mistä mahdan saada rohkeutta, en enään uskalla tehdä alotteite uusiin ystävyys suhteisiin.
tapailen kyllä miestä mutta en osaa avata keskusteluja, olen tullut niin araksi.
en luota itteeni enkä oikeestaan muihinkaan. iltaisin vaan itkuttaa kun ei oikeen kenellekkään voi puhuu et tuntuu pahalta. enkä ees tie miks tuntuu pahalta ehkä vain siks et on yksin.
mut en haluu miestäkään siks et olis vaan joku, ettei tarvi olla yksin. olen kyllä sitäkin kokeillut eikä tietty sellane toimi pitkään.
en uskalla riskeerata jos vaan sattuu taas vaix jo sattuukin... äh tämä on raskasta aikaa vieläkin vaix erosta jo 2v.
ja ei sitä kipua kuitenkaan karkuun pääse elämä satuttaa kuitenkin välillä jossain kohtaa. mut kun sais edes arjen menemään niin ettei aamulla jo tunnu että mä en jaksa tulevaa päivää, kaikki tarpeellinen tulee tehdyksi rutiinilla tunnen olevani robotti.
no lasten kanssa touhutessa jää ajatukset vähemmälle mutta kun se yksinäinen ilta tulee niin on vaikeeta saada nukuttua levollisesti.
sanotaan että ajan kanssa oppii kestään kaikkee mut entä jos en vaan kestä kauaa.
tapailen kyllä miestä mutta en osaa avata keskusteluja, olen tullut niin araksi.
en luota itteeni enkä oikeestaan muihinkaan. iltaisin vaan itkuttaa kun ei oikeen kenellekkään voi puhuu et tuntuu pahalta. enkä ees tie miks tuntuu pahalta ehkä vain siks et on yksin.
mut en haluu miestäkään siks et olis vaan joku, ettei tarvi olla yksin. olen kyllä sitäkin kokeillut eikä tietty sellane toimi pitkään.
en uskalla riskeerata jos vaan sattuu taas vaix jo sattuukin... äh tämä on raskasta aikaa vieläkin vaix erosta jo 2v.
ja ei sitä kipua kuitenkaan karkuun pääse elämä satuttaa kuitenkin välillä jossain kohtaa. mut kun sais edes arjen menemään niin ettei aamulla jo tunnu että mä en jaksa tulevaa päivää, kaikki tarpeellinen tulee tehdyksi rutiinilla tunnen olevani robotti.
no lasten kanssa touhutessa jää ajatukset vähemmälle mutta kun se yksinäinen ilta tulee niin on vaikeeta saada nukuttua levollisesti.
sanotaan että ajan kanssa oppii kestään kaikkee mut entä jos en vaan kestä kauaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Lasten takia täytyy kestää, vaihtoehtoja ei ole!
Itse olen ollut jo 15v yksinäinen ja tottunut siihen.
En edes kaipaa ketään vierelleni.
Olen ollut kuusi vuotta yksin eron jälkeen ja selvinnyt ihan kivasti arjessa ja juhlassa KUNNES;
näin tammikuussa uudelleen nuoruuden rakkauteni jota en uskaltanut "metsästää" silloin kauan sitten.
Ja tunteeni roihahtivat täyteen liekkiin, kuin vuosia ei olisi välillä ollutkaan.
Nyt kuitenkin hän kipuilee vielä omaa tuoretta eroaan ja selviytyy poikiensa kanssa, enkä voi tietää saanko häntä koskaan...
Nyt ikävöin ja kaipaan häntä, hänen läheisyyttään, hänen tuoksuaan,suloista katsettaan,harvinaista hymyään ja ihania käsiään.
Illat, yöt, aamut ja päivät unelmoin hänestä olen aivan kuin teini, rakastan sydämeni täydeltä, tuota miestä, joka sai maailmani sekaisin.
Sen olen päättänyt että ellen häntä saa, totuttaudun elämään lopun elämääni yksin, en halua tilapäissuhteita enkä halua etsiä uutta ihmistä vain hänet haluan.
Kannan niitä muutamaa hetkeä jotka olen ollut hänen lähellään sekä hänen kuvaansa sydämessäni aarteenani se riittäköön siinä tapauksessa kantamaan minua eteenpäin.
Hei
Suomessa ihmiset ovat erittäin yksinäisiä. Tämä ei ole pelkästään eronneen, kotiinsa naulitun yksinhuoltajan murhe, vaan ylipäätänsä kansantauti.
Meidän yhteiskunnassa pitäisi enemmän kiinnittää huomiota ystävään, naapuriin, lapsiin, sukulaisiin, vanhuksiin, ihmiseen.
