Mitenkä pitäisi toimia, kun haluaisin antaa 8kk vanhan lapseni adoptoitavaksi?
Olen sen yksinhuoltaja, isä ei ota kantaa koko asiaan.
Kuinka pitkä prosessi se on? Ja millä perusteilla lapsen voi antaa adoptoitavaksi?
Jos otan tämän asian esille esim. neuvolassa niin miten ne siellä toimivat sitten? lähettävätkö samantien jotkut sossut kotiin vai mitä tekevät...?
Miten on isän suostumus, sen varmaan tarvitsee?
Olen sen yksinhuoltaja, isä ei ota kantaa koko asiaan.
Kuinka pitkä prosessi se on? Ja millä perusteilla lapsen voi antaa adoptoitavaksi?
Jos otan tämän asian esille esim. neuvolassa niin miten ne siellä toimivat sitten? lähettävätkö samantien jotkut sossut kotiin vai mitä tekevät...?
Miten on isän suostumus, sen varmaan tarvitsee?
Vastaukset 37
Vanhimmat
..yhteyttä sosiaalityöntekijään, jonka kanssa asiaa voisi miettiä ja selvitellä eri vaihtoehtoja. Saat myös samalla keskustella asiasta puolueettoman osapuolen kanssa. Hänen kauttaan saat varmasti yhteystiedot ja apua käytännön järjestelyissä.
Tsemppiä sinulle ja lapsellesi!
Oot tosissas ni OH! Kannattaa ehkä miettiä ensin muita ratkasuja esim.sijaisperhe... Adoptio on lopullinen ja se on sen jälkeen hei hei! Eikä paluuta ole... Mitäs kun rupeaa kaduttaa?! takaisin ei pääse!!! Huostaanotto (tai siis "huostaanannosta" voisi ehkä enemmän puhua)on aina purettavissa...
Olin nuorena tyttönä samassa tilanteessa,kuin sinä.Sain lapsen 16-vuotiaana, eikä minusta ollut äidiksi.Suuri vastuu painoi, eivätkä äidin tunteet heränneet,sekä masennus iski.Lapsen isä oli sairas henkisesti, eikä hänestä ollut tukijaksi.Suunnittelin lapsen pois antamista vaikka väliaikaisesti,ja mainitsinkin siitä neuvolassa, mutta se ei johtanut kuin ihmettelyyn.Lopulta vanhempani ottivat lapsen hoitaakseen,eivätkä suostuneet antamaan tätä laitokseen,jonne minä olisin hänet antanut,kunnes olisin ollut kypsempi äidiksi.
Kannattaa harkita tarkkaan annatko lapsesi adoptoitavaksi, sillä saatat katua sitä vuosien päästä.
miettinyt asiaa monelta kantilta, oikeastaan tämä on ollut mielessä koko 8kk:n ajan.
Lapsi on ihana, rakastan häntä kyllä ja siksi haluankin tehdä ratkaisun mikä on hänen kannaltaan paras.
Mielestäni hän ansaitsee perheen jota minä en usko voivani antaa.
Sijaisperhettä mietin myös, mutta en kykenisi itse menemään sinne katsomaan kuinka joku muu hoitaa lastani ym.
Ja se olisi myös sellainen "välivaihe" mikä ei kuulosta kovin hyvältä. Että pieni lähtee kotoa, tulee ehkä takaisin, ja voi olla että lähtee sitten vielä uudestaankin.
Olen kuullut että noi sosiaalityöntekijät laittavat sitten kunnolla tulta purjeisiin kun tälläisen asian ottaa esille. Eli voivat vaikka keksiä huostaanoton ja äidille mielentilatutkimukset ja mummoille kyselykuponki kotiin...
niin jos jollain olisi kokemuksia adoptioon antamisesta, olisi kiva kuulla?
Jos laitan nyt pyörät pyörimään, eli otan asian esille niin onko se peruuttamatonta?
Voinko siis vielä sanoa että haluan sittenkin yrittää, vaikka se onkin epätodennäköistä?
Miten teillä on läheiset suhtautuneet?
Ja kuinka nopeasti nämä asiat etenee, jos esim. päätetään adoptiosta, niin joudunko kuitenkin olla lapseni kanssa esim puoli vuotta kokoajan tietäen että kohta tulee se hetki...?
sosiaalihoitajat hoitavat myös adoptioasiat ja antavat adoptioneuvonnan, joten kyllä sinun täytyy joka tapauksessa kääntyä heidän puoleensa. Yhtä lailla adoptioon liittyy paljon selvitettäviä asioita ja kyselyitä. Yhdessä sossun kanssa sitten mietitte teille (sinulle ja perheellesi) parasta vaihtoehtoa. Lapsen ollessa tuon ikäinen adoptio on harvoin todellisena vaihtoehtona. Ennemminkin kysymykseen tulee pitkäaikainen sijoitus perheessä, jolloin sinun on mahdollista halutessasi tavata lastasi ja saada hänet takaisin. Adoption harkitseminen ja neuvonnan läpikäyminen ei tarkoita sitä, että sinun täytyisi antaa lapsi adoptioon. Ethän voi tehdä päätöstä, ennen kuin saat neuvonnassa tietää mihin sitoudut. Mutta papereiden allekirjoittamisen ja adoption vahvistamisen jälkeen se on peruuttamaton toimenpide. Jos päädyt adoptioon, niin lapsi sijoitetaan halutessasi sijaishuoltoon odottamaan adoption vahvistmista ja adoptiokotiin siirtymistä.
