äidit kiltit...

Ainakin kun itse tapasin aviomieheni,meinas mennä jalat alta,jäin silmiin kiinni..
Se oli sellanen tunne,jota en ollu aiemmin tuntenu (vaikka 2x aiemmin kihloissa).

10v tänä vuonna täyteen yhteistä taivalta, alussa se oli etten mitää muuta ajatellut, mutta 9kk päästä mentiin kihloihin, 9kk päästä naimisiin ja sitten synty eka lapsi. nyt meille neljäs tulossa. olen aina ajatellut sitä luonnetta en kroppaa tms. mutta nyt jo tiedän että kaikissa on virheitä ei ole ns. sitä oikeaa on vain oma haavemies jonka odottaa tulevan vain eteen.
sellaisen kanssa mielestäni kannattaa olla jos tuntee olonsa turvalliseksi, onnelliseksi jne kaikeksi positiiviseksi.

Mulla oli nuorena vähän samaa. Tosin kenenkään kanssa en päässyt toista tapaamista pidemmälle. Ei se mitään. Minä osasin elää ilman miestäkin, tai ainakin vuosien myötä opin sen taidon. Sitten, 27v, tapasin miehen, joka jäi mieleen. Tavattiin lyhyellä aikaa useamman kerran, ei kuitenkaan yhtään kertaa täysin kahdestaan. sitten kului vuosi, ja tavattiin uudestaan. Se oli menoa. Ei vaan "päästy irti" toisistamme. Asuttiin eri paikkakunnilla, mutta niin varmaa oli meidän suhteemme, että naimisiin mentiin. 2 kk kuluttua häistä mieheni sai työpaikan sieltä missä minä asuin, ja hän muutti luokseni. Olimme juuri täyttäneet 30v kun esikoisemme syntyi. Ja kohta on 40 mittarissa, ja edelleen onnellisesti yhdessä.

kyllä ollu mikään jalat alta fiilis ku rvettii miehen kanssa seurusteleen.enemmän se oli semmonen järki ratkasu, et tos on hyvä mies josta tykkään ja meillä mnee hyvin ja niin menee edelleen.ei mun mielestä hyvän suhteen alkaminen tarvii välttämättä mitään mieletöntä hullaantumista ja ehkä se on hyvä että toisessa näkee ne virheet heti.ehkä sun pitäs funtsia tällä kerta että pystytkö sä elämään niitten virheitten kannsa.siinä oikeassakin on ihan varmasti omat virheensä...

Olin seurustellut pidemmän aikaa kahden nuoren miehen kanssa ennen kuin kohtasin nykyisen avomieheni. Kahden ensimmäisen kunnon suhteen kohdalla en tuntenut mitään kovin suuria tunteita, vaikka ehkä kuvittelin niin. Toisen kanssa olin 1,5 vuotta avoliitossakin, kunnes vain tajusin, etten ollut onnellinen, en tuntenut rakkautta. Ehkä vain kiintymystä ja olin vain järkisyistä yhdessä.

Sitten tapasin nykyiseni, ihan jo ensimmäinen kohtaaminen oli se, joka sytytti. Kaikki, koko olemus herätti minut ja huomasin, että tässä ihmisessä on sitä jotakin. Myöhemmin mieheni sanoi minullekin, että tunnuin kuulemma ihan erilaiselta kuin kukaan muu, kun juttelimme ekan kerran.
Nyt ollaan oltu yhdessä yli 5 vuotta, hyvin menee ja olemme onnellisia. En olisi koskaan uskonut, että voisin olla kenenkään kanssa näin onnellinen. Nyt vasta tiedän, mitä on rakastaa toista.

mähän olin ihan kakara vielä kun me on tavattu miehen kanssa aikanaan. Seurustellut olin toki jo sitä ennen ja niitä perhosia oli tullut ja mennyt... Se tunne vaan ei ole kovin pysyvä olotila ja sen päälle liian usein tulee kai sitten se arki joka vie todellakin perhoseyt niin ritarisellaiset kuin koiperhosetkin mennessään..

Tavallaan mie soli sellainen järkipäätös. Eli kun tiesin hänen kiinnsotuksensa niin siihen vain vähitellen lämpeni ja siitä se alkoi. Jotenkin olimme heti kuin vanhoja tuttuja ja ajatukset yms meni yhteen hyvin. Olo oli helppoa ja vaivatonta. Ja sitä se on edelleen!

Eli olisihan se ihanaa olla ihan silmittömän rakastunut, mutta ei ehkä ollut se mun juttuni.

Kannattaakohan miettiä tahtooko sen rakastumisen huuman vai tietynlaisen parin itselleen. Joskus kun se vaka aja turvallinen puoliso ei kertakaikkiaan ole sellainen hurmuri tai toisinpäin. Katso nyt vaikka noita meidän ministerejäkin..

Moni liitto on paremmalla perustalla kun suhde on kehittynyt hiljalleen. Ensisilmäyksellä kun rakastuu aika toisarvoisiin asioihin arkielämän kannalta. Toisilla taas se eka katse on toiminut loistavasti!

Mutta siis anna nyt jollekin kiinnostavalle ihmiselle tilaisuus äläkä odota vain niitä perhosia tai todellakin saat ehkä odottaa niitä ikuisesti. Ne perhosethan on sun reaktio jota ei välttämättä koskaan synny ja se johtuukin susta eikä niistä mukavista miehistä joita tapaat?

Kirjoitat, että laitat jarrut pohjaan. Ehkä siis pelkäät enemmän sitä sitoutumista ja heittäytymistä suhteeseen kun järki toimii? Tuo hullaantuminen kun veisi kaiken harkinnan pois ja vaan leijuttaisiin? Tiputus saattaisi olla kova.. Mene siihen tunteeseesi rohkeasti mukaan ja ole rehellinen siinä jarrutatko koska pelkäät sitoutumista tms vai siksi ettei se toinen ole sittenkään "se oikea".

..vieläkin ronkelimpi lapseni myötä. Ja vaikka tarjokkaita on, ei sellaista, joka veisi jalat alta ole tullut vastaan. Mukavia miehiä löytyy, mutta jos ei siinä ole "sitä jotain", on aivan turha tuhlata aikaansa. Ja mistäköhän löytyisi mies, joka haluaisi tutustua ensin kunnolla, oikeasti tapailla, ilman että on muita säätöjä hollilla? Vai pitääkö ruveta itsekkin pyörittämään omaa "hovia"..? :D