Niin monta ongelmaa etten tiedä mihin kirjoittaa (ja mistä aloittaa)... mutta laitanpahan tänne. Puran tähän nyt hyvin paljon itseäni, mitä en vielä ole kertaakaan uskaltanut tehdä...
Olen 18-v. tyttö, lukion toisella. Joululoman jälkeen lähes kaksi vuotta poissa ollut masennus anoreksia palasi, tällä kertaa vaan monta kertaa pahempana. Mulla on myös yläasteelta (ehkä ala-asteelta) saakka seuranneet pakkomielteet (mm. bakteerikammo ym. siisteyspakkomielteet) pahenneet. Itsetunto on huonontunut, vaikken uskonut sen enää edes olevan mahdollista. Mulla on aika paha sosiaalisten tilanteiden pelko. Itken itseni uneen joka ilta kun mietin miten läski (bmi=17,2) ja ruma olen, miten taas huomenna tulen mokaamaan itseni ja märehtien kaikkia kuluneen päivän ja muutenkin kaikkia mieleen tulevia noloja hetkiäni. Koulussakaan en enää pysty pitämään itseäni kasassa, vaan itken tunneillakin (romahdan täysin aina kun vastaan väärin... tämän takia en koskaan viittaa, mutta joskus kysellään läksyt järjestyksessä ja silloin tulee usein vaikeaa) ja joudun sitten ryntäilemään välkällä vessaan. En pysty keskittymään läksyihin tai lukemaan kokeisiin enää samalla tavoin, kaikki energia menee itseni halveksimiseen/vihaamiseen/säälimiseen sekä syömisieni ja liikkumisieni miettimiseen.
Mulla on myös perheongelmia: ainoa (avioero-)lapsi, isää nähnyt vuosiin, ahdistava(&ahdisteva) isäpuoli, ja äiti, joka nyt ei suoranaisesti juoppo ole mutta juo itsensä aina mahdollisuuden tullen erittäin huonoon kuntoon ja on muutenkin aika sairas tyyppi. En tiedä olenko hullu, mutta pelkään aina ihan tajuttomasti että joku noista kolmesta tappaa minut (paitsi ehkä äiti selvinpäin). Näen ainakin pari kertaa viikossa painajaista jossa isä tulee minut tappamaan. Pelkkä "isä" sanan kuuleminen jonkun suusta nostaa sykkeeni aika epämukavasti...
En tiedä mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. YO-kirjoituksetkin lähenee, niistä on järkyttävä paniikki. Kohta pitäisi jo tietää minne menee opiskelemaan mutta en tunne olevani hyvä missään. Sen tiedän, että kotiin en voi jäädä. Yksin asuminen tuntuu ainoalta valopilkulta tulevaisuudessa.
Minulla on kavereita, ja he varmasti ainakin aavistelevat ettei kaikki ole kohdallaan. Silti he eivät ole sanoneet tai tehneet mitään (en tiedä haluaisinko heidän). Olen monesti suunnitellut ja harjoitellut heille kertomista, mutta emme ole mitään "tosiystäviä" joille kerrotaan kaikki, joten en ole uskaltanut...ei ole tullut sellaista hetkeä. En kyllä oikeastaan tiedä olenko tätä "puhetta" harjoitellessani koskaan oikeasti kuvitellut sanovani sen joskus ääneen. On vain mukava kuvitella puhuvansa...jollekkin.
Tiedän, että minun kuuluisi mennä tässä tilanteessa terveydenhoitajalle. En vaan voi. Pelkään että joutuisin johonkin laitokseen. Lukioaikani pitenisi ja joutuisin asumaan pitempään kotona. Ihmiset pitäisi mua (entistä enemmän) säälittävänä. Ja anoreksiasta en edes halua parantua (tai haluaisin mutta sitten lihoisin). Odotan vaan jotain ihmeparantumista vaikka asiat menee koko ajan enemmän metsään.
En ole kuitenkaan itsemurha-ajatuksissa. Elämässäni on vielä muutama ilonaihe, esim. kirjallisuus ja elokuvat. Luen paljon, ja leffat on tosi lähellä sydäntä. Näihin asioihin pystyn uppoutumaan ja unohtamaan murheeni. En voi tappaa itseäni, kun mietin miten monta hyvää kirjaa minulta on vielä lukematta ja elokuvaa näkemättä. Tykkään myös kirjoittaa ja piirtää, vaikken kummassakaan edes ole hyvä. Ne on enemmänkin terapeuttista, luulisin.
Säälittävää, tiedän.
Onko mulla mitään mahdollisuutta saada elämä raiteilleen? Siis ilman "asiantuntuja-apua"?
