Hei kaikki exät ja nyxät, pahat ja hyvät äitipuolet ja katkeran helpottuneet etävanhemmat tai kuka tahansa, joka elät uusperheen elämää jotakin kautta.
Uusperheen elämä voi olla melkoisen raadollista. Olen itse uusperheen äiti, joka on joutunut tunnustamaan oman pienuuteni ja itsekkyyteni miehen lapsen kanssa. Valitin muutamasta päivästä viikossa...kunnes lapsen äiti kuoli ja hän muutti meille pysyvästi.Nyt olisin onnellinen niistä muutamasta päivästä viikossa. Tunteet ovat heitelleet vihasta ja oksetuksesta hetkittäisiin "ei se nyt niin paha ole"-ajatuksiin. Huomasin tänään heittäväni vanhan maidon pois, ettei miehen lapsi joisi sitä...en siksi, että ei nyt lapsille vanhaa maitoa juoteta, vaan siksi, ettei hän tule kipeäksi ja ole täällä minun kanssani koko päivää.
En ole mistään löytänyt kirjaa, jossa ruoditaan rehellisesti KAIKKIA uusperheyteen liittyviä tunteita. Täällä sivustolla puhalletaan kovin rehellisen oloisesti. On hienoa, että uskalletaan tunnustaa kaikenlaiset tunteet. Me emme ole ajatuksiemme kanssa yksin. Tämän ilosanoman haluaisin saada kansien väliin. Samalla terapoisin itseäni.
Jaksaisitteko puhaltaa vielä sen verran, että kertoisitte MAHDOLLISIMMAN REHELLISESTI nimettömänä kevyen taustanne, miten olette tilanteeseen päässet/ joutuneet, ajatuksistanne, toimintatavoistanne, toiveistanne, tulevaisuudennäkymistänne. Mikä mättää, vihastuttaa, mitä pitäisi tapahtua, jotta olisit onnellinen tilanteessa, vai oletko jo onnellinen puolisosi lapsista? Kuinka onnistuit avaamaan sydämesi? Minkälaisia iloja uusperheenne tuottaa? Kuinka tulet toimeen exän/nyxän kanssa? Mitä itse voisit tehdä tilanteen parantamiseksi vai onko välit ok?
Lähetä ajatuksesi os. [email protected]
Jos lähetät postia omalla nimelläsi, en missään nimessä käytä sitä kirjassa.
Kiitos osallistumisesta. Toivotan hyvää jatkoa perheellenne.
T. Saara M
Uusperheen elämä voi olla melkoisen raadollista. Olen itse uusperheen äiti, joka on joutunut tunnustamaan oman pienuuteni ja itsekkyyteni miehen lapsen kanssa. Valitin muutamasta päivästä viikossa...kunnes lapsen äiti kuoli ja hän muutti meille pysyvästi.Nyt olisin onnellinen niistä muutamasta päivästä viikossa. Tunteet ovat heitelleet vihasta ja oksetuksesta hetkittäisiin "ei se nyt niin paha ole"-ajatuksiin. Huomasin tänään heittäväni vanhan maidon pois, ettei miehen lapsi joisi sitä...en siksi, että ei nyt lapsille vanhaa maitoa juoteta, vaan siksi, ettei hän tule kipeäksi ja ole täällä minun kanssani koko päivää.
En ole mistään löytänyt kirjaa, jossa ruoditaan rehellisesti KAIKKIA uusperheyteen liittyviä tunteita. Täällä sivustolla puhalletaan kovin rehellisen oloisesti. On hienoa, että uskalletaan tunnustaa kaikenlaiset tunteet. Me emme ole ajatuksiemme kanssa yksin. Tämän ilosanoman haluaisin saada kansien väliin. Samalla terapoisin itseäni.
Jaksaisitteko puhaltaa vielä sen verran, että kertoisitte MAHDOLLISIMMAN REHELLISESTI nimettömänä kevyen taustanne, miten olette tilanteeseen päässet/ joutuneet, ajatuksistanne, toimintatavoistanne, toiveistanne, tulevaisuudennäkymistänne. Mikä mättää, vihastuttaa, mitä pitäisi tapahtua, jotta olisit onnellinen tilanteessa, vai oletko jo onnellinen puolisosi lapsista? Kuinka onnistuit avaamaan sydämesi? Minkälaisia iloja uusperheenne tuottaa? Kuinka tulet toimeen exän/nyxän kanssa? Mitä itse voisit tehdä tilanteen parantamiseksi vai onko välit ok?
