En vaan nyt oikeastikaan tiedä mitä tehdä. Seurustelin reilun vuoden, ja seurustelumme hyvin alussa tulin raskaaksi. Päätös oli silloin aika selkeä, ei todellakaan helppo, mutta raskaus olisi ollut hyvin suuri riski omalle, ja lapsen terveydelle. Asia painaa edelleen mieltäni, mutta tiedän silti sen olleen oikea ratkaisu.
En ole ikinä kokenut vastaavanlaista rakkautta kenenkään miehen kanssa. Olin itse vain hyvin sekaisin henkisesti ja fyysisesti tämän ja monen muun ikävän yhteensattuman johdosta. Kamalinta oli ajatella, että teen abortin miehelle, jonka kanssa eniten maailmassa haluiaisin lapsia.
Erosimme, ja keväällä kun tapasimme uudestaan, tulin raskaaksi. Otin jälkiehkäsypillerin, mutta ilmeisesti liian myöhään (1,5vrk tapahtuneesta). Olin edellisen keskeytyksen jälkeen sanonut, etten enää ikinä tekisi sitä uudestaan. Ensi reaktioni oli, että totta kai pidän sen. Sitten pikku hiljaa aloin miettimään, etten tiedä pystynkö siihen. Olen 23, en ole vielä opiskellut, olen lähdössä ulkomaille suorittamaan tutkinnon, ja olen kilpaa urheileva. Ja lajini vaatii paljon reissuja.
Koko talven olen miettiny elämäni arvojärjestyksiä, ja todennut, että vaikka tällä hetkellä harrastukset määräävät elämääni, haluan perheen, ja olla terve, ja se on tärkeintä maailmassa. olen jopa tuntenut katetutta ihmisiä kohtaan, ketkä ovat saanet perustettua perheen, ja elävät parisuhteessa. Lisäksi olen hyvin kunnianhimoinen, ja haluan saada itsestäni kaiken irti joka tilanteessa. en ikinä vain tyydy.
Eromme on ollu hyvin rankka, ja molemmat rakastavat edelleen toisiaan. Liikaa virheitä on silti tehty, enkä usko että voitaisiin palata yhteen. exäni kuitenkin ilmoitti, että hän ei halua osallistua millään tapaa lapsen elämään, mahdollisesti ei edes nähdä. Haluaisin hyvin paljon pitää lapsen, ja nyt tajuan, miten paljon helpompaa se olisi miehen kanssa, ihan käytännön kannalta. En tiedä pärjäisinkö yksin. Ystävilläni lapsen tekeminen ei ole ajankohtaista, monet urheilevat, tai luovat uraa. Tuleva opiskelukaupunkini(jos opiskelisin suomessa) olisi hyvin kaukana perheestäni. Lisäksi perheessäni kaikki ei ole hyvin, joten en tiedä miten asia vaikuttaisi heihin. Toisaalta tekisi mieli kertoa, mutta pelkään reaktiota, kun muutenki elämä on ollut vain reissaamista ja hengailua viimeiset vuodet.
Pelkään myöskin sitä, ettemme ikinä pääse exäni kanssa oikeasti eroon toisistamme. Tietysti välit voi katkaista, vaikka olisikin lapsi, mutta tuntuu, että se olisi vääryys lasta kohtaan. Vaikka toisaalta kai parempi ettei isää ollenkaan, ku isä joka ei välitä. Pelkään eniten sitä, etten voi tarjota lapselle elämää, jonka se ansaitsee. Vaikka toisaalta rakkaus on, se mitä ihminen eniten tarvii.
Ajatus abortista on kamala, ja toisaalta uskon tietyllä tapaa kohtaloon, ja että kaikella on tarkoituksensa. Nyt olen kuitenkin ajatellut sisälläni kasvavan lapsen, ja olen jo miettinyt kumpi se mahdollisesti on, ja miltä se näyttää. Ja joka tapauksessa isä olisi mies, jota olen rakastanut yli kaiken, ei kuka vain. Exäni lupasi tulla mukaani, jos teen abortin. Olen varannut jo ajan tiistaille. Mutta en todellakaan ole varma, mitä teen. Kun vaan tietäisi, mikä olisi oikein tehdä. En silti tiedä yhtään, kuka ei olisi ollut sydämestään onnellinen lapsen tehdessään. Ja tiedän, että vain raskausaika voi oikeasti valmistaa lapsen saantiin. Ja myöskin arvojärjestys menee silloin uusiksi. Mutta mikä jättää eniten kysymysmerkkejä itselle. kun vaan saisi kristallipallon jolla näkisi tulevaisuuteen.