Jos äiti hylkää lapsensa, niin tuon ikäinen ehtii vielä saada hyvän elämän jonkun rakastavan adoptioäidin ja -isän tarjoamassa kodissa heidän omana lapsenaan. Miksi tällasessa tapauksessa joku suosittelee sijaislapsen statusta, vaikka se ei ole lapsen näkökulmasta hyvä ollenkaan, vaan juureton.
Aivan järjetöntä jättää lapsi roikkumaan vailla oikeita vanhempia noin pienestä asti ties vaikka vuosikausiksi ja odottamaan, että josko sittenkin saisi oikean äidin.
on hyvä äiti ja rakastaa lasta kuin oikea äiti. Olettaen ja toivoen että perhe on sijaisperheenä oikeista syistä!! Eikä rahan takia... Omat lapseni asuu sijaisperheessä koska tilanteeni oli joskus todella vaikea..Lasten isä oli lyhyesti sanottuna hirviö ja itse olin aivan loppu...Myös minä mietin adoptio vaihtoehtoa,mutta sijaisperheeseen lapset kuitenkin meni.myös lasten siellä ollessa mietin adoptio vaihtoehtoa,mutta nyt tilanne on muuttunut ja olen itse paremmassa kunnossa ja lapset palaa kotiin neljän vuoden jälkeen. En olisi ikinä antanut itselleni anteeksi jos olisin lapsista kokonaan luopunut... Nyt voi mielessäsi olla ettet pysty lapselle tarjoamaan hyvää tulevaisuutta mutta entä kun saat vuoden kerätä voimia?
Ja helinä mikäs ihmeen oikea äiti adoptioäiti on?? päinvastoin silloinhan lapselta katkeaa viimeinenkin yhteys juuriinsa ja siihen omaan oikeaan äitiin...
paljon sellaisia pareja, jotka toivovat lapsen pitkäaikaista sijoittamista. He ovat valmiita myös adoptoimaan lapsen, jos äiti siihen myöhemmin päätyy. Noin puolet kotimaan adoptioista on juuri tälläisiä sijaisperheiden adoptioita ja vanhempien (yli 4 kk) lasten adoptioista lähes kaikki. Adoptiojonoista siirtyy paljon odottajia sijaisvanhemmiksi, koska he kyllästyvät adoptio-odotuksen epävarmuuteen. Näin lapsi saa pysyvän kodin ja häneen sitoutuneet vanhemmat ja äiti saa pidemmän harkinta-ajan, mahdollisuuden tutustua lapsensa uusiin vanhempiin, olla lapsensa kanssa tekemisissä ja osallistua hänen asioistaan päättämiseen. Nyt äiti saattaa olla uupunut, masentunut ja katuu sitten hätiköityä adoptiopäätöstään myöhemmin.
minä ajoin takaa. Eli en missään nimessä halua että lasta kiikutetaan kodista toiseen ja kolmanteen.
Jos ajatellaan että lapsi lähtisi nyt 8kk:n ikäisenä sijaisperheeseen, ja kolmen vuoden päästä minä olisinkin valmis äidiksi ja haluan lapsen takaisin kotiin, niin kuka siinä kärsii ja kuka hyötyy? Minä hyödyn tietysti kun saan uuden mahdollisuuden lapseni kanssa, mutta miltä tuntuu lapsesta joka on jo kiintynyt sijaisperheeseen? tai entä sijaisvanhemmista?
Adoptio on mielestäni jotenkin turvallisempi vaihtoehto, silloin lapsella on yksi ja ainoa koti ja vanhemmat.
Eikä niin että vanhemmat (tai tässä tapauksessa vain äiti) ravaa katsomassa pientä toisessa kodissa ja lähtee sitten pois.
ja lapsi miettii miksei äiti ota mukaan.
tulen kyllä 99% varmasti katumaan joskus jos adoptioon ryhdytään, mutta koska tiedän että se on parhaaksi lapselle niin uskon tekeväni oikein.
Aloittajan lapsi on 8 kk. Mitä hänelle sanoittaisiin hänen olomuodostaan sitten sijaisperheessä. "Olet nyt täällä niin kauan, kun äitisi miettii antaako sinut adoption". Varallaoloa siis, mutta rankkaa lapselle ja voi kestää niin kauan, ettei lapsi ole enää yhtä kuumaa valuuttaa adoptiomarkkinoilla kuin nyt 8-kuisena. Koko lapsuutensa sijoituslapsena viettäneitä on, mutta tähän saakka olen kuvitellut, että näin tapahtunut vastoin bilogisten vanhempien tahtoa. Uutta on, että lapsi saattaa olla koko lapsuutensa sijoitetun statuksella vanhempien omasta tahdosta, siihenhän tuo voi pahimmassa tapauksessa johtaa, jos äiti ei saa tehtyä sitä adoptiopäätöstä, mutta ei lasta silti huoli kotiinkaan, vaan miettii, miettii, miettii... Huh!