Lähetä ajatuksesi os. [email protected]
Jos lähetät postia omalla nimelläsi, en missään nimessä käytä sitä kirjassa.
Kiitos osallistumisesta. Toivotan hyvää jatkoa perheellenne.
T. Saara M
Vastaukset 7
Vanhimmat
lasta, jonka vanhemmat ensin eroavat, joka saa ilkeän äitipuolen, jonka oma äiti kuolee ja joka joutuu asumaan kaltaisesi hirmun nurkkiin.
Millaiset muistot hänelle jäävät lapsuudesta, millainen hänen elämänsä tulee olemaan?
Toivottavsti isä huomaa lapsensa ahdingon ja pelastaa mitä pelastettavissa on.
Tai miksi sinä, aikuinen ihminen, et lähde pois tilanteesta? Lapsihan ei voi sitä tehdä. Miksi kiusaat itsäsi ja rääkkäät lasta?
Ilosanomaa sinulla ei ole kenellekään. Terapiantarvetta kylläkin.
Minkä ikäinen lapsi on ? Oletko miettinyt mitä on voimakkaiden vihan tunteidesi taustalla. Mitkä ovat tunteesi miestä kohtaan, jos et hyväksy lasta, joka on osa häntä ? Oletko mustis kuolleelle puolisolle ?
Kukaan ei pakota sinua rakastamaan lasta. Mutta asiallisesti sinun on häntä kohdeltava, kun samaa jääkaappia käytätte.
Lapsella on myös äitinsä suku. Olisivatko esim. isovanhemmat kiinnostuneita osoittamaan rakkautta lapselle ja ottamaan häntä luokseen ? Saisit sinäkin samalla hermolomaa.
En taaskaan ihmettele mistä sadut julmista äitipuolista ovat syntyneet.
Samoin taas tuli mieleen se miten tarkkaan adoptiota haluavia miehiä ja naisia tutkitaan ja omia tai kumppanin lapsia pääsee kasvattamaan kuka tahansa.
Vanhempien ero ja äidin kuolema lapsen lähimenneiisyydessä ja sinä valitat täällä. En voi muuta sanoa kuin HÄPEÄ!
kaikilla sisaruksilla kumminkin sama isä. minulle on monesti tullut mieleen että monikaan äitipuoli ei ajattele miten helppo sinänsä heidän lapsi puoli "saatta JA VOI olla!"
meillä on niin että taloudessa asuu erittäin hankala ad/hd teini.. mutta joskus ihan herttainen ja kivakin mutta suurin osa ajasta menee mököttämiseen ja toisten kiusaamiseen ja kaikkeen muuhun hankaluuteen.. MUTTA! silti en vihaa tätä lasta toisinaan joutuu kyllä sanomaan kovemmin joskus lahjomalla joskus käskemällä..
mutta esim pyytäminen ei tehoa.. (hänen oma äitinsäkkään ei siis lapsen oikkuja jaksanut katsoa joten lapsi asuu meillä tottelee kyllä sanottaessa sinänsä joskus ja rajojakin on laitettu "rajat on rakkautta" niinhän se menee:D)
että olisitte NIISTÄ melkeinpä helpoista lapsista sentään KIITOLLISIA! talossa asuu sitten myös miehen 2muuta lasta ja he ovat oikein helppoja ja mukavia ihmisiä jutustelee ja tekee asioita ihan pyytämälläkin.. (toki työstä annetaan kaikille tasapuolisesti sitten korvaustakin:)
ja itsekkin olen tähän sitoutunut kun ollaan perhe OLLAAN PERHE! myös ne kumppanin lapset!
itsekkään en äitipuolena tajua tuota lapsien vihaamista.. että miten se on niin vaikeaa ottaa lapset jokatoinen vkl tai jos he nyt muuttaa asumaan samankaton alle.
kun lapset joskus viettää äidillään viikoloppua onhan se toki aikaa miehen kanssa mutta talo tuntuu melko hiljaiselta ilman niitä tenavia.. eli kyllä sanoisin kun tottuu ja jaksaa lapsiin tutustua niin kyllä heihin tottuu ja he tottuvat sinuun.. mutta se voi viedä vuosia ennen kun se yhteinen sävel löytyy:)
...mutta. Minusta sinun kannattaisi pohti kirja projektisi tiimoilta muutamaa seikkaa.
