Moikka kaikille! Olen 17-vuotias Albaniasta suomeen vuonna 92 muuttanut poika. Minulla on ollut jo parin vuoden ajan ongelmana oksentaminen ruokailun jälkeen.. Olen pitänyt siitä taukoa, mutta nyt olen aloittanut taas, koska minusta on vain niin vaikeaa yhdistää säännöllinen liikunta, terveellinen ruokavalio ja mitkä lie kaikki arkipäiväiseen elämääni. Lisäksi oksentelu on minusta helpompaa ja olen tullut siinä itseasiassa aika taitavaksi. Oksentelu onnistuu melkein ilma apuvälineitä.
Syy, miksi aloitin oksentelun johtuu monestakin eri seikoista. Olen homo ja lisäksi olin silloin vakavasti ylipainoinen. Vanhempani ovat kunniallisia katolisia ja jos he saisivat joskus tietää, että minkälainen vastenmielisyys heidän oma poikansa on, eivät he koskaan tulisi sitä ymmärtämään saatika haluamaan pitää minua poikanaan. Olen varma siitä ja heille ei voi koskaan puhua näistä asioista. Olen ollut hyvin surullinen siitä, koska rakastan vanhempiani ja pidän heitä hyviä ihmisinä ja ajatus siitä, että tämä asia vielä tulee pilaamaan välimme, ahdistaa minua.
Nyt kun olen lukiossa olen saanut myös hyviä kavereita, mutta he ovat täydellisessä pimennossa tästä salaisuudestani. Pidän itseäni jotenkin vastenmielisenä ja inhottavana ja häpeän itseäni. Pelkään liikkumista julkisilla paikoilla, koska ajattelen aina, että oma suhtautumiseni itseeni heijastuisi myös heidän mielipiteidensä kautta. Ajattelen, että mitäköhän he ajattelevaat, tietävätkö he salaisuuteni tai näkevätkö he 100-kiloisen ihrakasan, sen saman, minkä minäkin kun katson peiliin?
Elämäni on melko masentavaa, koska en tee juuri mitään. Vartaloni on suhteellisen sopusuhtainen mitoiltaan, mutta löysää ihoa löytyy vaikka mistä. En halua koskaan tavata ketään miestä, vaikka olen jo seitsemäntoista, koska en pidä itseäni ollenkaan mielenkiintoisena, pikemminkin surullisena ja masentavana tapauksena, jota ilman kaikilla on vain parempi olla. En muutenkaan puhu paljoa itsestäni, koska en näe teossani mitään kunniallista, edes sen vertaa arvokasta, että voisin kertoa sen parhaalle ystävälläni, jonka kanssa emme ehkä olekaan niin läheisiä kuin hän luulee. Olen hiljaa ja kuuntelen tarinoita hänen hienosta elämästään, joista olen näennäisesti kiinnostunut. On kuitenkn parempi olla jonkun kanssa kuin yksin.
Nyt minusta tuntuu ala-arvoiselta kirjoittaa tällaista voivottelevaa tekstiä jonnekin internetiin, mutta olen vain niin kyllästynyt kaikkeen eikä mikään ole minulle oikeastaan tärkeää; edes hyvä vartalo ja sen kautta toivon mukaan hyvä ja onnellinen elämä, vaikka sen takia minä ylipäätänsä aloitinkin tämän kuolemankierteen. Olen kyllä sosiaalinen ja puhun ihmisille ja minulla on monia kavereita, joiden kanssa olla, mutta olen eräällä tapaa hyvin vieraantunut kaikesta elämästä ja elämisestä. Teen sellaisia asioita, joita muut ihmiset haluavat minun tekevän, koska ajattelen, etten itse ole tarpeeksi kypsä ja vahva tekemään päätöksiä itselleni. Keräilen todistukseen kymppejä vanhempien takia ja olen mukava ystävilleni, kuuntelen heitä ja olen lojaali ja rehellinen, mutta en heidän itsensä takia - niin kuin sen pitäisi olla - vaan sen takia, että he odottavat sitä minulta.
Minulta on kadonnut se jokin elämästä enkä tiedä miten saan sen takaisin. En naura elokuvissa ja minua on vaikea naurattaa ja miellyttää. En haluaisi jatkaa enää näin, koska elämäni menee tässä hukkaan ja minua suorastaan vituttaa se, että olen niin vitun heikko ihminen, etten saa itseäni edes sieltä vitun sängynpohjalta tekemään mitään vaan sen sijaan minulle on tärkeämpää voivotella itsesäälin pyhätössäni ja katsoa itseäni peilistä vielä kerran ja katsoa kuinka kyyneleet valuvat silmiltä ja tekevät olostani entistä raskaamman ja sitten katsoa siihen peiliin vielä kerran ja katsoa kuinka taas yksi tunne tukahdutetaan ja katsoa vielä tämän jälkeen yhden kerran ja katsoa, kuinka minun itsekunnioitukseni vähäisetkin rippeet sirpaloituvat lattialle pöntön, jonne päädyn aina, kerta toisensa jälkeen pitelemään vatsaani.
