen, mutta minkäs teen. Vaikka olisi kuinka sinnikäs eikä hellittäisi, se ei aina auta.
      Ikävä
      65
      855
    9. Steppuli veressä

      Seiskan lööpissä Steppulilla naama ja nyrkit veressä. Ei tainnut ihan kamojen pihalle paiskominen riittää. Onkohan pistänyt kämpän tuusannuuskaks.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      59
      841
    10. Oletko nähnyt eroottiset kohuleffat? Fifty Shades Of Grey -trilogia tv:stä

      Fifty Shades -trilogia starttaa, kun nuori opiskelijanainen Anastasia tapaa rikkaan liikemiehen. Seksisuhdehan siitä starttaa, höystettynä sadistisill
      Suhteet
      7
      769
    Aihe