Olen 18-v. tyttö, lukion toisella. Joululoman jälkeen lähes kaksi vuotta poissa ollut masennus anoreksia palasi, tällä kertaa vaan monta kertaa pahempana. Mulla on myös yläasteelta (ehkä ala-asteelta) saakka seuranneet pakkomielteet (mm. bakteerikammo ym. siisteyspakkomielteet) pahenneet. Itsetunto on huonontunut, vaikken uskonut sen enää edes olevan mahdollista. Mulla on aika paha sosiaalisten tilanteiden pelko. Itken itseni uneen joka ilta kun mietin miten läski (bmi=17,2) ja ruma olen, miten taas huomenna tulen mokaamaan itseni ja märehtien kaikkia kuluneen päivän ja muutenkin kaikkia mieleen tulevia noloja hetkiäni. Koulussakaan en enää pysty pitämään itseäni kasassa, vaan itken tunneillakin (romahdan täysin aina kun vastaan väärin... tämän takia en koskaan viittaa, mutta joskus kysellään läksyt järjestyksessä ja silloin tulee usein vaikeaa) ja joudun sitten ryntäilemään välkällä vessaan. En pysty keskittymään läksyihin tai lukemaan kokeisiin enää samalla tavoin, kaikki energia menee itseni halveksimiseen/vihaamiseen/säälimiseen sekä syömisieni ja liikkumisieni miettimiseen.
Mulla on myös perheongelmia: ainoa (avioero-)lapsi, isää nähnyt vuosiin, ahdistava(&ahdisteva) isäpuoli, ja äiti, joka nyt ei suoranaisesti juoppo ole mutta juo itsensä aina mahdollisuuden tullen erittäin huonoon kuntoon ja on muutenkin aika sairas tyyppi. En tiedä olenko hullu, mutta pelkään aina ihan tajuttomasti että joku noista kolmesta tappaa minut (paitsi ehkä äiti selvinpäin). Näen ainakin pari kertaa viikossa painajaista jossa isä tulee minut tappamaan. Pelkkä "isä" sanan kuuleminen jonkun suusta nostaa sykkeeni aika epämukavasti...
En tiedä mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. YO-kirjoituksetkin lähenee, niistä on järkyttävä paniikki. Kohta pitäisi jo tietää minne menee opiskelemaan mutta en tunne olevani hyvä missään. Sen tiedän, että kotiin en voi jäädä. Yksin asuminen tuntuu ainoalta valopilkulta tulevaisuudessa.
Minulla on kavereita, ja he varmasti ainakin aavistelevat ettei kaikki ole kohdallaan. Silti he eivät ole sanoneet tai tehneet mitään (en tiedä haluaisinko heidän). Olen monesti suunnitellut ja harjoitellut heille kertomista, mutta emme ole mitään "tosiystäviä" joille kerrotaan kaikki, joten en ole uskaltanut...ei ole tullut sellaista hetkeä. En kyllä oikeastaan tiedä olenko tätä "puhetta" harjoitellessani koskaan oikeasti kuvitellut sanovani sen joskus ääneen. On vain mukava kuvitella puhuvansa...jollekkin.
Tiedän, että minun kuuluisi mennä tässä tilanteessa terveydenhoitajalle. En vaan voi. Pelkään että joutuisin johonkin laitokseen. Lukioaikani pitenisi ja joutuisin asumaan pitempään kotona. Ihmiset pitäisi mua (entistä enemmän) säälittävänä. Ja anoreksiasta en edes halua parantua (tai haluaisin mutta sitten lihoisin). Odotan vaan jotain ihmeparantumista vaikka asiat menee koko ajan enemmän metsään.
En ole kuitenkaan itsemurha-ajatuksissa. Elämässäni on vielä muutama ilonaihe, esim. kirjallisuus ja elokuvat. Luen paljon, ja leffat on tosi lähellä sydäntä. Näihin asioihin pystyn uppoutumaan ja unohtamaan murheeni. En voi tappaa itseäni, kun mietin miten monta hyvää kirjaa minulta on vielä lukematta ja elokuvaa näkemättä. Tykkään myös kirjoittaa ja piirtää, vaikken kummassakaan edes ole hyvä. Ne on enemmänkin terapeuttista, luulisin.
Säälittävää, tiedän.
Onko mulla mitään mahdollisuutta saada elämä raiteilleen? Siis ilman "asiantuntuja-apua"?
Vastaukset 5
Vanhimmat
>Puran tähän nyt hyvin paljon itseäni, mitä en vielä ole kertaakaan uskaltanut tehdä...
No joskus ja jostainhan se purkaminen pitää aloittaa..