Syy, miksi aloitin oksentelun johtuu monestakin eri seikoista. Olen homo ja lisäksi olin silloin vakavasti ylipainoinen. Vanhempani ovat kunniallisia katolisia ja jos he saisivat joskus tietää, että minkälainen vastenmielisyys heidän oma poikansa on, eivät he koskaan tulisi sitä ymmärtämään saatika haluamaan pitää minua poikanaan. Olen varma siitä ja heille ei voi koskaan puhua näistä asioista. Olen ollut hyvin surullinen siitä, koska rakastan vanhempiani ja pidän heitä hyviä ihmisinä ja ajatus siitä, että tämä asia vielä tulee pilaamaan välimme, ahdistaa minua.
Nyt kun olen lukiossa olen saanut myös hyviä kavereita, mutta he ovat täydellisessä pimennossa tästä salaisuudestani. Pidän itseäni jotenkin vastenmielisenä ja inhottavana ja häpeän itseäni. Pelkään liikkumista julkisilla paikoilla, koska ajattelen aina, että oma suhtautumiseni itseeni heijastuisi myös heidän mielipiteidensä kautta. Ajattelen, että mitäköhän he ajattelevaat, tietävätkö he salaisuuteni tai näkevätkö he 100-kiloisen ihrakasan, sen saman, minkä minäkin kun katson peiliin?
Elämäni on melko masentavaa, koska en tee juuri mitään. Vartaloni on suhteellisen sopusuhtainen mitoiltaan, mutta löysää ihoa löytyy vaikka mistä. En halua koskaan tavata ketään miestä, vaikka olen jo seitsemäntoista, koska en pidä itseäni ollenkaan mielenkiintoisena, pikemminkin surullisena ja masentavana tapauksena, jota ilman kaikilla on vain parempi olla. En muutenkaan puhu paljoa itsestäni, koska en näe teossani mitään kunniallista, edes sen vertaa arvokasta, että voisin kertoa sen parhaalle ystävälläni, jonka kanssa emme ehkä olekaan niin läheisiä kuin hän luulee. Olen hiljaa ja kuuntelen tarinoita hänen hienosta elämästään, joista olen näennäisesti kiinnostunut. On kuitenkn parempi olla jonkun kanssa kuin yksin.
Nyt minusta tuntuu ala-arvoiselta kirjoittaa tällaista voivottelevaa tekstiä jonnekin internetiin, mutta olen vain niin kyllästynyt kaikkeen eikä mikään ole minulle oikeastaan tärkeää; edes hyvä vartalo ja sen kautta toivon mukaan hyvä ja onnellinen elämä, vaikka sen takia minä ylipäätänsä aloitinkin tämän kuolemankierteen. Olen kyllä sosiaalinen ja puhun ihmisille ja minulla on monia kavereita, joiden kanssa olla, mutta olen eräällä tapaa hyvin vieraantunut kaikesta elämästä ja elämisestä. Teen sellaisia asioita, joita muut ihmiset haluavat minun tekevän, koska ajattelen, etten itse ole tarpeeksi kypsä ja vahva tekemään päätöksiä itselleni. Keräilen todistukseen kymppejä vanhempien takia ja olen mukava ystävilleni, kuuntelen heitä ja olen lojaali ja rehellinen, mutta en heidän itsensä takia - niin kuin sen pitäisi olla - vaan sen takia, että he odottavat sitä minulta.
Minulta on kadonnut se jokin elämästä enkä tiedä miten saan sen takaisin. En naura elokuvissa ja minua on vaikea naurattaa ja miellyttää. En haluaisi jatkaa enää näin, koska elämäni menee tässä hukkaan ja minua suorastaan vituttaa se, että olen niin vitun heikko ihminen, etten saa itseäni edes sieltä vitun sängynpohjalta tekemään mitään vaan sen sijaan minulle on tärkeämpää voivotella itsesäälin pyhätössäni ja katsoa itseäni peilistä vielä kerran ja katsoa kuinka kyyneleet valuvat silmiltä ja tekevät olostani entistä raskaamman ja sitten katsoa siihen peiliin vielä kerran ja katsoa kuinka taas yksi tunne tukahdutetaan ja katsoa vielä tämän jälkeen yhden kerran ja katsoa, kuinka minun itsekunnioitukseni vähäisetkin rippeet sirpaloituvat lattialle pöntön, jonne päädyn aina, kerta toisensa jälkeen pitelemään vatsaani.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Oli todella hyvä että pystyit täällä kertomaan noin paljon kaikesta mikä selvästi vaivaa.
