Pelkoni...

Minäkin pelkäsin lapsena että sänkyni alla oli käärmeitä tai joku paha ihminen. Aloin pelätä muita asioita vähän yli parikymppisenä. Pelkoni alkoivat heti kun muutin yksikseni pois ahdistavast lapsuuden kodistani. (Lapsuuteni oli näin jälkeenpäin ajateltuna traumaattinen ja vanhempani omalla tavallaan epäterveitä.Lapsena tietenkään en osannut vanhempieni käytöstä ehdollistaa).
Oman elämäni aloitettuani minusta aloi tuntua että joku on nurkan takana. Olen nimittänyt sitä mustaksi ukoksi. Jouduin usein yllättävään pakokauhuun. Pelkäsin myös pimeää. Pelkäsin olla yksin. Pelkäsin "pultsarieta". Kasvoja pestessäni olen tuntenut samoin kuin sinä ja tunnen usein edeleenkin. Sain ahdistuskohtauksia. Usein menin kohtauksen aikan vaatekaapin nurkkaan istumaan. Otin yhteyttä psykiatriselle poliklinikalle. Ensiyrittämällä en saanut apua. Hoitaja tinkas puhelimessa mikä mulla on. Sanoin sille että jos tietäisin en edes soittas sinne. Sain kuitenkin vihdoin ajan lääkärille. Joka järjesti minut yksilöterapiaan. Alussa kävin seillä intensiivisesti kaksi kertaa viikossa. Vuosia en nyt niin tarkoin muista, olisiko ollut kuusi. Sitten tuli muutaman vuoden tauko. Pystyin jo kutakuinkin elämään normaalia elämää. Yhteiskunnan ulkopuolella minun ei ole koskaan kuitenkaan tarvinnut olla sairauteni vuoksi. No, muutama vuosi kului ja elämäntilanteeni meni ulkoisista seikoista johtuen erittäin ahtaalle ja tämä puhkaisi psyykkisen traumani uudelleen liikkeelle. Aloin mustamaan asioita joita en ollut ennen muistanut. Se pelotti ja hämmensi. Tunnen haamukipuja menneestä ym. Pääsin taas yksilöterapiaan, kiitos siitä kohtalolle. Nyt olen taas usemamman vuoden käynyt terapiassa. Aluksi kerran viikossa nyt harvemmin. Ajoittain syön myös lääkkeitä. Kaikista epänormaaliseta peloista olen päässyt. Nautin yksinolosta, kun ei pelota. Olen hiukan oppinut,että olen arvokas ihmisenä. Monet ongelmat olen selvittänyt. Elämä on jatkuvaa oppimista. Vielä on paljon jäljellä. Ymmärrän psyykettäni paremmin kuin ennen. Olen jonkin asteinen neurootikko. Pelkään miehiä ja seksiä joita kumpaakin kuitenkin suunnattomasti kaipaan sekä pelkään myös auktoriteettisesti käyttäytyviä ihmisiä.Pelkään myös kosketusta. Kahdehdin avoimia ihmisiä jotka luonnolisesti koskettavat toisiaan ohimennen tuntien kai sen mielyttävänä lisänä sosiaalista kanssakäymistä. Kaipaan niin helvetisti kosketusta jota pelkään yhtä helvetisti. Menen kertakaikkiaan paniikkiin kun mies tulee riittävän lähelle minua. Yritän opisekella pelkojani pois. Ongelmani ovat vielä suuria ja itken epäonnistumsitani elämässäni näiden asioiden selvittämisen suhteen. Ja itken niitä tilanteita jotka ovat olleet mahdollisuuksia opiskella jotain uutta näiden asioiden suhteen ja kuitenkin paniikki on ollut voimakkaampi kuin minä.
Kuitenkin on ihan normaaliakin naisen pelätä nykypäivinä kävellä syrjäsiä katuja pimeässä yksin. Täytyy yrittää itse löytää ero normaalin ja "epänormaalin" pelon välillä. Kun itse olen huomannut pelkoni aiheettomaksi sisältäpäin tulevaksi möröksi, jos vaikka se mustaukko vaanii oven takana. Pystyn kyllä ajattelemaan että tää on taas tätä ja käyn sitten vaikka tarkastamassa oven taustan. Nykyisin tämä on kyllä harvinaista. Ennen pönkkäsin ovia jos millä konstilla yöksi. Yhteenaikaan jopa nukuin ladattu pistooli tyynyn alla, sen vähän mitä nukuin.
Ja, uskotko miten vituttaa ajatella että kaikki tämä helvetti vain siksi että lapsuuteni asuin yllättävän vihamielisen ja arvaamattoman äidin sekä seksuaalisesti häiriintyneen isäni kanssa. Jos olisin saanut valita toisin olisin sen tehdyt. Mielestäni he pilasivat sairaudellaan lapsuuteni ja aikuisuuteni. Vihainen tai syyttävä en jaksa olla mutta surullinen olen koska elämässä olisi voinut käydä toisinkin.
Hyvää syksyä kaikille.