Lapsen asumisesta sijaisperheessä voidaan heti tehdä pitkäaikainen tai jopa lopullinen päätös. Tällöin lapselle tietenkin myös etsitään sellainen perhe, joka haluaa sitoutua lapseen mahdollisesti koko hänen lapsuutensa ajaksi. Kerron alempana pari esimerkkiä.
16-vuotias tyttö sai lapsen samanikäisen pojan kanssa. Yhdessä teiniäidin ja tämän vanhempien kanssa mietittiin lapsen tulevaisuutta, josta teiniäiti ei kyennyt yksin eikä edes omien vanhempiensa kanssa kantamaan vastuuta. Teiniäiti itse kertoi tavoitteekseen lukion suorittamisen. Yhdessä mietittiin, että lukion käyminen kestäisi 3-4 vuotta, sillä teiniäiti oli saanut juuri opiskelupaikan erityislukiosta. Vauvan elämän kannalta tämä tarkoitti sitä, että hän olisi vähintään 3-vuotias, kun äitinsä olisi käynyt lukion loppuun. Teiniäiti haaveili kuitenkin myös vuodesta ulkomailla ja ammatin opiskelusta ennen perheen perustamista. Näiden suunnitelmien osalta pohdittiin, että vauva olisi ollut jo ehkä 8- tai 9-vuotias kun teiniäiti olisi suunnitelmiensa perusteella ollut valmis vanhemmuuteen. Tämän suunnittelun perusteella päädyttiin siihen, että lapselle valitaan heti aluksi sellainen sijaisperhe, joka haluaa kasvattaa lapsen todennäköisesti vauvasta aikuiseksi asti. Teiniäidille kerrottiin ennen vauvan perheeseen sijoittamista, että sijoituksen purkaminen on erittäin epätodennäköistä siinä vaiheessa, kun lapsi on asunut sijaisperheessä jo useita vuosia. Teiniäidillä oli tapaamisoikeus lapseensa, mutta hän ei sitä alkuvuosina paljon käyttänyt. Hän alkoi kuitenkin tapailla lasta tiheämmin tämän ollessa 5-vuotias ja sai suunnitelmista poiketen toisen lapsensa 6 vuotta ensimmäisen syntymän jälkeen. Tästä huolimatta ensimmäinen lapsi asuu sijaisperheessä edelleen ja on jo 13-vuotias murkku. Teiniäidin vanhemmat ovat koko ajan pitäneet yhteyttä ensimmäiseen lapsenlapseensa, mutta tavanneet vain pari kertaa vuodessa. Murkku pitää sijaisperhettä omana perheenään ja sijoitus kestänee siihen asti, kun hän täyttää 18 vuotta.
Lievästi kehitysvammainen 23-vuotias nainen sai lapsen lievästi alkoholisoituneen miehen kanssa. Lapsen syntymän jälkeen äidin yhteiselämä vauvan kanssa ei onnistunut ilman ulkopuolista tukea, mikä huomattiin jo synnytyssairaalassa. Isä oli jäänyt pois äidin elämästä raskausaikana. Äiti kuitenkin rakasti lastaan. Vauvan ja äidin tulevaisuuden osalta mietittiin joko lapsen sijoittamista sijaisperheeseen tai äidin ja lapsen muuttamista tuettuun asumiseen, jossa heillä on henkilökuntaa lähellä koko ajan. Lyhyen kokeiluajan jälkeen äiti valitsi sijaisperheen, koska hän huomasi, että ei hän jaksakaan hoitaa vauvaa koko ajan, vaan kaipaa omia kavereitaan, harrastuksiaan ja työtään työkeskuksessa. Vauva muutti sijaisperheeseen ja äiti omaan asuntoonsa, jossa hän pärjäilee yksin melko vähäisen avun turvin. Äiti käy päivittäin työkeskuksessa, käy kehitysvammahuollon tarjoamissa harrastuksissa ja tapaa lastaan säännöllisesti tällä hetkellä 1-2 kertaa kuussa. Lapsesta on tehty pysyvä sijoitussopimus sijaisperheeseensä, joka löydettiin kotimaista adoptiolasta odottavien perheiden joukosta. Perheeseen on myöhemmin sijoitettu myös toinen lapsi.
Lasten pitkäaikaiset sijoitukset sijaisperheisiin ovat usein lopullisia. Kriisisijoitukset ja lyhytaikaiset sijoitukset ovat aivan eri asioita. Niiden aikana lasten bioperheissä saatetaan hoitaa parantuvaa fyysistä tai psyykkistä sairautta, avioeroa, äkillistä kriisiä tms. Lasta pitkäaikaiseen perhesijoitukseen sijoitettaessa tiedetään jo paljon lapsen ja hänen vanhempiensa tilanteesta sekä ennusteesta. Tällöin on jo lähtökohtaisesti tavoitteena se, että lapselle tarjotaan pitkäaikainen kasvuympäristö ja turvalliset ihmissuhteet, joihin hän toivottavasti kiintyy ja kiinnittyy.
