Olen kohta kuusitoista vuotias tyttö joka on kahdeksan vuotiaasta lähtien joutunut elämään ilman isää. Jos on joku samassa tilanteessa kuin minä olisi supermahtavaa kuulla sinusta.
Tavallaan nyt olen jo täydellisen tottunut elämään ilman sitä iskä henkilöä,mutta aina välillä mietin että millastakohan se olisi jos olisikin sellanen.
Siis myös sinä jolla on aina ollut isä voit osallistua tähän keskusteluun ja kertoa millaista se on? Millaista on kun on oma iskä. Mulla ei ole kunnollista koskaan ollu niin olisi hauska tietää:)
Kuulemisiin!
Tavallaan nyt olen jo täydellisen tottunut elämään ilman sitä iskä henkilöä,mutta aina välillä mietin että millastakohan se olisi jos olisikin sellanen.
Siis myös sinä jolla on aina ollut isä voit osallistua tähän keskusteluun ja kertoa millaista se on? Millaista on kun on oma iskä. Mulla ei ole kunnollista koskaan ollu niin olisi hauska tietää:)
Kuulemisiin!
Vastaukset 13
Vanhimmat
8v ku olin porukat eros ja faijaa ei sen jälkee näkyny oo paitsi vähä aika sitten kuulin että se on kuollu. jep
Olen sinuaq 4 vuotta nuorempi mutta olen elänyt ilman isää kauemmin. Tätä nykyä hän on mielestäni paskiainen, mikä tosin saattaa kuulostaa melko rajulta. En ole nähnyt häntä kahteen vuoteen.
Minulla on isäpuoli, ja mukava sellainen, mutta
en edes yritä ajatella että hän on isäni.
Voiso olla hienoa, jos olisi ollut isä.
Olen elänyt neljävuotiaasta ilman isää. En edes tuntenut isääni. En tiennyt mikä oli hänen lempivärinsä tai mistä ruuasta hän piti. Kukaan perheestäni ei halua puhua isästä. Aina ku nkysyn isästä niin joku hiljentää heti
Nyt kun näitä vastauksia alkaa tulla niin en oikeen tiedä miten pitäisi vastata.. Meillä on taas aina äiti sanonut että kysykää vaan jos haluatte jotain isästä tietää mutta siitä on jotenkin vaikea puhua.. Koko elämäni ajan , siis siitä lähtien kun aloin jotakin ymmärtämään isi oli sairas tai ei omaitsensä aivohalvauksen takia. Ja sitä ennen ja sen jälkeen hänellä oli alkoholi ongelma muita naisia jne.. ja huomaan että äiti tulee surulliseksi aina kun iskästä tulee puhe niin ei ole ollut oikeen halua kysellä mitään. Joskus on ihana katsella vanhoja kuvia 80-luvulta missä äiti ja isi hymyilee yhdessä ja on nuoria:) Siihen asti kun olin kahdeksan käytiin aina iskää kattomassa hoitokodissa ja muistan vieläkin elävästi vikan kerran. Se kysyi vaan että mitäs kuuluu ja mä vastasin että ihan hyvää. En osannut enää jutella sille. Sitten kysyin äitiltä että saanko mennä leikkimään ja sain ja siihen se sitten jäi.. huomasin että äiti ja iskä puhuivat jostain todella kiivaasti mutta muuta en muista. Äitillä ei ole tuon jälkeen ollut uutta miestä niin mun elämästä puuttuu tavallaan kokonaan se isähahmo.. paitsi onhan mulla tietysti ollut aina ukki:) joka kyllä varmaan kuolee kohta kun se on niin vanha..
Olen 12 äitini kuoli pari vuotta sitten joten ymmärrän sua vaiik mul kyl on isä.
no sulla nyt on asiat hyvin! sulla sentään on isä. mä olen 11 ja mun isä kuoli just. joten adios papa meen tästä hirttäytymään (älkää ottako tosissanne apinat)
mun iskä on kusipää !! se on hakannu meitä lapsesta asti... oon vaan onnellinen et vanhempani eros koska jouduin ilman äitii kestää iskää 3 vuotta ja vihdoin vuosi sitten pääsin muuttamaan äidille ku en kestänyt enää.. joten en oikein itekkää tiedä minkälainen on *kiva ja kiltti* iskä.. >:(
itse olen jo 19- vuotias ja ennen vappua en ollut ollut isääni millään tavalla yhteydessä 12 vuoteen. Vanhempani erosivat, kun olin nuori isäni viinan juonnin ja agressiivisen käytöksen takia. Eron jälkeen hän luhistui, mutta sen jälkeen en ollut hänestä kuullut.
Ennen kuin nyt...
Vappuna, kun sattui juuri sopiva tilaisuus varusmiespalveluksesta, neljän päivän loma, päätin lopulta ottaa selvää menneisyydestäni. Olin miettinyt sitä pitkän aikaa, jopa 10 vuoden ajan. Asia poltti minua sisältä, halusin saada siitä selvää.
Lähdin suunnitelematta sen kummempia, yritin saada jonkun lähtemään kanssani reissuun, ainoana vihjeenä isäni äidin, eli mummoni osoite, ei mitään muuta. Kukaan ei vain lähtenyt, sanoivat vain, että en minä voi sinne itekseni lähteä, ainakaan ilman suunnitelmaa.
Mutta vapun aattona, kello kuusi, nousin junaan.