>Joululoman jälkeen lähes kaksi vuotta poissa ollut masennus anoreksia palasi, tällä kertaa vaan monta kertaa pahempana.
Voi..miksi? mikä/mitkä asiat aiheuttivat sen palaamisen?
>Itken itseni uneen joka ilta kun mietin miten läski (bmi=17,2)
Ei hyvä ihminen! olet ihan liian laiha!
>miten taas huomenna tulen mokaamaan itseni ja märehtien kaikkia kuluneen päivän ja muutenkin kaikkia mieleen tulevia noloja hetkiäni
Ei tuollaisia saa miettiä.
Jos mietit asioita niin ajattele vaan että miten pärjäisit paremmin
etkä joutuisi noloihin tilanteisiin ollenkaan.
>ja äiti, joka nyt ei suoranaisesti juoppo ole mutta juo itsensä aina mahdollisuuden tullen erittäin huonoon kuntoon >
Kyllähän tuosta jo hyvin voisi käyttää sanontaa "juoppo"..
ei tuo nyt ihan normaaliakaan kai ole.
>Kohta pitäisi jo tietää minne menee opiskelemaan mutta en tunne olevani hyvä missään.
Ei se ole niin vakavaa.
Mietit vaan että mitä haluisit tehdä,
mistä asioista oikeasti pitäisit.
>Sen tiedän, että kotiin en voi jäädä.
Joo,siltä se ainakin äkkiseltään kyllä kuullostaisi.
Ei se yksin asuminen mitään ihmeellistä ole
mutta varmasti tuota parempi missä nyt olet.
>Minulla on kavereita, ja he varmasti ainakin aavistelevat ettei kaikki ole kohdallaan.
Sano niille vaan että sinulla on vaikeaa,jos ne
kyselevät niin kerro vaan senverran kun haluat kertoa.
>Tiedän, että minun kuuluisi mennä tässä tilanteessa terveydenhoitajalle
Ja ihan oikeessa olet..
>En vaan voi.Pelkään että joutuisin johonkin laitokseen.
Etkä joutuisi,sen enempää mitä nyt muutenkaan saatat joutua.(anoreksian takia)
Terveydenhoitaja lähettäisi sinut kuraattorille,
se lähettäisi psykiatrille joka todennäköisesti
määräisi sinulle lääkityksen masennukseesi
ja jos oikein hyvin kävisi niin ehkä saisit lähetteen psykologillekin.
>Lukioaikani pitenisi ja joutuisin asumaan pitempään kotona.
Se riippuu ihan sinusta itsestäsi,
että pystytkö sen lukion selvittämään loppuun asti.
Ei se terveydenhoitajalle kertominen sitä tilannetta
ainakaan huonommaksi mitenkään muuttaisi.
>Ja anoreksiasta en edes halua parantua (tai haluaisin mutta sitten lihoisin)
Ja kun juuri siitä sinun pitäisi parantua!
>Odotan vaan jotain ihmeparantumista vaikka asiat menee koko ajan enemmän metsään.
Vissiin kohtapuoleen alat huomaamaan että ihmeitä ei tapahdu..
(ihmeet kun on enempi jeesushihhulien alaa..ei tavallisen tallaajan..)
>En voi tappaa itseäni, kun mietin miten monta hyvää kirjaa minulta on vielä lukematta ja elokuvaa näkemättä.
Hyvä, varmasti sinulla tulee olemaan vielä monen
monta mahtavaa kirjaa luettavanasi,olen varma siitä.
Ja ehkäpä joku niistä kirjoista vielä voi muuttaa koko elämäsi.
>Tykkään myös kirjoittaa ja piirtää, vaikken kummassakaan edes ole hyvä.
>Ne on enemmänkin terapeuttista, luulisin. Säälittävää, tiedän.
Ei se ole säälittävää vaan hienoa, että olet
löytänyt itsellesi tekemistä joka auttaa sinua.
>Onko mulla mitään mahdollisuutta saada elämä raiteilleen? Siis ilman "asiantuntuja-apua"?
Eihän sitä kukaan muu voi sanoa..se riippuu täysin sinusta itsestäsi.
Mutta mikset voisi hakea sitä apuakin?
Kaikki keinot täytyy käyttää mitä olemassa on.
" >Joululoman jälkeen lähes kaksi vuotta poissa ollut masennus anoreksia palasi, tällä kertaa vaan monta kertaa pahempana.