Pitkäaikaisten perhesijoitusten purkamisista puhutaan paljon, mutta tosiasiassa niitä tapahtuu harvoin. Tällaisia purkautumisia tapahtuu itse asiassa aika usein sijoitetun omasta tahdosta esim. teini-iässä, jolloin nuori yleensä siirtyy asumaan nuorisokotiin tai itsenäisesti tukiasuntoon. Välillä esimerkiksi päihteiden käytöllä, rikoksilla tai psyykkisesti oireileva nuori on pakko sijoittaa sijaisperheestä johonkin hoidollisempaan asumismuotoon. Joskus purkaminen tapahtuu sijaisvanhemmista johtuvista syistä esim. toisen kuoleman, avioeron, kauas muuttamisen tai vakavan sairastumisen vuoksi. Tällöin tilannetta on saatettu jo etukäteen kartoittaa niin, että lapselle/nuorelle löytyy sopiva paikka kuten biologisen vanhemman tai muun sukulaisen luokse muuttaminen, nuorisokotiin siirtyminen tms. Nämä asiat eivät selviä huostaanoton purkamisia koskevista luvuista.
Tosiasia on kuitenkin se, että huostaanoton purkuja tehdään Suomessa aika vähän.
Pitkään sijaisperheissä kasvaneet lapset kiintyvät yleensä erittäin lujasti sijaisperheisiinsä ja heillä on pääsääntöisesti "oman lapsen" asema myös naapureiden, opettajien ja sijaisvanhempien sukulaisten mielissä. Laitokset, joihin luen myös ammatilliset perhekodit ovat oma lukunsa.
Jos sinä nyt antaisit 8 kuukauden ikäisen lapsesi sijaisperheeseen, niin tuskin edes saisit häntä kolmen vuoden päästä takaisin. Sijaisperheessä voisit "ravata" katsomassa lastasi todennäköisesti korkeintaan kaksi kertaa kuussa. Joissain lapsen kehitysvaiheissa tapaamisia voitaisiin harventaakin, jos se arvioitaisiin lapsen parhaaksi.
Biologinen äiti on lapselle hurjan tärkeä, mutta lapsen asuessa sijaisperheessä sijaisäiti on se arkea järjestelevä turvaäiti. Biologisen äidin onkin hyväksyttävä tämä ja kerrottava se myös selvästi lapselle. Bioäitien ei myöskään ole pakko pitää lapseensa yhteyttä. Osa tapaa lapsiaan vain harvoin, esim. 2-4 kertaa vuodessa. Osa kysyy lapsen kuulumisia vain sijaisvanhemmilta tai sossulta. Samoin tapahtuu avoimessa adoptiossa. Lapselle on kuitenkin elintärkeää tietää, missä on hänen pysyvä kotinsa, ketkä aikuiset ovat hänestä vastuussa, missä on hänen koulunsa ja kaverinsa jne.
Näissä tapauksissa lapsen ei kuitenkaan tarvitse kuvitella, pelätä ja unelmoida biovanhemmistaan, sijoituksen syistä sekä mahdollisista sisaruksistaan. Lapsi voi kysyä näitä pienissä erissä kasvunsa aikana silloin kun ne häntä alkavat kiinnostaa. Tällä asialla voi olla erittäin merkittävä vaikutus lapsen itsetunnolle ja -tuntemukselle sekä oman paikan löytämiselle elämästä.
Sadoilla tuhansilla lapsilla Suomessa on useampi kuin yksi koti. Suurin osa näistä lapsista on uus- ja eroperheiden lapsia. Useamman kodin olemassaolo voi olla heille haaste, mutta toisaalta yhteyksien säilyminen etäsukulaisiin on tärkeä asia.
joita kerroit ovat Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen ja lapsen oikeuksien vastaisia. Nyttemmin myös Suomen lastensuojelulain vastaisia.
Miten nämä mielestäsi ovat hyvä vaihtoehto. Ei todellakaan.
Ja siitähän kertoo jo tuokin mainintasi:
"Pitkäaikaisten perhesijoitusten purkamisista puhutaan paljon, mutta tosiasiassa niitä tapahtuu harvoin. Tällaisia purkautumisia tapahtuu itse asiassa aika usein sijoitetun omasta tahdosta esim. teini-iässä, jolloin nuori yleensä siirtyy asumaan nuorisokotiin tai itsenäisesti tukiasuntoon. Välillä esimerkiksi päihteiden käytöllä, rikoksilla tai psyykkisesti oireileva nuori on pakko sijoittaa sijaisperheestä johonkin hoidollisempaan asumismuotoon."