Matkustin Tampereelle ja sieltä bussilla etäämmäs, ns. pikkukylille, jossa suurin osa isäni puoleisesta suvusta asuu. Siellä katsoin kadun nimiä, kyselin ihmisiltä ja lopulta, monen mutkan kautta löysin mummoni ovelle.
Oven avasi tuntemattoman näköinen vanha nainen ja kysyin hänen nimeään. Kun sain varmistuksen henkilöstä, esittelin itseni.
Sain viettää yöni mummoni talossa, seuraavana aamuna serkkuni, johon olin tutustunutedellisen päivän aikana, kyyditsi minut isäni asunnolle, koska hän asui hiukan kauempana.
Olin edellisenä päivänä myös saanut hiukan tietoa isästäni... hän oli vajonnut vielä syvemmälle viinaksiin ja yrittänyt jopa itsemurhaa muutamaan otteeseen.
Olin mielessäni varautunut mielestäni kaikkiin kohtaamis vaihtoehtoihin, mutta se olikin juuri se ainoa, pahin ja kaikkein epätodennäköisin, jota en ollut tullut ajatelleeksikaan. Hän ei reagoinut mitenkään...
olin hänelle aivan tuntematon henkilö, vaikka hän tiesikin kuka olin. Olin pelkkää ilmaa, ei kukaan. Hän ei mieltänyt minua enään pojakseen.
Serkkuni oli tullut mukanani sisälle, juttelimme kaikenlaista, mutta ei mitään siitä asiasta.
Lähtiessäni, kun kättelimme, kokeilin vielä kerran kepillä jäätä ja sanoin
"Tämä oli sitten viimeinen kerta, en tule enään takaisin"
ainoa vastaus jonka sain, oli vain "noh, okei"
Lähdin samana päivänä kotiini. Oloni tuntui tyhjältä. Liekki, joka oli palanut sisälläni yli 10 vuotta, oli poissa, tukahdutettu lopullisesti.
Sinä päivänä, sain paljon, mutta taisin menettää enemmän.
Minulla ei ollut enään isää.
Olitpa rohkea. Musta tuntuu että mulla ei olisi ollut pokkaa. Musta tuntuu että after all toi oli ihan hyvä sun kokea, pakkohan se olisi ollut jossain vaiheessa. Ja mietin että vaikka siitä jäi tyhjä olo, niin millainen olo sitten olisi jäänyt jos isäsi olisi esim. ehtinyt kuolla ennenkuin hänet tapaisit? Silloin olisi jäänyt aika muhkea epätieto
Valitan, etten ole voinut vastata aikaisemmin. Kuitenkin, yhä varusmiespalvelus kesken...
Aattelin kyllä itekkin, että varmaan rohkeus pettää jossain vaiheessa ja käännyn takaisin, mutta jotenkin sitten vain menin loppuun asti. oon nyt jo tullut itekkin tuohon ratkaisuun, että ihan hyvä tuo oli tehdä ennen kuin on liian myöhäistä. Pitää vain keksiä uusi tavoite elämässä tuon tilalle.
Vanhempani erosivat kun olin viiden vuoden ikäinen. He riitelivät koko ajan ja isälläni todettiin masennus.
Muutin äitini luokse ja parin vuoden päästä isäni pääsi pois hoidosta ja sain nähdä häntä noin joka toinen viikonloppu.
Isäni sanoi rakastavansa minua, muisti syntymäpäivinä ja kävimme leikkipuistossa jne. Ongelmana vain oli että kun vanhempani erosivat olin vain 5-vuotias joten isästäi ei jäänyt minulle mitään muistoja ja parin vuoden erossaolokaan ei auttanut asiaa.
En enää pitänyt isää isänäni.
Tapasin parin vuoden ajan häntä, mutta minusta tuntui aina että olisin ventovieraan kylässä ja oloni oli aina jännittynyt sekä toivoin aina pääseväni kotiin.
Kerroin äitilleni asiasta ja menimme jonnekin perheneuvolaan juttelemaan asiasta ja päätimme että minun ei tarvitse enää nähdä isääni.
Joten perheneuvolasta isälleni selitettiin asia niin kuin se on. Sitten löin vain välimme poikki, sen jälkeen minulla ei enää ole ollut minkään sortin yhteyksiä isääni noin kahdeksaan vuoteen, silti kannan isäni sukunimeä.
Olen nyt viisitoistavuotias.
Mietin välillä miltähän isästäni mahtaa tuntua. Vaikka hän sai hoitoa masennukseen, ei hän siitä silti pääse ikinä eroon täysin ja se vääristää hänen ajatusmaailmaansa. Isän puolelta olevat sukulaiseni kertoivat mm. hänen syyttävän äitiäni siitä etten enää käy hänen luonaan.
Mietin myös itsekin miltähän tuntuisi jos olisi isä, vaikka hyvin olen päjännyt ilmankin.
Huh, tulipa avauduttua.
Musta on tosi mahtavaa että tänne on tullu näinkin paljon aiheesta juttua. On oikeesti tavallaan aika lohduttavaa kuulla muidenkin vähän saman tapasista elämäntilanteista. Ja tietää et joku on nyt lukenu tän munkin tarinan (vaikka en nyt sitä niin yksityiskohtasesti oo kertonukkaan).
tiedän tunteen... minullakaan ei ole isää... isäni kuoli auto-onnettomuudessa kun olin 5-vuotias...nyt itselläni sama...olen pienen pojan äiti ja lapsellani eiole isää tai on mutta isä juo ja juo ja hakkaa... hän on hengen vaarallinen..