Nytpä on ongelma.
Tutustuin netin kautta mieheen. Hän on herkkä, ollut koko elämänsä yksin. Jonkinlainen itsetunto-ongelma on selkeä... mutta toisaalta hän on loistava persoona, omanlaisensa, saa minut viihtymään seurassaan ja ihailen esim. hänen mielikuvitustaan ja tietojensa laajuutta ja näkemyksiään.
Olen nähnyt hänessä hyvin kauniin sielun. Tapasimme ja tapaamisemme oli hyvin läheinen. Tapasimme pian uudestaan. Molemmat ihastuivat ja tunnustimme sen toisillemme.
Minulla on kuitenkin ongelma, elämme kaukana toisistamme välimatkan takia. Minulla on myös velvoitteita elämässä joka estää muuton esim. lähemmäs ja syö muutenkin aikaani ja vaatii minua ehkä muuttamaan toisaalle.
Tämä mies puolestaan ei halua enää muuttaa vaan pysyä paikallaan ja opiskella.
Hän on hyvin syvästi yksinäinen eikä koskaan ole kokenut rakkautta. Ei vanhemmiltaan, ei mistään. Nyt hän sanoo että emme voi olla yhdessä koska hänelle tulisi liian ikävä. Minä puolestaan janoan häntä, olla hänen kanssaan. Hän ei halua kaivata tai sitoutua vaan pelkää sitä. Toisaalta huomaan että hän tahtoisi olla myös kanssani.
Kertokaa mitä teille tulee mieleen tästä tilanteesta? Kuinka ... kuinka tässä voi olla yhdessä onnellinen edes hetkittäin? Hän työntää minua osittain pois vaikka haluamme toisiamme mitä ilmeisimmin.
Tahdon hänet elämääni.Itse olen rohkea ja aktiivinen eivätkä hänen estelynsä oikeastaan minua pysäytä. Mutta toisaalta hän vetäytyy itseensä tai kääntyy pois kun yritän syventää suhdetta, sekä läheisyydessä että kommunikaatiossa... Tulevaisuutta hän ei näe.
Sanoo että tahtoisi jonkun jonka kanssa olla päivittäin tekemisissä. Mutta jos hän nyt luopuu minusta hän jää taas yksin.
Mitä tehdä?
Tutustuin netin kautta mieheen. Hän on herkkä, ollut koko elämänsä yksin. Jonkinlainen itsetunto-ongelma on selkeä... mutta toisaalta hän on loistava persoona, omanlaisensa, saa minut viihtymään seurassaan ja ihailen esim. hänen mielikuvitustaan ja tietojensa laajuutta ja näkemyksiään.
Olen nähnyt hänessä hyvin kauniin sielun. Tapasimme ja tapaamisemme oli hyvin läheinen. Tapasimme pian uudestaan. Molemmat ihastuivat ja tunnustimme sen toisillemme.
Minulla on kuitenkin ongelma, elämme kaukana toisistamme välimatkan takia. Minulla on myös velvoitteita elämässä joka estää muuton esim. lähemmäs ja syö muutenkin aikaani ja vaatii minua ehkä muuttamaan toisaalle.
Tämä mies puolestaan ei halua enää muuttaa vaan pysyä paikallaan ja opiskella.
Hän on hyvin syvästi yksinäinen eikä koskaan ole kokenut rakkautta. Ei vanhemmiltaan, ei mistään. Nyt hän sanoo että emme voi olla yhdessä koska hänelle tulisi liian ikävä. Minä puolestaan janoan häntä, olla hänen kanssaan. Hän ei halua kaivata tai sitoutua vaan pelkää sitä. Toisaalta huomaan että hän tahtoisi olla myös kanssani.
Kertokaa mitä teille tulee mieleen tästä tilanteesta? Kuinka ... kuinka tässä voi olla yhdessä onnellinen edes hetkittäin? Hän työntää minua osittain pois vaikka haluamme toisiamme mitä ilmeisimmin.
Tahdon hänet elämääni.Itse olen rohkea ja aktiivinen eivätkä hänen estelynsä oikeastaan minua pysäytä. Mutta toisaalta hän vetäytyy itseensä tai kääntyy pois kun yritän syventää suhdetta, sekä läheisyydessä että kommunikaatiossa... Tulevaisuutta hän ei näe.
Sanoo että tahtoisi jonkun jonka kanssa olla päivittäin tekemisissä. Mutta jos hän nyt luopuu minusta hän jää taas yksin.
Mitä tehdä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ite oon sellanen luonne, että ainoastaan ns. aggressiiviset ihmiset ovat pysyneet mukana. Uudet ihmiset eivät tietenkään näe, että mun kanssa pitää tosiaan olla, eikä odotella että itse osaisin jotenkin muita ihmisiä lähestyä. Hän taitaa olla vähän samanlainen, että parempi jos itse pidät tiukasti kiinni ja sanot ettet aio päästää irti. Hän tietysti pelkää rakastaa, kerta ei ole rakkautta koskaan saanut. Oma yksinäisyys on parhain mutta myös paskin turvapaikka. Pidä hänestä kiinni. Koeta saada hänet ymmärtämään että teillä on yhteinen tulevaisuus jos sitä molemmat niin kaipaatte.
Mutta kyllä varmaan olisi molempien kannalta parempi jos asuisitte lähempänä. Minuun ainakin koskee, kun oma rakkaudenkohde asuu niin kaukana, että tuntuu ettei siitä yhteydenpidosta vielä joku päivä mitään tule (vaikka hän vakuuttaa toista, mutta monesti on ihmissuhteet siitä päättyneet ettei tosiaan näe/kirjoita ja on vaan kiire koko ajan). Sitä vaan alkaa ajelehtia erilleen, koska aina löytyy syitä, miksei voi nähdä/kirjoittaa, ja aina on kiirettä kunnes lopulta on vanha ja yksin. Carpe diem.
Neuvo: keskustelkaa asiasta, sillä useinmiten on myös niin, että ei ole ollut ketään, jonka kanssa mies on voinut näistä asioista keskustella. Pidemmän päälle ei ole mukavaa pitää kaikkia asioita sisällään.
Oma historiani on samanlainen. Yksinäisyys vaivaa, vanhemamt ovat siirtyneet iäisyyteen, muut sisarukset ovat muilla paikkakunnilla, mutta opinnot ovat jo pulkassa.
Koen tilanteen tässä vaiheessa todella ahdistavaksi, ja se haittaa myös tutustumista, muusta seuraelämästä puhumattakaan. Seurustelun asteelle en ole koskaan edes päässyt.
Joskus tuntuu, että sitä on saanut kokea vähän liian paljon tähän ikään mennessä. Kuinka muilla ?
Suosittelisin yksinäisyydestä kärsivää miestä tekemään raakaa ajatustyötä ja jotenkin oivaltamaan, mistä yksinäisyys on saanut alkunsa. Henkilön ihmissuhdehistoriassa voi olla suuri pettymys tai hankala tilanne, josta vetäytyvä käyttäytyminen ehkä juontaa juurensa.
Sitäkin kannattaa muistaa, että ystävyys ja rakkaus on tahtotila, joka on suurempaa kuin järki ja tunteet. Kestävä tahtotila voi pysyä perustuksillaan myös epävakaiden tunteiden pitkäkestoisessa myrskyssä.
Kehottaisin myös pohtimaan päämääriä, joita teillä elämälle on. Kahden ihmisen hyvinkin erilaiset päämäärät voivat muodostaa mielekkään ja mielenkiintoisen paketin, joka antaa yhteiselämälle suuntaa ja vakautta sekä yhteenkuuluvuuden tunnetta.