Hyvästä sijaiskodista ei onnellinen sijoitettu halua muuttaa omasta tahdostaan. Sijaiskoti ei ilmeisesti ole myöskään ollut siinä mielessä hyvä vaihtoehto, jos nuori on sieltä pakko sijoittaa johonkin hoidollisempaan asumismuotoon päihteidenkäytön, rikosten ja psyykkisten oireilujensa vuoksi. Ei kauheen onnillinen tai hyvä vaihtoeto siis tuo pitkäaikainen perhesijoitus siis sittenkään ole ollut. Oikeessa on Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin tässä asiassa.
Eikö ns. hyvissä bioperheissä kasvavat lapset voi koskaan ryhtyä käyttämään esim. kannabista? Eivätkö ns. hyvien perheiden lapset koskaan ajaudu esim. rikosten pariin? Eikö näiden perheiden lapset voi sairastua psyykkisesti esim. syömishäiriöön tai vaikka skitsofreniaan?
Sinulla vaikuttaa olevan hyvin vaativa käsitys siitä, millainen on riittävän hyvä perhe.
Kaikenlaisten perheiden, bio-, adoptio- ja sijaisperheiden, lapsia ajautuu päihteiden käyttäjiksi, rikosten pariin ja psykiatrisen hoidon tarpeeseen. Kyse ei läheskään aina ole vanhemmista tai kasvuoloista, vaikka toki näilläkin on paljon vaikutusta nuorten kasvuun. Vanhemmista riippumattomiakin riskitekijöitä on olemassa kuten koulukiusaus, kokeilunhalu, oppimisvaikeudet, kaveripiirin houkutus, rakastumisen kautta ongelmiin ajautuminen, fyysinen sairaus tai vamma yms.
Sekä adoptoiduilla että sijoitetuilla lapsilla on bioperheissä kasvaneita jonkin verran suuremmat riskit sairastua psyykkisesti tai joutua päihteiden käytön pariin. Tässä mielessä adoptio ei siis ole perhesijoitusta turvallisempi lastensuojelumuoto. Asia on paljon monimutkaisempi ja sen vuoksi jokainen tapaus kannattaa miettiä erikseen ja tarkasti.
Et muuten kertonut, miten nuo kertomani esimerkit ovat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tai lasten oikeuksien vastaisia.
Etsi itse Suomea koskevat langettavat tuomiot, en jaksa palvella.
Sijoituslapsihan joutuu koko ikänsä seilaamaan sijaiskodin ja biokodin väliä, mutta riittääkö yhdestä laspesta kahdelle kodille, se syö psyykeä, uskoisin näin. Siksi äiti, joka hylkää lapsensa (sitähän sijaiskotiinkin antaminen vapaaehtoisesti on), vois ihan hyvin antaa noin pienen adoptioon eikä kuormittaa taaperoa enää sen jälkeen kun ei kerran huoli itselleenkään. Mielestäni näissä tapauksissa pitää olla jokin aikaraja, jonka kuluessa adoptiota harkitsevan pitää joko ottaa lapsi takaisin sijoituksesta itselleen tai antaa adoptioon, jollekin joka huolii. Ei lapsen koko lapsuutta voida valjastaa odotteluun ja ihmettelyyn.
Esimerkkitapauksissa oli kai kyse vajaavaltaisista äideistä. (kehitysvammainen ja alaikäinen). Toiset siisä ovat päättäneet heidän puolestaan äitiydestä (ihmisoikeusrikkomus silti).
Perustele itse, miksi lapsen pitäisi tyytyä sijaislapsuuteen?
Ei voi olla vähän raskaana, tai puolittain raskaana ja yhtä vähän voi olla vähän äiti tai puolittain äiti. Sitä nimittäin sijarit on. Heillä ei ole juridista oikeutta lapseen, vaikka puhuvatkin lapsestaan, ja tämän vaaran myös sijoitettu lapsi tuntee, vaikkei tietäiskään.
"
Eikö ns. hyvissä bioperheissä kasvavat lapset voi koskaan ryhtyä käyttämään esim. kannabista? Eivätkö ns. hyvien perheiden lapset koskaan ajaudu esim. rikosten pariin? Eikö näiden perheiden lapset voi sairastua psyykkisesti esim. syömishäiriöön tai vaikka skitsofreniaan?
"
Voi kyllä, mutta he eivät menetä kotiaan sen takia.
olla lapselle joissakin tapauksissa ainoat vanhemmat, jotka lapsi tuntee. Pitkäaikainen sijoitus on aika turvallinen, eikä lapsen tarvitse tuntea pelkoa siitä, että hänet vietäisiin kotoa pois. Lapsen sekä vanhempien näkökulmasta sijaisvanhemmat voivat olla ihan oikeat vanhemmat, vaikka lapsi onkin tietoinen siitä, että hänellä on toisetkin vanhemmat ja hän saattaa jopa tavat näitä vanhempia silloin tällöin.
Näissä asioissa ei ole olemassa mitään oikeaa kaavaa. Sijaishuoltajuutta ja adoptiota ei voi asettaa paremmuusjärjestykseen, koska niihin päädyttäessä on kysymys erilaisesta tilanteesta. Jokainen tapaus on yksilöllinen ja tulisi käsitellä sellaisena.
kaikille lapsille ei ole ottajia, joten joudutaan tyytymään sijaisjärjestelyihin. Tähän ei kuitenkaan tule pyrkiä.