Voi..miksi? mikä/mitkä asiat aiheuttivat sen palaamisen? "
En tiedä, jotenkin se vaan hiipi joulukilojen laihduttamisen myötä... mieleen iskostui myös lukion lopun läheneminen ja yleinen ahdistus tulevaisuudesta, luulisin. Äh, en oikeasti tiedä :(
" Terveydenhoitaja lähettäisi sinut kuraattorille, se lähettäisi psykiatrille joka todennäköisesti määräisi sinulle lääkityksen masennukseesi ja jos oikein hyvin kävisi niin ehkä saisit lähetteen psykologillekin. "
Juuri tuo "terveydenhoitaja-kuraattori-psykiatri-lääkitys-psykologi" -kaava on se mitä kammoan. Se olisi merkki kaikille siitä että olen epäonnistunut. En myöskään halua sille linjalle, koska jotenkin on jäänyt sellainen kuva ettei siitä sitten enää pääse irti. Asun myös pienessä kaupungissa, mikä vaikeuttaa asioita. Ainkaan näissä oloissa nuo ratkaisut eivät tunnu hyviltä, täytyy yrittää miettiä uudelleen kun (toivottavasti nimenomaan "kun") asun yksin jossain isommassa kaupungissa...
Niin ja lisäksi on myös se, että koulumme terveydenhoitaja ei ole mikään kauhean...mukava. Tuntuisi hyvin vaikealta puhua hänelle ja pelkään ettei hän ottaisi minua vakavasti, vaan laittaisi tämän masentuneisuuden vaan laiskuuden piikkiin.
>En tiedä, jotenkin se vaan hiipi joulukilojen laihduttamisen myötä... >
Aijai..se laihuttaminen on vaarallista
jos sitä ei osaa lopettaa ajoissa.
>ja yleinen ahdistus tulevaisuudesta, luulisin. Äh, en oikeasti tiedä >
No,niin ne monet pienet asiat kerääntyvät isoksi ongelmaksi,
ei siihen välttämättä mitään suurta kriisiä tarvita.
>Juuri tuo "terveydenhoitaja-kuraattori-psykiatri-lääkitys-psykologi" -kaava on se mitä kammoan >
Ai..no sitten ei ois pitänyt kertoa sitä..
Siis eihän se välttämättä noin menisi,voisi riittää
se että kävisit vaan kuraattorille juttelemassa.
>Se olisi merkki kaikille siitä että olen epäonnistunut >
Ei se sitä tarkoita.
Eikä "kaikki" sinun terveysasioistasi saisi mitään tietääkään,
terveydenhoitajilla,lääkäreillä ym. on salassapitovelvollisuus.
>täytyy yrittää miettiä uudelleen kun (toivottavasti nimenomaan "kun") asun yksin jossain isommassa kaupungissa... >
Jaa..ja vaan pärjätä siihen asti vai..?
No yksin sitten on ainakin aikaa miettiä asioita.(ei välttämättä hyvä asia)
>Niin ja lisäksi on myös se, että koulumme terveydenhoitaja ei ole mikään kauhean...mukava >
Vai semmoinen se...
Voithan mennä ihan terveyskeskukseen lääkärille käymään,
se vois sulle ehkä määrätä vaan masennuslääkityksen ja siinä kaikki.
Jos haluat jutella asioistasi niin voit kirjoittaa minulle,
osoitteen löydät tuolta profiilisivultani.
olen myös lukion toisella oleva tyttö ja toipunut anoreksiasta ja masennuksesta. Jouduin kuitenkin osastolle pitkäksi aikaa ja se tuntui kuin vankilalta - nyt olen kuitenkin erittäin kiitollinen, että minut laitettiin pakkohoitoon. Käyn tällä hetkellä kaksi kertaa viikossa terapiassa ja masennuslääkityksen lopetin viime kesänä. Kun paranet tästä kaikesta, se tekee sinusta entistä vahvemman ja määrätietoisemman ihmisen! Masennus on todella tärkeää katkaista mahdollisimman nopeasti, koska pitkittyessään siitä on aina vaikeampi irrottautua. Kuin päänsäryssä: ota lääke tai kärsi.
Onko sinulla kesäloma suunnitelmia, joita voisit odottaa? Lemmikit ja musiikin kuuntelu ovat terapeuttisia asioita. (mulla kuoriutuu kesällä liskon poikanen:) Olisi hyvä, jos saisit yhden luotettavan ja hyvän kaverin, johon voisit tukeutua, jos ammattiapu hirvittää (suosittelisin sitä kuitenkin lämpimästi). Itseasiassa tulin tänne alunperin etsimään itselleni lihotus vinkkejä... :D
Yritä pärjäillä ja nauttia ihanan lämpimistä päivistä! :)
Muih! =)
Ihan ensimmäisenä, Et ole lihava, et vaikka söisitkin normaalisti, et tulisi lihavaksi! Syömällä normaalia ruokaa, lautasmallin mukaan, ET LIHO, vaan painosi palautuu normaalin puolelle, Eli siis paino nousee NORMAALILLE TASOLLE, jonka olet saattanut tulkita "lihomiseksi."