MIKÄ ON SINUN PERIMMÄINEN SYYSI KIRJOITTAA KO. KIRJA?
Itse sain jossain määrin tekstistäsi sen kuvan että haluat syynninpäästön omille negatiivisille tunteillesi ja haluat tuoda raadollisesti julkiseksi uusperhekuvioiden ongelmat. Olen edelleen sitä mieltä että aihe on mainio.
Itsekin elän uusioperheessä lapsettomana naisena ja negatiiviset tunteet lasta kohtaan ovat arkipäivää. Mielestäni negatiiviset tunteet tulee hyväksyä osaksi omaa prosessia, mutta niistä tulisi kuitenkin pyrkiä rakentumaan eroon. Se pystyykö siihen, on täysin eri asia, mutta pyrkimys on tärkein.
Olisi hienoa että olisi olemassa kirja jossa anonyymit henkilöt kertovat omia tarinoitaan, mutta olisi mielestäni suotavaa että kirjan kirjoittaisi henkilö joka olisi omassa prosessissaan hieman pidemmällä kuin sinä.
Kirjoituksesi perusteella tuli tunne että haluat vain oksentaa oman pahan olosi pöydälle ja sen jälkeen saat synninpäästön "pahoista" ajatuksistasi, eikä sinun sen jälkeen tarvitse enää kehittyä asian suhteen. Mielestäni kirjan kirjoittajan omat pahat tunteet eivät saisi näkyä tekstissä vaan kirjoittajan pitäisi olla HYVIN HYVIN OBJEKTIIVINEN, ymmärtävä, rakentava kaikkia uusperheen äitejä kohtaan.
Sinun asenteellasi kirjasta paistaisi esiin hyvin herkästi omat katkeruutesi ja vihasi ja palveleeko se ketään?? Tuskin kirjan tarkoituksena on olla exien, nyxien ja kakaroiden välinen valtataistelu..?
Mielestäni ainoa tapa katkeruuden näkymiselle tekstissä olisi se että kirjassa katkeruus olisi saatettu humoristiselle tasolle, ikäänkuin kirjoittaja nauraisi omalle lapsellisuudelleen. Silloin kirjoittaja ikäänkuin paljastaisi kaikki korttinsa ja lähestymistapa ja kirjoittajan ja lukijan välinen vuorovaikutus olisi inhimillistä ja arkipäiväistä.
Mitä mieltä muut olette aiheesta. Tästä saisi mielenkiintoisen keskustelun!
Ainakaan takavuosina kustantajia eivät terapiatekstit kiinnostaneet, vaan jos sellaisia tarjottiin, ne päätyivät ö-mappiin naureskeltuna terapiakirjoitteluna.
Voihan olla että aika on muuttunut ja tirkistelystä tullut viihdettä, joka myy ja joka sillä perusteella saattaa ylittää julkaisukynnyksen.
Jos kovin törkeää tekstiä täällä esillä olevasta aiheesta ilmestyisi, kävisivät sääliksi paitsi uusperheiden lapset ja heidän vanhempansa, myös "nyksät", jotka leimautuisivat hirveiksi syöjättäriksi. Lukijoiden myötätunto kohdistuisi luonnollisesti viattomiin lapsiin, ja syyttömienkin kakkosvaimojen päälle heittyisi epäilyksen varjo.
Ei kannata yrittää kerätä säälipisteitä sahaamalla omaa ja muiden samassa perhetilanteessa olevien oksaa. Vaikka itse yritän ajatella objektiivisesti, on alkuperäisen kirjoittajan viesti herättänyt minussa vastenmielisyyttä "nyksiä" kohtaan.
Sinä, jonka viestiin vastaan, vaikutat tasapainoiselta ihmiseltä. Sain vaikutelman, että et yritä tyrkyttää negatiivisia tunteitasi oikeina ja hyvinä siksi, että sinulla on niitä, vaan tarkastelemaan niitä tilapäisinä ja toivomaan, että ne menevät jossakin vaiheessa ohi.
Ihminen löytää sitä, mitä etsii ja se, mitä ruokkii, kasvaa.
"Oi ihmiset, toistanne suvaitkaa, niin suuri, suuri on maa."