Kirjoitan tämän vain itseäni varten, toivon tämän selvittävän omia ajatuksiani hieman. Kommentoida tietenkin saa :)
Vuosi sitten kuvittelin olevani vielä ihan yhteiskuntakelponen. Kävin silloin jo terapiassa, olin käynyt jo kolme vuotta mutta en nähnyt itsessäni suurempaa "vikaa". Terapia ei helpottanut tai vaikeuttanut oloani. Siitä ei ollut hyötyä ollenkaan mutten uskaltanut ottaa asiaa puheeksi. Kun sitten viime kesänä kerroin etten saa terapiasta irti mitään ja haluan lopettaa niin psykologi ehdotti vaihtamista uuteen työntekijään. Suostuin kokeilemaan.
Sen jälkeen on mielialat menneet täydellistä vuoristorataa. Uusi terapeuttini on kuin toinen minä. Hänelle on niin helppo puhua enkä hänm kysy "typeriä kysymyksiä" joita edellinen kysyi ja olin lähinnä raivoissani hänen tyhmyydestään.
Uskon että koska nyt pystyn kertomaan asioista paremmin niin ongelmat ovat lisääntyneet. Pahimmaksi on muuttunut jokin pelko mille en keksi termiä. Se ilmenee kotoa lähtiessä, tulee paniikki, en halua lähteä ja mielestäni koti on ainoa turvallinen paikka. Joinakin päivinä lähden mielelläni vaikka kauppaan vaikka tiedän että siellä on kaikki juuri töistä päässeen ihmiset ja siis täynnä muita. Joskus en vain suostu lähtemään. Alan itkemään ja paniikki lisääntyy. Avomieheni onneksi suhtautuu tähän melko ymmärtäväisesti ja saa minut rauhoittumaan sillä että lupaa käydä kaupassa yksin.
Toinen suunnatonta paniikkia aiheuttavaa on matkustaminen autolla. Uskon että pelkäisin matkustaa myös millä tahansa muulla kulkuneuvolla mutta ei ole ollut sellaista tilannetta että olisi pitänyt edes miettiä.
Matkustaminen ahdistaa lähinnä pitemmillä matkoilla. Siihenkin liittyy koti-ikävä. Vaikka tiedän että pääsen illalla takaisin kotiin niin saatan kieltäytyä lähtemästä koska pelkään että jotain sattuu. Usein itsen ja tärisen koko matkan.
Matkustuspelkoa on ollut viime kesästä asti eikä siihen silloin liittynyt koti vaan vain se että jotain sattuu. Mitään ei ole aiemminkaan sattunut minulle tai kenellekään läheiselle eli en tiedä mistä pelko on tullut.
Todellisuudessa olen koko päivän kestävältä reissulta (matkaa n. 100 km) jäänyt kotiin kaksi kertaa, en tiedä miten olen saanut lähdettyä aina.
Koko ajan enemmän ja enemmän pelkään myös ihmisjoukkoja (kadulla ahdistun ja saatan alkaa vaikka itkemään jos en pääse ohi jostain joukosta) ja suuria tiloja (suuria kauppoja, pelkään että tulee tulipalo tms enkä pääse ulos).
Mitään lääkitystä minulla ei ole mutta siitä on puhuttu. Nyt tosin terapiakäynnit loppuivan yhtäkkiä koko kesäksi kun pääsin töihin eikä työaikani sovi yhteen terapeutin työaikojen kanssa. En usko pystyväni kysymään pomolta että voin käydä omilla asioilla työaikana, ajatuskin saa sydämmen jyskyttämään.
Tätä kirjoittaessa tuli mieleen muitakin pieniä, ei niin kauheasti elämää haittaavia pelkoja ja pakkomielteitä mutta johokin on lopetettava ettei kirjaa tule kirjoitettua.
Kiitos jos jaoit öisen ajatukset kanssani.
Vuosi sitten kuvittelin olevani vielä ihan yhteiskuntakelponen. Kävin silloin jo terapiassa, olin käynyt jo kolme vuotta mutta en nähnyt itsessäni suurempaa "vikaa". Terapia ei helpottanut tai vaikeuttanut oloani. Siitä ei ollut hyötyä ollenkaan mutten uskaltanut ottaa asiaa puheeksi. Kun sitten viime kesänä kerroin etten saa terapiasta irti mitään ja haluan lopettaa niin psykologi ehdotti vaihtamista uuteen työntekijään. Suostuin kokeilemaan.
Sen jälkeen on mielialat menneet täydellistä vuoristorataa. Uusi terapeuttini on kuin toinen minä. Hänelle on niin helppo puhua enkä hänm kysy "typeriä kysymyksiä" joita edellinen kysyi ja olin lähinnä raivoissani hänen tyhmyydestään.