Kaverisi tuskin halveksivat sinua, ehkä he ajattelevat jopa sinun parastasi. Ja jos on vaikeaa, voit kertoa miksi on. Ja jos he eivät ymmärrä, heillä ei vaan ole samanlaisia kokemuksia kuin sinulla. Tai ehkä saatat saada ymmärrystä ja tukea. Mutta he eivät voi nyt sinun taakkasi kantaa, vaan sinun itse on kannettava. Sen vain tiedän, että hiljaa ei kannata olla missään nimessä!
Haetko muiden hyväksyntää olemallasi hoikka? Ja kelpaatko itsellesi koskaan?
Ennen kuin voit mitään tehdä, on sinun hyväksyttävä itsesi sellasiena kuin olet, lihavana tai laihana, terveenä tai sairaana. Se olet vain sinä, ja sinä olet sellainen kuin olet. Ei sen kamalampaa =)
Ja niin sitä lääkäritkin sanovat, terveellisempää on pikkuisen enemmän painoa, kuin liian vähän! Se on täyttä totta. Usko edes näitä sanoja.
Bakteerikammoisena, siisteysintoilijana, aiheutat oikeasti itsellesi suuremman riskin sairastua! Näin on, että ihmisen puolustuskyky, eli immuunijärjestelmä, kehittyy sitä mukaan paremmaksi, mitä enemmän olet bakteerien kanssa tekemisissä. Eli jos jatkat tuota koko elämän, saattaa vaarana olla, ettei puolustuskykysi kehity normaalisti bakteereja vastaan, ja sairastut vakavammin. Eli lopeta ihmeessä pöpöistä murehtiminen!! Se vie sinulta ihan liikaa aikaa.
Sitten voisit alkaa miettimään, kuka on sinulle sanonut että olet läski, ruma, mokaileva, märehtivä ja hyödytön?
Se olet sinä itse, sinä itse olet liian julma itsellesi!
Ei itkeminen ole paha asia, se on normaalia. Jos itkettää missä tahansa, niin itke. Jokainen itkee joskus! Jokainen myöskin mokaa joskus, jokainen vastaa väärin joskus. Ei siinä ole mitään pelättävää tai pahaa :)
Kun vastaat väärin, naurahda itsellesi itkemisen sijaan. Anna itsellesi anteeksi. Jokainen erehtyy, kukaan ei voi olla aina oikeassa.
Kaikki se energia, mitä kulutat itsesi tarkkailuun, on hukkaa!
Nyt keskität energiasi läksyihin ja rentoutumiseen. Hengitä syvään kun paniikki iskee, ja mieti, tämä kyllä menee hyvin, ja jos ei mene hyvin, sitten ei mene :)
Keskity vain tähän hetkeen, et elä huomenna, vaan nyt ja tänään. Eli siis älä turhaan murehdi tulevia, ne tulevat murehtimattakin.
Ja mitä yo kirjoituksiisi tulee, ne menevät varmasti hyvin, kun jaksat uskoa niin, ja rentoudut niin voit keskittyä myös lukemiseen.
Kaiken jälkeen voin sanoa, että olen läpikäynyt jokaisen noista, turhan jännityksen, itse inhon, ahmimishäiriön ja syömättömyyden. Ja vielä on minullakin opittavaa :)
Ja jos oikeasti, haluat puhua jollekkin, älä mene ei mukavalle terveydenhoitajalle, vaan tilaa suoraan aika psykiatrille. Se ihan oikeesti auttaa, eikä siellä tuomita ketään. Saat kertoa asiat niin kuin ne ovat. Ja nuo kaikki ovat hoidettavissa, eli mihinkään "mielisairaalaan suljetuksi" et joudu.
Ja mitä tuohon isäpuoleen, itsellänikin on, ja ilkeä sellainen. Mutta lopetin välittämisen, ja olen tehnyt selväksi, että hän ei saa puuttua minun asioihini.
Ja itse olen vasta hakenut alalle, edellisen alan mentyessä mönkään. Mutta eikun uudestaan vaan yrittämään! Nyt vaan mietiskelet mitä haluat tehdä joskus työksesi, mistä nautit jne. Ja eikun iloisin mielin sitä kohti.
Eli siis eikun elämä raiteille takaisin, ja aloita siitä, ettet mieti turhia juttuja! :)