Tässä minä kerron minun elämästäni, (POIKA) jota kaikki ei tajua koska on niin vaikeata olla omaitsensä aina välillä...TÄMÄ MITÄ KERRON SAATTAA VAIKUTTAA ITSENSÄ SÄÄLIMISELTÄ MUTTA SITÄ SE EI OLE VAAN TOSI ASIOITA:
Pienestä pitäen minä olen ollut omallainen persoona.. jo pienenä huomasin sen itse ku muut lapset leikki en voinut mennä mukaan koska tiesin jo silloin etten ole tervetullut heidän joukkoonsa. kaikki nämä vuodet jotka olen elänyt vain17vuotta mutta onhan seki ikä jonka varrella joutunut kokemaan kaiken laista paskaa. olen elänyt koko ikäni vanhempieni kanssa jotka ovat pitäneet minusta huolen ihan pienestä pitäen;koska he laittoivat minut yksityis päivä hoitoon koska halusivat ettei miunulle tapahdu mitään;
nuoruudessa aina tuntuu että vanhemmat on perseestä mutta ne on kuitenkin se tuki ja turva: ainakin mun kohdalla, vaikka en olekkaan kaikkea heille kertonut, mitä minulle on tapahtunut näitten mun nuoruus vuosien aikana... Muistan ekaluokasta lähtien aika hyvin mun koulu ikäni. kun mä menin ekaluokalle, tunsin yhden kaverin meidän luokalta jonka olin tavannut sinäisenä kesänä kun he asuivat meidän naapurissamme noin puoli vuotta:
kyllä minä kerkesin ekan luokan aikana tutustua minun luokkalaisiini oli mulla koulussa välillä hauskaa, mut suurin osa on ollut sitä että solvataan tai haukutaan.Eräästä meidän ala asteen luokkalaisesta tuli minulle yksi minun tämän hetken parhaita kavereita.
ala asteella ei monetkaan vielä ajattele että jos kiusataan ei kannata sanoo opettajalle koska sen jälkeen kiusataan vaan enemmän ja enemmän. Ehkäpä se mun kiusaaminen johtuu juuri siitä että en halua olla saman lainen ku muut haluan itse päättää mitä elämässäni teen enkä totella aina vanhempia ja vahvempia. niinkuin yleensä se minun kohdallani meni ja menee vielä välilläkin, koskaa en ole tappelemiseta tykännyt olen aina ollut se osa puoli joka saa turpaansa. Muistan niitä päiviä ku alaasteel tappelin ja aina jäin ala kynteen, sitte huomasin ettei kannata pistää vastaa ku se auta yhtää, se sattuu vaan enemmän.. eipä minua nuo fyysiset kivut haittaa vaan henkisesti se sattuu vieläkin.
No kaipa siihen joskus löytyy ratkasu jossakin elämän vaiheessa?: mua on kiusattu koko mun koulu ikäni ja se vaan jatkuu vieläkin eikä siihe auta mikään muu kuin olla hiljaa tai väkivalta;.. Suurin osa mun kavereista on mua itteeni nuorempia sillä mä olen aina ollut hiukan omallainen enkä viihdy seurassa jossa on koko ajan nyrkit pystyssä tai jotain muuta paskaa. olenhan minä tyytyväinen siihen että minulla on kavereita joihin voin luottaa ja niitää kavereita on vain muutama.no yläasteelle mennessä tunsin taas vain yhden kaverin jonka avulla tutustuin ihan mukaviin ihmisiin mutta osa niistä olikin saman laisia kiusaajia kuin nämä alaasteen porukatkin.Yläasteella ei ollutkaan niin helppoa juosta vaan karkuun sitä joka lyö piti vaan ottaa iskuja vastaan.eikä itkeminen auttanut pahensi vaan.en ylä asteen aikana itkenyt kuin kerran mutta näin jälkeen päin kyyneliä olen valuttanut niitten kolmen vuoden edestäkin ihan runsaasti. ylä asteen aikana tuli murrosikä, (joka jatkuu vieläkin)