Mullakin on bulimia ja kärsin joskus puolitoista vuotta sitten muutaman kuukauden tainnuttavasta masennuksesta.
Asiat ovat nyt paremmin, mutta bulimia alkoi vasta vuosi sitten, pelkään tosi paljon hampaiden puolesta ja sitä että lihon vaan enkä koskaan laihdu.
Mutta tosi hyvä että kerroit tarinasi ja sait purettua: minäkin olen myös kärsinyt ja kärsin ajoittain edelleen ulkopuolisuuden tunteesta, alemmuuden tunteesta ja siitä että ihmiset eivät pidä minusta.
Tsemppiä sulle tosi paljon elämään, sä selviät vielä!
ps.onneksi sulla on kavereita, kyllä niistä ainaki joku voi osoittautua tosi ystäväksi myöhemmin.Ja muista että et ole yksin !
:)
Hei. Enpä ole juurikaan vastaillut ihmisille, vaikka käyn täällä melkein joka viikko. Sinulle ajattelin nyt vastata siksi, että olet ainakin nähnyt vaivaa kirjoituksessasi.
Näytät olevan melko pitkällä itsetiedostamisessa ja osaat hyvin kuvailla tilannettasi. Mitä viestistäsi päättelin, niin ajattelen että tiukat vanhemmat ovat helpostikin laukaisemassa nuoruusiän syömishäiriötä. Katolilaisuuteen en ole pahemmin perehtynyt, mutta omat vanhempani ovat myös hartaita uskovaisia. Monet pahat teot, mitä olen tehnyt on tuomittu synniksi eikä ole nähty tekojen taustalla piilevää hyväksynnäntarvetta ja muuta avuttomuutta kuten arvostuksen puutetta itseä kohtaan. En yhtään ihmettele jos elää uskovassa perheessä, ettei itseään osaa arvostaa, koska esim luterilaisuudessa on ajatus, että me kaikki olemme syntisiä ja mitättömiä Jumalan edessä. En ota kantaa väitteen paikkansapitävyyteen, totean vain, että tällaisella ajattelulla etenkin nuoren itsetunto saattaa lähes kokonaan puuttua.
Varmasti on tuskallista pitää salaisuuttaan kaapissa. Mielestäni sinun ei tarvitse kertoa kenellekään ennekuin olet saanut omanarvontunnon kondikseen. Tai voihan myös olla, että jos kertoisit jollekin niin sen kautta olisi helpompi nähdä, miten ihmiset siihen suhtautuu ja voisit luoda itsellesi realistisen kuvan arvokkuudestasi. Et peilaisi itseäsi vain itsesi kautta.
Miksi kirjoitit viestin? Kaipaatko apua ja oletko valmis muuttumaan? Bulimia on sikäli häiritsevä sairaus, että se tuhoaa aivoja ja ihminen ei välttämättä pysty edes tahdonvoimalla ajattelemaan realistisesti. En tiedä miten paha bulimiasi on, mutta jokatapauksessa oli se miten suuri tahansa niin se vaikeuttaa jokapäiväistä elämää ja nakertaa ihmistä vähintäänkin fyysisesti. Itse olen parantunut.
Voisin kirjoitella kanssasi vaikka sähköpostia jos kiinnostaa...
Moni kohta tarinassasi on samanlainen kuin minulla.