Toivoisin, että joku voisi kertoa omia kokemuksia, ja objektiivista näkökulmaa. en halua nyt saada mitään saarnaa asiaa vastustavilta, ei tämä todellakaan ole helppoa!
En ole ikinä kokenut vastaavanlaista rakkautta kenenkään miehen kanssa. Olin itse vain hyvin sekaisin henkisesti ja fyysisesti tämän ja monen muun ikävän yhteensattuman johdosta. Kamalinta oli ajatella, että teen abortin miehelle, jonka kanssa eniten maailmassa haluiaisin lapsia.
Erosimme, ja keväällä kun tapasimme uudestaan, tulin raskaaksi. Otin jälkiehkäsypillerin, mutta ilmeisesti liian myöhään (1,5vrk tapahtuneesta). Olin edellisen keskeytyksen jälkeen sanonut, etten enää ikinä tekisi sitä uudestaan. Ensi reaktioni oli, että totta kai pidän sen. Sitten pikku hiljaa aloin miettimään, etten tiedä pystynkö siihen. Olen 23, en ole vielä opiskellut, olen lähdössä ulkomaille suorittamaan tutkinnon, ja olen kilpaa urheileva. Ja lajini vaatii paljon reissuja.
Koko talven olen miettiny elämäni arvojärjestyksiä, ja todennut, että vaikka tällä hetkellä harrastukset määräävät elämääni, haluan perheen, ja olla terve, ja se on tärkeintä maailmassa. olen jopa tuntenut katetutta ihmisiä kohtaan, ketkä ovat saanet perustettua perheen, ja elävät parisuhteessa. Lisäksi olen hyvin kunnianhimoinen, ja haluan saada itsestäni kaiken irti joka tilanteessa. en ikinä vain tyydy.
Eromme on ollu hyvin rankka, ja molemmat rakastavat edelleen toisiaan. Liikaa virheitä on silti tehty, enkä usko että voitaisiin palata yhteen. exäni kuitenkin ilmoitti, että hän ei halua osallistua millään tapaa lapsen elämään, mahdollisesti ei edes nähdä. Haluaisin hyvin paljon pitää lapsen, ja nyt tajuan, miten paljon helpompaa se olisi miehen kanssa, ihan käytännön kannalta. En tiedä pärjäisinkö yksin. Ystävilläni lapsen tekeminen ei ole ajankohtaista, monet urheilevat, tai luovat uraa. Tuleva opiskelukaupunkini(jos opiskelisin suomessa) olisi hyvin kaukana perheestäni. Lisäksi perheessäni kaikki ei ole hyvin, joten en tiedä miten asia vaikuttaisi heihin. Toisaalta tekisi mieli kertoa, mutta pelkään reaktiota, kun muutenki elämä on ollut vain reissaamista ja hengailua viimeiset vuodet.
Pelkään myöskin sitä, ettemme ikinä pääse exäni kanssa oikeasti eroon toisistamme. Tietysti välit voi katkaista, vaikka olisikin lapsi, mutta tuntuu, että se olisi vääryys lasta kohtaan. Vaikka toisaalta kai parempi ettei isää ollenkaan, ku isä joka ei välitä. Pelkään eniten sitä, etten voi tarjota lapselle elämää, jonka se ansaitsee. Vaikka toisaalta rakkaus on, se mitä ihminen eniten tarvii.