Jokaisen väliaikaiseen asumispaikkaan (kuten vankila, päihdehuoltolaitos, psykiatrinen sairaala, nuorisokoti) joutuvan pitäisi saada säilyttää oma entinen kotinsa ja perheensä. Alaikäisten kohdalla näin onneksi yleensä tapahtuukin riippumatta siitä, tuleeko nuori hoitoon bio-, sijais- vai adoptioperheestä.
Sijaisperheiden suhteet sijoitettuihin lapsiin ovat usein paljon tiukemmat ja pysyvämmät kuin sinä Helinä ilmeisesti kuvittelet. Useat sijaisperheet ovat biologisesti lapsettomia pariskuntia, joille sijoitetut lapset ovat todella rakkaita ja tärkeitä. Osalla on biologisia lapsia, mistä huolimatta he ovat halunneet perheensä jatkoksi nimenomaan sijoitettuja lapsia. Tuolla biovanhemmuus-ketjun puolella kirjoitetaan aika hurjia tarinoita, joihin ei kannata ihan kevyin perustein uskoa.
Vaikka sijaisperheen nuori joutuisi vankilaan, päihdehoitokseen, sairaalaan tai muuhun vastaavaan paikkaan, hän saa pitää yhteyttä sijaisperheeseensä kuten bio- tai adoptioperheiden lapsetkin. Laitoksista yritetään tietenkin pitää yhteyttä myös asiakkaiden perheisiin riippumatta siitä, ovatko vanhemmat nuoren biologisia vanhempia, sijaisvanhempia tai adoptiovanhempia.
Nettipalstalla ei kai kukaan voi ottaa kantaa minkään yksittäistapauksen laillisuuteen tai laittomuuteen. Jokainen tapaus on erilainen ja siihen täytyy syventyä kunnolla.
Lapsen psyykeä voi syödä sekin, että hän ei saa tietoja biologisista sukulaisistaan, vaikka haluaisi. Biologiset sukulaisensa tietämällä lapsi ja lapsen kasvattajat saattavat saada hyvin tärkeitä tietoja, joiden avulla lapsen itsetuntoa ja kehitystä tasapainoiseksi aikuiseksi voidaan tukea entistä paremmin.
Minä en ymmärrä, mikä vika sijaisperheessä asumisessa on lapselle? Etuja on tässä:
- Lapsi saa alaikäisyytensä aikana tietoa biosuvustaan ja voi olla näihin yhteyttä. Jos tiedot ovat järkyttäviä, lapsi voi sopeutua niihin hiljalleen esim. terapian avulla. Biosuvun kautta voidaan saada myös tärkeää tietoa mm. perinnöllisten sairauksien tai lahjakkuuksien osalta.
- Biosuku (myös isovanhemmat, tädit yms) voi olla yhteydessä lapseen tämän alaikäisyyden aikana. Yhteydenpito voi olla myös muuta kuin tapaamisia.
- Lapsi säilyttää alkuperäisen suku- ja etunimensä (ajattele esimerkiksi ulkomaalaistaustaista lasta).
- Lapsi säilyttää perintöoikeusen biosukuunsa, mutta voi sen lisäksi saada esim. testamentilla perintöä vaikkapa sijaisvanhemmilta.
- Sijoitettu lapsi voi saada tiettyjä etuja mm. sosiaali- ja terveyspalveluista.
- Sijoitettujen lasten vointia ja kasvua seurataan säännöllisesti.
- Sijaisvanhemmat ovat oikeutettuja koulutuksiin ja kasvatukselliseen tukeen.
- Tiettyjen olosuhteiden vallitessa sijoitus voidaan sopia kestämään lapsen täysi-ikäisyyteen asti. Tämä tilanne muistuttaa lapsen kannalta avointa adoptiota muuten paitsi nimen ja perintöoikeuden osalta.
- Myöhempi adoptio on helppoa (henkisesti ja juridisesti), jos adoptio tulee ajankohtaisesti alaikäisen lapsen biovanhempien tai 18-vuotta täyttäneen lapsen itsensä osalta.
Kiitos kun valaisit asiaa monesta näkökulmasta.
Valitettavasti sijaisperheessä juuria ei muodostu samaan tapaan kuin adoptioperheessä, vaikka sijoitus kestäisi koko lapsuusajan.Ja juuria lapsi kaipaa ja tarvitsee...Myös epävarmuus sijoituksen pituudesta on henkisesti raskasta sekä lapselle että sijaisvanhemmille, etenkin jos he ovat aidosti kiintyneitä lapseen. Lapsi on kuitenkin heillä vain "lainassa" ja se taatusti vaikuttaa tunnesiteen muodostamisen vaikeuteen. Ja lisäksi kyse on työstä josta saa palkan.