näiden viiden vuoden aikana minulla on ollut näitä nuoruus iän suhteita toisenn suku puolen kanssa mutta jokainen niistä on mennyt pitkin vittua koska olen ollut niin vajavainen, siinä viidentoista kieppeissä oli vaan ne mopot ja kyllähän tytötkin kiinosti mutta eipä niin paljon kuin nykyään...Yhdeksännen luokan jälkeen mun elämä meni kokoajan päin alamäkeä kun kavereiden kanssa päästiin viinan makuun niin sitähä se koko kesä sit olikii ja seuraava vuos. kunnes tässä ammattti koulun tokalla luokalla huomasin etteinäin enää voi mennä,mun vanhemmat on ollu mun koko ikäni uskovaisia ja tossa sykyn puolella aloin itsekin mietttiä tätä uskon elämää ja nyt olen uskovainen,
tein uskon ratkaisun kyllähän se mieltä paransi,mutta vanhoja arpia ei voi peittää kokonaan pois koskaan. ne kalvavat mieltä kun joka päivä koulussa kuulee vittuiluia ja kiusaamista.mutta usko vahvistaa. Ja on eräs toinenkin asia joka mua vahvistaa, tapasin tytön joka on mulle juuri se oikea,RAKKAUS on asia joka oikeasti pitää mut kasassa jälleen,vaikka rakastaisin niin se ei ole koskaa mun kohallani riittänyt mutta toivon tuolla päään sisälläni että tämä rakkaus kestää eikä satuta taas mua.
mulla välillä kilahtaa vaan joku tuolla päässä enkä pysty hillitsemään itseäni saatan sanoa tai tehdä jotain kauheata mutta,kaverit,tyttöystävä,mutsi ja faija ja tietysti usko
pitää mut kasassa tässä paskassa mailmassa missä mikää ei mene niinkuin pitäisi:(
monet yöt olen valvonut ja miettinyt että mikäköhän on elämän tarkoitus kaipasillekin löytyy joskus jokin sortin syy jostakin tästä maailmasta... Tässä kaikille jotka ovat kokeneet jotain saman kaltaista............
Pienestä pitäen minä olen ollut omallainen persoona.. jo pienenä huomasin sen itse ku muut lapset leikki en voinut mennä mukaan koska tiesin jo silloin etten ole tervetullut heidän joukkoonsa. kaikki nämä vuodet jotka olen elänyt vain17vuotta mutta onhan seki ikä jonka varrella joutunut kokemaan kaiken laista paskaa. olen elänyt koko ikäni vanhempieni kanssa jotka ovat pitäneet minusta huolen ihan pienestä pitäen;koska he laittoivat minut yksityis päivä hoitoon koska halusivat ettei miunulle tapahdu mitään;
nuoruudessa aina tuntuu että vanhemmat on perseestä mutta ne on kuitenkin se tuki ja turva: ainakin mun kohdalla, vaikka en olekkaan kaikkea heille kertonut, mitä minulle on tapahtunut näitten mun nuoruus vuosien aikana... Muistan ekaluokasta lähtien aika hyvin mun koulu ikäni. kun mä menin ekaluokalle, tunsin yhden kaverin meidän luokalta jonka olin tavannut sinäisenä kesänä kun he asuivat meidän naapurissamme noin puoli vuotta:
kyllä minä kerkesin ekan luokan aikana tutustua minun luokkalaisiini oli mulla koulussa välillä hauskaa, mut suurin osa on ollut sitä että solvataan tai haukutaan.Eräästä meidän ala asteen luokkalaisesta tuli minulle yksi minun tämän hetken parhaita kavereita.
ala asteella ei monetkaan vielä ajattele että jos kiusataan ei kannata sanoo opettajalle koska sen jälkeen kiusataan vaan enemmän ja enemmän. Ehkäpä se mun kiusaaminen johtuu juuri siitä että en halua olla saman lainen ku muut haluan itse päättää mitä elämässäni teen enkä totella aina vanhempia ja vahvempia. niinkuin yleensä se minun kohdallani meni ja menee vielä välilläkin, koskaa en ole tappelemiseta tykännyt olen aina ollut se osa puoli joka saa turpaansa. Muistan niitä päiviä ku alaasteel tappelin ja aina jäin ala kynteen, sitte huomasin ettei kannata pistää vastaa ku se auta yhtää, se sattuu vaan enemmän.. eipä minua nuo fyysiset kivut haittaa vaan henkisesti se sattuu vieläkin.