Ajatus abortista on kamala, ja toisaalta uskon tietyllä tapaa kohtaloon, ja että kaikella on tarkoituksensa. Nyt olen kuitenkin ajatellut sisälläni kasvavan lapsen, ja olen jo miettinyt kumpi se mahdollisesti on, ja miltä se näyttää. Ja joka tapauksessa isä olisi mies, jota olen rakastanut yli kaiken, ei kuka vain. Exäni lupasi tulla mukaani, jos teen abortin. Olen varannut jo ajan tiistaille. Mutta en todellakaan ole varma, mitä teen. Kun vaan tietäisi, mikä olisi oikein tehdä. En silti tiedä yhtään, kuka ei olisi ollut sydämestään onnellinen lapsen tehdessään. Ja tiedän, että vain raskausaika voi oikeasti valmistaa lapsen saantiin. Ja myöskin arvojärjestys menee silloin uusiksi. Mutta mikä jättää eniten kysymysmerkkejä itselle. kun vaan saisi kristallipallon jolla näkisi tulevaisuuteen.
Toivoisin, että joku voisi kertoa omia kokemuksia, ja objektiivista näkökulmaa. en halua nyt saada mitään saarnaa asiaa vastustavilta, ei tämä todellakaan ole helppoa!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Asia on aivan helppo ja yksinkertainen. Lapsesi elää jo omaa elämäänsä ja on rakkauden hedelmä.
Eihän ole lapsen vika, jos vanhemmat ovat raskauden alkuvaiheessa epävarmoja. Pikemminkin se kuuluu monesti asiaan. Ei lasta pidä panna sen asian maksumieheksi.
Kun päätät antaa lapsesi elää ja kasvaa kanssasi ja isänsä kanssa, olet tehnyt päätöksen elämän suuntaan. Lapsi tuo iloa ja eloa. Lapsi muuttaa elämää parempaan suuntaan. Asiat järjestyvät.
Keskity olennaiseen. Keskity lapseesi. Se on teille molemmille / kaikille tärkeintä.
Kristallipalloa ei ole. On vain tahtosi ja rakkautesi lapseen. Se ennustaa valoisan tulevaisuuden, kunhan vain maltat ottaa sen vastaan.
Olet vain sinä.
Jos abortti ei tunnu hyvälle vaihtoehdolle, niin älä tee sitä. Kuulosti siltä että voisit olal ihan tyytyväinen odottamasi lapsen äitinä.
Ja jos et tee aborttia niin saat lisäaikaa miettiä mitä todella haluat ja jos lapsen synnyttyä olet ihan ehdottomasti sitä mieltä että et halua pitää lasta niin hänet voi antaa doptioon toivomasi kaltaiseen perheeseen. (Kerroin tämän vain siksi että huomaisit että abortin väliin jättäminen ei välttämättä pakota sinua äidiksi.)
Mutta kuten aluksi jo kirjoitin, arvelen että sinusta voi tulla ihan tyytyväinen äiti.
Toivon että löydät sinulle ja lapsellesi parhaimman ratkaisun. Älä tee hätiköityjä ratkaisuja, on kyse sinun loppuelämästäsi.
Pelkään vain niin paljon, että lapsi ei saa sellaista elämää, kuin lapsella kuuluu olla! Olen aina ajatellut että haluan lapsellani olevan kaikki hyvin, ja ettei sen tarvitse huolehtia maailman menosta. Elää vain lapsen elämää. Pelkään ettei minulla ole tarpeeksi aikaa! Eikä rahaa! Olen kohta opiskelija!
Lisäksi pelkään, että jos nyt jään tänne, en ikinä pääse irti menneestä, enkä exästäni, ja sairastun masennukseen. Olen voinut huonosti eron jälkeen, vaikka välillä on ollu vähän parempia hetkiä. Nyt olisi vielä mahdollista irrottautua menneistä, ja aloittaa jossain muualla ihan uudella pohjalla. Sitä en pystyisi enää lapsen kanssa tekemään, ja se pelottaa. Oma mielenterveys. Se ei olisi oikein lapselle.
Muista myös että pumpulista on paha ponnistaa..
Nyt on korkee aika ottaa itseäsi niskasta kiinni ja lopettaa uikutus! Lapsi on nyt parasta mitä sulle ja mielenterveydelle voi tossa tilanteessa tullakaan.