Olen täysin erakoitunut ja minulla ei ole juuri minkäänlaisia sosiaalisia suhteita. Mikään ei tuota enää iloa. Olenkin vakavasti masentunut. Bulimiaa on jatkunut jo 4 vuotta ja uskon että kuolen tähän. Olen laihtunut useita kymmeniä kiloja, kuihtunut ihanan laihaksi ja alipainoiseksi, mutta rumentunut ja kärsinyt muuten. Hiuksia ei ole enää paljon jäljellä, hampaat ovat ihan paskana, koko kiille on poissa ja hampaani ovat suorastaan jo läpikuultavat ja niihin koskee syödessä. Iho on kuiva kuin korppu
Paskaa ei tule kuin pari kertaa viikossa ja se on kovaa kuin hirven pökäleet. Sitten myös pyörryttää tosi usein ja ruoansulatus on olematon. Se ei toimi enää yhtään ja on myös ajoittain kovia vatsakipuja. Kuukautiset ovat loppuneet ja joskus näköäkin sumentaa, enkä näe kunnolla, koska en ole saanut yhtään vitamiineja. Olen siis täysin aliravittu. Muutaman kerran on ottanut sydämestäkin. Vaikka kärsin näin, en vain hakeudu hoitoon. Syvä ahdistus iskee jo kun ajattelenkin koko asiaa. Tuntuu, että en minä nyt hoitoon voi mennä. Oikeastaan olen väsynyt vatvomaan koko tätä paska bulimiaa. Haluaisin jopa vana kuolla. Sellaista se elämä on. Itse valitsin bulimian, jotta laihtuisin. Uskon että tälläkin on merkitys elämässäni ja että tämän oli määrä tapahtua. Uskon että ymmärrät minunkin maailmaani, minä ymmärrän sinun. Ei kai ole muuta mahdollisuutta kuin toivoa parasta ja toivoa, että sinunkin elämäsi tästä selvenee, koska jokainen ansaitsee terveen ja onnellisen elämän.
Hei, olisiko mahdollista tutustua keskenään ja ystävystyä ja selvitä tästä yhdessä. Olen ollut jo niin kauan yksin omissa oloissani ja elänyt sairaudelleni, etten varmaan enää osaa olla muiden kanssa.Haluaisin elämään muuta sisältöä, mutta en uskalla laskea ketään lähelleni, näin on turvallisempaa olla omassa pikku maailmassani. Haluaisin puhua jonkun joka kokee samoja asioita ja keksiä yhdessä tekemistä, niin että muutama kerta päivässä jäisi välistä.Siitä se voisi alkaa..
-92 ja lukiossa, öö? No joo muutenkin jotenkin kuulosti liian keksityltä.. Joku albaani, läskihomo, bulimia .. Anteeksi siis jos tää on tosisinta otta, sit oon tietenkin ihan törkeen pahoillani mut jotenkin nojoo ehkä pidän suuni vain kiinni.
Lue viesti, ennenkuin kommentoit. Tuli suomeen 92, on nyt 17v. Ja kyllä kuule meissä muissakin kuin supi-suomalaisissa, on niin heteroita, kuin myös homoja ja vieläpä ihan samojen ongelmien kanssa kaikki painitaan. Toivottavasti jatkossa jätät asiattomat viestit väliin, ja käytät enemmän harkintaa. Aloittajalle toivotan kovasti voimia tulevaisuuden suhteen, ja toivottavasti tulet kertomaan kuulumisiasi jatkossakin!!!
ohoo.. no luin kyllä viestin että siinä sulle! ja enköhän saa kommentoida tänne mitä haluan! mielestäni tarina kuulostaa vain niin jotenkin liian feikiltä.. nojoo ihan sama mulle!
örhm.. et kyllä tainnut ihan lukea mun viestiä selkeästi, mutta kyllä sen tosta sun kirjotusasusta huomaakin, ettet mistää fiksuimmasta päästä ole.
Kun sanot "läskihomo", se tuntuu pahalta. Olen nähnyt aloittiasi keskusteluja ja jos joku sanoisi sinua läskiksi, pitäisit nälkälakkoa varmaan kuukauden?? Sitäpaitsi kiitos tämän IHANAN bulimian, jota sinä tunnut rakastavan, painan vaivaiset 71 kiloa ja olen 183 cm ja silti painossani on mielesätni 71 kiloa liikaa :--DD
Ajattelisit vähän, ennen kuin kommentoit. Minkä ihmeen takia joku, joka ei itse kärsi kyseisestä ongelmasta tulisi tänne vittuilemaan siitä? Toki voi vittuilla, mutta silloin on kyse sellaisesta henkilöstä, joka myös itse sairastaa, muttei vaan ole hyväksynyt sairauttaan. Ala-arvoista ala-astetouhua, pakko sanoa. X vitun D vaan sullekin, PISSIS. xD
Hei!
Teen tutkimusta sivuten tarinaasi. Olisi todella mielenkiintoista jutella kanssasi lisää. Siksipä kysynkin, että saisinko haastatella sinua?Toivottavasti tavoitan sinut! : )
Kyllä saat, mutta haluan pysyä nimettömänä. Laita sähköpostiosoitteesi tänne, niin otan sinuun yhteyttä.
Olen pahoillani, että vastaus kesti niin kauan, mutta olin ulkomailla lomalla kuukauden verran..
Hei! Kiva kuulla, että voitais jutella. En vain taida uskaltaa minäkään tähän osoitetta laittaa. Nyt ei oikein raksuta kuinka hoitaisimme tämän privasti... Ehdotuksia?