Ei enää kilauteta ovikelloa ja lainata sokeria, ei poikkeilla kahvilla yks kaks vaan ollaan ja nyhjätään kotioloissa. Monet miehet esim. lapsettomat poikamiehet ovat hyvin yksinäisiä. Kaikkia ei vedä puoleensa lähiökuppila ei baarit.
Asennemuutosta kaittaisiin.
Mitä kauemmin olet yksin sitä vaikeammaksi se käy... Itse eron jälkeen ajattelin ikuisesti hinaavani työn, kaupan ja kodin väliä yksin. Sitten kaverini sai minut rohkaistua tapaamaan ihmisiä ja hyvin nopeasti olin taas "kehissä". Nyt elämäni on tasapainoista ja uusi kihlattukin on... Et kirjoittanut missä ja milloin te miehen kanssa tapaatte? Pyydä häntä sinun ja lasten kanssa esim. puistoihin ihan vain arjen keskelle, tai pienimuotoinen vkl. loma jossain vuokramökissä. Keskusteluhan syntyy kuin itsestään harvinaisen arkisissa ympyröissä. Turha pelätä luultavasti sinunkin miesystävä jota tapaat on vain ihminen. Ainakaan en ole kuullut, että uusi messias olisi syntynyt ;)
Minäpä ikuisesti hinasin työn, kaupan ja kodin väliä (ja alussa lisäksi päiväkodin). Ajattelin, että tää elämänvaihe on nyt tätä, enkä sille mitään mahda, jos en käy töissä, en saa eläkettäkään ja lapsiraukat joutuisivat elättämään äitinsä (mahdottomuus).
Harmittelin, miten vähän lapsille jää aikaa ja miten moni lapsuuteen mielestäni kuuluva asia jää työssäkäynnin aiheuttaman rasituksen ja ajanpuutteen takia lasten kanssa tekemättä.
Pysyvänoloinen "viikonloppusuhde" oli kylläkin olemassa, mutta suurin osa elämästä meni ihan yksin eläen ja yksin kaikesta vastaten. Opin siitä nauttimaan.
Tänä kesänä päätin, että nuoriso on tarpeeksi isoa, en mene enää töistä suoraan kauppaan, en raahaa painavia ostoksia kotiin, en tee enää ruokaa kuin sattumoisin. Nuoret käyköön kaupassa ja tehköön ruoan. Olen mielestäni julma, mutta en kertakaikkiaan jaksa enää.
Tätä on nyt harjoiteltu. Olen vihdoinkin antanut itselleni luvan lenkkeillä ja laiskotella, kuten nyt tässä kirjoitellen.
Samalla kyllä saan heittää hyvästit lapsilleni, ne itsenäistyvät hujauksessa ja kun kotipalvelukaan ei enää pelaa, lähtevät varmaan omille teilleen tuota pikaa. Harmi!
Mutta mitä huomasinkaan itsestäni, jokunen kiinnostunut mies on sattunut uuden kuntoilemalla (ja koska en enää tee muille ruokia) hoikentuneen minäni kohdalle, vihdoinkin.
Vaan en haluakaan enää ottaa uutta ruokittavaa ja huolehdittavaa itselleni, kun vihdoin sain lapset isoiksi. En halua sitoa itseäni kehenkään, enkä halua, että kukaan sitoo itseään minuun.
Ah, ihana rauha vihdoin! Siitä haluan pitää kiinni.
kiitoksia ihanasta kerronnasta, tuon toivon kokevani itsekkin.
en halu lisää lastia tai vanginvartiaakaan en kaipaile.
mut tosiaan haluisin oppii nauttiin omasta itestäni ja yksin olemisesta. tajuun et muuten en voi nauttii seurastakaan.
mun on vaan pakko repii itestäni se että jaksaa etiä päin!
musiikki on yks hyvä keino oon huomannut, sitä o pakko lähtee kuunteleen ja ssin tapaa ihmisiäkin, kun rohkeus riittää ni siitä se varmaan lähtee!!!!
Moi!
Itse oon kahden lapsen äiti, joka "totaaliyksinhuoltaja", lasten isä kuollut.
Olen käynyt www.deitti.net ja www.sinkut.net -sivuilla. Siellä on sekä chatit että deittipalstat, jossa miehet kuten naisetkin hakevat seuraa. Ja jokainenhan tietää itse, millaista seuraa hakee.
Itselläni on tällä hetkellä lyhyt ilmoitus toisessa noista sivustoista. Vastauksia on tullut, yhden tapasin. Hän ei ollut mun tyyppiäni. Joten jatkan "etsintöjä".
Niinhän se on, ettei kotoa kukaan tule hakemaan.
Lisäksi telkkarin chateissa haetaan seuraa. Sinne vaan tekstiviesti ja siitä se lähtee!
Rohkeasti vaan. Kunhan on tarkkana millaiselle tietojaan antaa ettei tule pettymyksiä ja ongelmia
Onnea sulle ja muille yksinäisille!