Adoptio taas tuo lapselle heti uuden perheen, joka on ihan oikea perhe ja hän saa kiintyä heihin ilman pelkoa heidän menettämisestään. Adoptiovanhemmista tulee lapsen oikeat vanhemmat(vaikka eivät biovanhempia olekaan) ja lapsi saa heidän kauttaan uudet sukulaiset. Biologisten vanhempien palvonta johtaa usein siihen että lapsi on onneton, mutta biovanhempien tarpeet menee lapsen tarpeiden edelle. Lapselle turvallinen ympäristö jossa häntä rakastetaan on tärkempi asia kuin biovanhempien oikeuksista kiinnipitäminen, JOS he mahdollisesti jonain päivänä kykenisivät vastuunottoon... Lapselle adoptio on monesti parempi vaihtoehto kuin jäädä odottelijan asemaan, koska lapsi tarvitsee pysyvyyttä elämäänsä eikä pompottelua sijaisperheen ja kodin välillä.
sijaisperhe on perustelu vaihtoehto silloin kun biovanhemmilla on hetkellinen vaikea jakso, joka suurella todennäköisyydellä jää väliaikaiseksi ja lyhytaikaiseksi. Toivottavasti sinun tilanteesi on nyt pysyvästi parempi ja lapset jäävät pysyvästi luoksesi asumaan. :)
Sinun kannattaa ottaa yhteyttä kuntasi sosiaalitoimeen. He antavat joko itse adoptioneuvontaa tai ohjaavat sinut Pelastakaa Lapset ry:n järjestämään neuvontaan, johon kuuluu myös virallinen harkinta-aika (vastasyntyneen kohdalla 8 vko, vanhemman lapsen tapauksessa en ole varma tämän ajan pituudesta). Isän suostumus tarvitaan, jos isyys on tunnustettu.
Voimia sinulle, päätös tulee varmasti olemaan raskas.
otan siis yhteyttä sinne, ja katsotaan asiaa eteenpäin.
Haluan lapselleni hyvän ja tasapainoisen kodin, enkä tahdo että häntä pidetään heittopussina eri "hoitomuotojen" välillä. Siksi siis adoptiota harkitsen. Sijaisperheessä ei mielestäni sinänsä ole mitään vikaa, varmasti on hyvä vaihtoehto monille, mutta itse nyt käännyn tämän adoption puoleen.
Jos minulla olisi mahdollisuus ottaa lapsi myöhemmin takaisin, tekisin sen varmasti. Se, olisiko se hyvä juttu lapselle onkin eri asia.
Kiitän kaikkia vastanneita, halusin vain tietää adoptioon liittyviä käytännön asioita jos täällä olisi saman kokeneita.
En halua nyt järjestää täällä mitään adoptio-sijaisperhe välistä puolesta-vastaan taistelua.
Hyvää kesää kaikille ja kiitos avusta!
Jos rakastat lastasi, niin et varmaan pysty häntä antamaan adoptioon tai vieraalle sijarille, mutta eikö kukaan sukulainen voisi pitää häntä, jos isäkään ei ota. Hänhän on niin suloisessa iässäkin, että olisi uskomatonta, että suku luopuisi.
Tästä säikeestä on tullut ilmi lukuisia seikkoja, joiden perusteella adoptio ei ole järkevä vaihtoehto. Erityisesti, jos rakastat lastasi. Lisäksi isän suostumus asiaan vaaditaan kirjallisesti, vaikka hän ei elämäntilanteensa vuoksi olisi esimerkiksi ehtinyt lastansa paljoa tavata (huono asia), niin tästäkin huolimatta asia on niin.
Jos isä vastustaa adoptiota, ei sellaista voida tehdä. Sen sijaan on mahdollista, että lapsen lähihuoltajuus voitaisiin siirtää sinulta hänelle, jos se katsottaisiin tarkoituksenmukaisemmaksi. Silloinkin tietysti on oltava erittäin huolellinen siitä, että tapaamisoikeussopimukset tehdään selkeästi kirjallisena.
= Mikko tahtoo alkaa lapsesi isäksi.
Mutta jos luet täältä hänen kirjoituksiaan niin ehkä päädyt samaan kuin minä, hän viettää täällä hyvin plajon aikaa ja taitaa olla puurot ja vellit ihan sekaisin. Eli ei hänelle kannata edes vastata, vaan jättää omaan arvoonsa, ehkä hän vaikenee jossain vaiheessa kun kukaan ei jaksakaan kommentoida hänen yksitoikkoista tekstiään.
Jos haluaisin antaa lapseni adoptioon mutta lapsen isä ei suostuisi niin olisiko mahdollista että adoptio ei onnistuisi? Isyys on tunnustettu mutta tämä niin sanottu isä on alkoholisti eikä ikinä ole hoitanut lasta. Mihin tämä lapsi päätyisi jos äiti haluaisi antaa lapsen pois, isä ei suostuisi eikä itse pystyisi hoitamaan lasta? Tämä on vain kysymys, itselläni ei ole lapsia ollenkaan.
Adoptiota ei tosiaan voida toteuttaa mikäli molemmilta lapsen väestörekisteriin merkityistä vanhemmista ei suostu adoptioon.