No kaipa siihen joskus löytyy ratkasu jossakin elämän vaiheessa?: mua on kiusattu koko mun koulu ikäni ja se vaan jatkuu vieläkin eikä siihe auta mikään muu kuin olla hiljaa tai väkivalta;.. Suurin osa mun kavereista on mua itteeni nuorempia sillä mä olen aina ollut hiukan omallainen enkä viihdy seurassa jossa on koko ajan nyrkit pystyssä tai jotain muuta paskaa. olenhan minä tyytyväinen siihen että minulla on kavereita joihin voin luottaa ja niitää kavereita on vain muutama.no yläasteelle mennessä tunsin taas vain yhden kaverin jonka avulla tutustuin ihan mukaviin ihmisiin mutta osa niistä olikin saman laisia kiusaajia kuin nämä alaasteen porukatkin.Yläasteella ei ollutkaan niin helppoa juosta vaan karkuun sitä joka lyö piti vaan ottaa iskuja vastaan.eikä itkeminen auttanut pahensi vaan.en ylä asteen aikana itkenyt kuin kerran mutta näin jälkeen päin kyyneliä olen valuttanut niitten kolmen vuoden edestäkin ihan runsaasti. ylä asteen aikana tuli murrosikä, (joka jatkuu vieläkin)
näiden viiden vuoden aikana minulla on ollut näitä nuoruus iän suhteita toisenn suku puolen kanssa mutta jokainen niistä on mennyt pitkin vittua koska olen ollut niin vajavainen, siinä viidentoista kieppeissä oli vaan ne mopot ja kyllähän tytötkin kiinosti mutta eipä niin paljon kuin nykyään...Yhdeksännen luokan jälkeen mun elämä meni kokoajan päin alamäkeä kun kavereiden kanssa päästiin viinan makuun niin sitähä se koko kesä sit olikii ja seuraava vuos. kunnes tässä ammattti koulun tokalla luokalla huomasin etteinäin enää voi mennä,mun vanhemmat on ollu mun koko ikäni uskovaisia ja tossa sykyn puolella aloin itsekin mietttiä tätä uskon elämää ja nyt olen uskovainen,
tein uskon ratkaisun kyllähän se mieltä paransi,mutta vanhoja arpia ei voi peittää kokonaan pois koskaan. ne kalvavat mieltä kun joka päivä koulussa kuulee vittuiluia ja kiusaamista.mutta usko vahvistaa. Ja on eräs toinenkin asia joka mua vahvistaa, tapasin tytön joka on mulle juuri se oikea,RAKKAUS on asia joka oikeasti pitää mut kasassa jälleen,vaikka rakastaisin niin se ei ole koskaa mun kohallani riittänyt mutta toivon tuolla päään sisälläni että tämä rakkaus kestää eikä satuta taas mua.
mulla välillä kilahtaa vaan joku tuolla päässä enkä pysty hillitsemään itseäni saatan sanoa tai tehdä jotain kauheata mutta,kaverit,tyttöystävä,mutsi ja faija ja tietysti usko
pitää mut kasassa tässä paskassa mailmassa missä mikää ei mene niinkuin pitäisi:(
monet yöt olen valvonut ja miettinyt että mikäköhän on elämän tarkoitus kaipasillekin löytyy joskus jokin sortin syy jostakin tästä maailmasta... Tässä kaikille jotka ovat kokeneet jotain saman kaltaista............
Vastaukset 3
Vanhimmat
hyvä!
tulimpa turisemaan.. Olen itse 19 -vuotias tyttönen, kesällä täytän jo 20.