Uskon että koska nyt pystyn kertomaan asioista paremmin niin ongelmat ovat lisääntyneet. Pahimmaksi on muuttunut jokin pelko mille en keksi termiä. Se ilmenee kotoa lähtiessä, tulee paniikki, en halua lähteä ja mielestäni koti on ainoa turvallinen paikka. Joinakin päivinä lähden mielelläni vaikka kauppaan vaikka tiedän että siellä on kaikki juuri töistä päässeen ihmiset ja siis täynnä muita. Joskus en vain suostu lähtemään. Alan itkemään ja paniikki lisääntyy. Avomieheni onneksi suhtautuu tähän melko ymmärtäväisesti ja saa minut rauhoittumaan sillä että lupaa käydä kaupassa yksin.
Toinen suunnatonta paniikkia aiheuttavaa on matkustaminen autolla. Uskon että pelkäisin matkustaa myös millä tahansa muulla kulkuneuvolla mutta ei ole ollut sellaista tilannetta että olisi pitänyt edes miettiä.
Matkustaminen ahdistaa lähinnä pitemmillä matkoilla. Siihenkin liittyy koti-ikävä. Vaikka tiedän että pääsen illalla takaisin kotiin niin saatan kieltäytyä lähtemästä koska pelkään että jotain sattuu. Usein itsen ja tärisen koko matkan.
Matkustuspelkoa on ollut viime kesästä asti eikä siihen silloin liittynyt koti vaan vain se että jotain sattuu. Mitään ei ole aiemminkaan sattunut minulle tai kenellekään läheiselle eli en tiedä mistä pelko on tullut.
Todellisuudessa olen koko päivän kestävältä reissulta (matkaa n. 100 km) jäänyt kotiin kaksi kertaa, en tiedä miten olen saanut lähdettyä aina.
Koko ajan enemmän ja enemmän pelkään myös ihmisjoukkoja (kadulla ahdistun ja saatan alkaa vaikka itkemään jos en pääse ohi jostain joukosta) ja suuria tiloja (suuria kauppoja, pelkään että tulee tulipalo tms enkä pääse ulos).
Mitään lääkitystä minulla ei ole mutta siitä on puhuttu. Nyt tosin terapiakäynnit loppuivan yhtäkkiä koko kesäksi kun pääsin töihin eikä työaikani sovi yhteen terapeutin työaikojen kanssa. En usko pystyväni kysymään pomolta että voin käydä omilla asioilla työaikana, ajatuskin saa sydämmen jyskyttämään.
Tätä kirjoittaessa tuli mieleen muitakin pieniä, ei niin kauheasti elämää haittaavia pelkoja ja pakkomielteitä mutta johokin on lopetettava ettei kirjaa tule kirjoitettua.
Kiitos jos jaoit öisen ajatukset kanssani.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Masennuslääkkeet auttavat myös pelkotiloihin. Epäilen stressistä tai traumasta johtuvaksi voi olla myös masennusta.
SITÄ, ETTÄ TRAUMASTA.
ITELLÄNI OLLUIT SYVIÄ TRAUMOJAMENNEISYYDESTÄ,
JA MUIDEN ASIOIDEN OMAKSIMISESTA.
OLEN NIIN ELÄYTYNYT TOISTEN TILANTEISIIN JA SAANUT ITELLENI KAMALIA TRAUMOJA.
EN HALUA NIISTÄ SEN KUMMEMMIN, MUTTA KUITEN.
RIIPPUU KUINKA SYVIÄ TRAUMAT OVAT, SEN KAUEMMIN NIISTÄ KESTÄÄ SELVITÄ!!
TYYDYTTÄVÄT IHMISSUHTEET OVAT MAHTAVIA!!!
YKSINÄISYYS KAMALINTA MITÄ TIEDÄN.
OLEN MYÖS SEN KOKENUTAIKA JÄRKYTTÄVÄLÄ TAVALLA.
MUT ON LAPSENA LAIMINLYÖTY MONEEN OTTEESEEN, JOTEN HUONOSTA KASVATUSTAVASTA JOHTUEN OLEN MYÖS LAIMINLYÖNYT OMAA LASTANI.
TÄHÄN ONNEKSI SAIN APUA, ASIA KUNNOSSA!
RI MENNEISYYYTTÄ VOI MUUTTAA, SEN KANSSA PITÄÄ TULLA TOIMEEN.
KIITOS KUN LUITTE!!
samalta kuin mistä itse kärsin..tosin en noin voimakkaasti.Vielä viime syksynä en lähtenyt kotoani mihinkään kun olin lopettanut työni.Kaupassa käynti tuntui hirveältä,istuin mielummin kotona yksin syömättä,kuin olisin mennyt kilometrin päähän kauppaan.Tuntui oudolta mennä pois kotoa,koska kotona oli hyvä olla,se oli minun oma pesä,missä olin turvassa sen kaksi kuukautta mitä olin melkein syömättä,jumitin kotona omissa oloissani pitmättä yhteyttä juuri kehenkään.silloinen poikaystäväni kävi kyllä sitten kaupassa puolestani,mutta ei ymmärtänyt mikä minulla oli.hain sitten apua ja pääsin vihdoin psykolle,tosin oloni oli silloin jo helpottanut,eli pääsin sen pahimman yli yksin.
Olisi kiva vaihtaa ajatuksia kanssasi...