Vain poikkeustapauksissa voidaan suorittaa niin sanottu pakkoadoptio vasten lapsen väestörekisteriin merkityn vanhemman toivomusta. Tällöin lapsi on yleensä asunut sijaisperheessä jo pidempään, eikä biologinen vanhempi ole pitänyt lapseen yhteyttä. Pakkoadoptioiden kohdalla pidetään tärkeänä sitä, että adoptio on lapsen etu. Pakkoadoptioon ei siis esimerkiksi riitä sijaisvanhempien toivomus adoptiosta.
Esimerkkitapauksessasi, jos lapsen äiti haluaisi antaa lapsen pois, mutta isä vastustaisi adoptiota, lapsi todennäköisesti sijoitettaisiin sijaishoitoon sijaisperheeseen, perhekotiin, sos-lapsikylään tai lastenkotiin. Tätä ennen varmasti kartoitettaisiin syytä siihen, miksi äiti haluaa luopua lapsestaan ja voiko joku muu lapsen sukulainen ottaa hänet huostaansa. Lapsen poisantamiseen ei riitä se, että vähän kyllästyttää, vaan lähtökohtaisesti jokainen aikuinen on vastuussa omista lapsistaan ja yhteiskunta pyrkii tukemaan perheitä.
Kun edelleen katsoin argumentointiasi, niistä heräsi kysymys uskonnosta. Onko mahdollisesti niin, että vanhempasi (eli lapsesi isovanhemmat) kuuluvat johonkin sellaiseen uskontokuntaan tai herätysliikkeeseen, jossa yksinhuoltajaäitiyttä esiaviollisen suhteen seurauksena paheksutaan ja jossa korostetaan "kokonaisen perheen" antamista lapselle vaikka adoption kautta tai että tällaista pidettäisiin erityisen hyvänä tekona?
Onko kukaan sukulainen (erityisesti vanhempasi) yrittänyt painostaa tällaiseen ratkaisuun? Jos on, niin sitten on ensisijaisen tärkeää ottaa oma harkintavalta täyteen käyttöön ennen mitään adoptiojärjestelyjä. Netti on pullollaan etenkin sellaisia tapauksia Yhdysvalloista, joissa adoptiota ei kylläkään ole tehty väkisin, mutta joissa adoptioon on erityisesti houkuteltu ja joista sitten on seurannut suuri murhe ja katumus.
Saanko kysyä, miksi/ kuin "raaskit" antaa lapsesi adoptioon? Itselläni saman ikäinen tyttövaava ja ajatuskin jo..... karmaisee...
Ei millään pahalla...
Minulla on nyt vuoden ikäinen lapsi ja olen miettinyt sijoitus perhettä.Lapsen isä ei pidä mitään yhteyttä lapseen ja minulla alkaa loppua voimat.En ole uskaltanut puhua asiasta kenenkään kanssa ku tulee heti mieleen että kaikki alkavat moralisoida ja pitää huonona äitinä/ihmisenä.Haluan että lapsi saa kunnon kodin koska minulla ei ole sitä tarjota mutta haluan pitää silti yhteyttä lapseeni.Vuoden olen jaksanut äitini avulla mutta lapsen hoitoon tarvittava jaksaminen alkaa loppua..
neuvolassa puheeksi tuon asian. Täti oli sitä mieltä että minä olen vain väsynyt ja masentunut. Ei uskonut kun sanoin, että olen harkinnut asiaa jo ennen lapsen syntymää.
Lapsen isän kanssa juteltiin asiasta sen verran, että hän sanoi vaan että hänelle on periaatteessa ihan sama, mutta kyllä sen pystyi rivien välistä lukemaan ettei kovin mielissään ollut. Kulissit kaatuu kun ihmiset tajuaa ettei asiat olekaan niin hyvin.
Kyllä sapettaa, että isä voi ottaa ja lähteä kun ei ole valmis perhe-elämään, ja sitten oletetaan että äiti olisi valmis, pystyisi, jaksaisi ja haluaisi. Tietysti, äiti on eriasia!
Nyt jos/kun olen antamassa lapseni pois niin sukulaiset, ystävät jne. ihmettelevät että miten nyt sillee.
Silloin kun lapsen isä lähti, niin kukaan ei asiaa ihmetellyt sen enempää. Sehän on ihan normaalia nykypäivänä.
Enkä nyt halua yleistää tätä, tietysti näitä tapauksia ja perheitä on monenmoisia. Tämä on nyt vain homma joka sattui meidän kohdalle, ja jollain toisella ehkä toisinpäin
Minusta jokainen äiti tietää itse mikä on parhaaksi omalle lapselle, siinä on toisten ihan turha alkaa moralisoimaan jos äidin ratkaisusta ei ole suurempaa haittaa lapselle.
Sinä itse tiedät parhaiten voimasi ja mitä haluat.
Toisaalta on surullista että joudut luopumaan lapsestasi, mutta kuulostaa hyvältä että ajattelet oman lapsesi parasta.
Parempaa jatkoa sinulle!