Minua kiusattiin myös ala-asteelta yläasteelle saakka, myös lukiossa olin kovin ulkopuolinen kaiken näköisistä porukoista mitä sinnekin muodostui. lukiossa ei kuitenkaan kiusattu enää niin, sain olla rauhassa ja heti parani elämänlaatu.
Sitäpä vain haluan sanoa, että vaikka ihminen toimii pitkälti kokemuksiensa perusteella, ei silti tarkoita että olisi huono ihminen tai muuta vastaavaa jos nuoruus on alkanut mahdottoman huonosti. Pitää vain uskoa itseensä vahvemmin silloin kun kukaan muu ei sinuun usko.
Hienoa että olet naisen itsellesi löytänyt, mutta älä silti perusta sen varaan onnellisuuttasi, Kerää sen avulla hyvää mieltä ja voimaa ja kohota itsetuntoasi, mutta älä sorru enää epätoivoon vaikka suhde kariutuisi. Niin ja eihän nyt mitään eroamisia kannata miettiä, mutta ei saa unohtaa että nuorena sitä ei vielä tunne itseään niin hyvin ja koko ajan muuttuu itse ja ihmissuhteet ympärillä, siksi ei kannata masentua vaikka se suuri rakkaus jättäisi tai omat tunteet kariutuisivat.
Ja ei myöskään kannata liikaa pähkäillä syitä miksi kaikki on mennyt niin huonosti, ei ei. Nyt on aika miettiä sitä miten saada olla vapaasti, miten olla iloinen ja miten löytää kaltaisia ihmisiä, millainen ihminen on, kuinka jatkaa tästä eteenpäin.
taaksepäin ei ole paluuta, joten niillä eväillä mitä olet saanut mennään eteenpäin.
jos haluaa kiusaamisesta hyviä puolia etsiä tässäpä ainakin yksi; olet erittäin kokemusrikas siltä osin, tiedät kuinka paskamaisia ihmiset voivat olla, olet varmasti miettinyt paljon elämän suuria kysymyksiä sen myötä, siltä osin siis viisastunut.
Monille ihmisille, jotka vasta vanhempana törmäävät kiusaamiseen tai kusipäisiin ihmisiin ja huomaavat kuinka paskaa voi olla, tulee ihan yllätyksenä koko juttu ja tajuavat hekin silloin ettei se kiusaaminen johdu ihmisestä joka kiusankohteeksi joutuu vaan siitä kuinka typeriä kiusaajat osaavat olla.
tälläiset ihmiset saattavat silloin menettää hyvän itsetuntonsa, niinkuin kaikki muutkin kiusatut. He ovat siihen asti kuvitelleet olevansa niin vahvoja ettei heille näin käy, mutta onkin suuri järkytys ja masennus kun niin tapahtuukin.
Mutta sinä taas, sinä olet jo kokekut tuon paskan ja osaatkin selvitä siitä paljon paremmin, jos alat hyödyntämään noita tietojasi ihmisistä ja itsestäsi,
kiusaaminen laittaa katsomaan sisimpäänsä ja pakottaa ihmisen etsimään itseään, ja kun se löytyy onkin vahvempi kuin tavalliset pulliaiset jotka eivät kiusaamisen maailmasta tiedä (vielä) mitään.
mestariksi tulee vain sellainen joka tietää ne huonoimmatkin puolet siitä asiasta minkä osaa.
tulipa vuodatusta omasta takaa, ehkä siitä löytyy edes jotain varteenotettavaa?
Mun tilann juuri samanlainen, paitsi ikäluokka 14.... mUllaki tyttöystävä jota rakastan, johon luotan, ja se usko joka pitää tän rakkauden koossa, pitää mutki koossa, ja kiusaamisesta enää osakkaan välittää, olen isokokoinen, tappelen vastaan jos pitää, muuten väkivalta jää taka-alalle... Ja tässä kaikille joita ollaan kiusattu ja lukee tän, uskokaa itseenne, sulkekaa korvanne herjoilta, älkää vain ottako iskuja vastaan, joskus pitää pistää vastaan, mutta jos on ylivoimainen tappelu tulossa, älkää alentuko tappelun tasolle...